Sumuvalojen lisäksi ajomatkalla kohti Àvilaa tarvitaan pyyhkimiä. Sää on muuttunut kurjaksi eikä kiemuraisilla pikkuteillä ajaminen ole herkkua vähäisestä liikenteestä huolimatta. Tasaisten laidunmaiden jäätyä taakse maisema muuttuu aivan toisenlaiseksi. Rinteet ovat täynnä pyöreälinjaisia kivenlohkareita. Jos kivet eivät olisi niin suuria, voisi kuvitella, että niitä on tarkoituksellisesti aseteltu päällekkäin erikoisiin muodostelmiin.
Kivisiltä rinteltä Susivuoret pääsevät vihdoin Chamartinín kylään, jonka liepeillä olisi El Castro de la Mesa de Miranda. Mutta lyhin reitti tälle arkeologiselle alueelle on tietyön takia poikki. Kun taivaalta alkaa sataa räntää, Susivuorten on todettava, että ei ole mieltä väkisin lähteä palelemaan ja liukastelemaan kymmeniä hehtaareja käsittävälle alueelle kivikasoja katsomaan. Roomalaisaikaa edeltäneen vettonikulttuurin asuinpaikka jää tällä kertaa näkemättä. Sen verran Susivuoret ajelevat edestakaisin kylätiellä, että näkevät sen pienelle aukiolle castrosta siirretyn El verraco de Chamartínin. Parimetrinen kivinen härkä on yksi vettonien noin 300-luvulla e.a.a. tekemistä enigmaattisista eläinpatsaista. Annikin napattu auton ikkunasta kivihärästä kuvan, Susivuoret jättävät kylmät ja sateiset peräkylät ja hakeutuvat kyläteiltä Salamancaan johtavalle pikatielle.
El Verraco de Chamartín
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti