2. päivä: Annikki ihastuu Seebenseen vuoristojärven maisemiin

Aivan kuten Vilho ennusti, Annikilla alkaa hiki valua jo muutamaan sadan metrin kävelyn jälkeen. Tie nimittäin nousee kohtalaisen jyrkästi Murmelinpesältä Ehrwalder Almin suuntaan ja kuumahan kirkkaassa auringonpaisteessa sitä noustessa tulee. Alkajaiseksi Annikille riittää 100 metrin nousu 1100 metrin korkeuteen Ehrwalder Almbahnin köysirata-asemalle. Siellä hän vetää esiin Murmelinpesän emmännältä aamulla saamansa Zugspitze Gästekartin.  Mummon merkattua korttiin 7-päiväisen  vierailun osoittavan päiväyksen, Annikki saa hyvän alennuksen ostaessaan Talstationin lippukioskista Z-Ticketin. Tällä Zugspitzen matkailijakortilla Annikki pääsisi ajelemaan mielin määrin lähialueen köysiradoilla.

Ehrwalder Almbahn vie Annikin hetkessä reilun parin kilometrin matkan 1500 metrin korkeuteen. Vuorimaisemat ovat jo alkumatkasta aivan upeat mutta näkymä Zugspitzen etelärinteille vain paranee vaunun noustessa rinnettä ylöspäin. Perillä Bergstationilla Annikki näpsii puolen tusinaa kuvaa lisää mahtavasta Zugspitzen massiivista. Sinne menevä reitti on aivan liian pitkä ja vaikea Annikin  patikoitavaksi ja pakattuaan kameransa reppuun, hän suuntaa lehmilaitumen viertä ja  puron yli  leveälle kävelytielle, joka vie etelässä kohoaville rinteille.

Vilhon sanojen mukaan reitti Ehrwalder Almista Seebenseelle on ihan ”suffelia” ja sitä pitkin pääsevät menemään aivan kaikki pikkuvauvoista vaareihin asti. Tämän perusteella Annikki kuvitteli, että reitti lähtee köysirata-asemalta kuin tasamaalta ja vie vuoristojärvelle korkeuskäyrää seuraten. Annikki saa pian todeta, ettei reitillä todellakaan mennä lastenvaunujen ja rollaattorien kanssa vaikka Vilho antoi näin ymmärtää. Sillä pärjäävät vain kovakuntoiset satavuotiaat ja pienet sylikoirat, hän toteaa katkerana puuskuttaessaan rinnettä ylöspäin. Tosiasia kun on, että autollakin ajettavaksi kelpaava, pyöräreitiksi merkattu reitti on Alppien mittakaavassa helppo ja Annikin tuskailu johtuu siitä, että jyrkät nousut ja laskut ovat hänelle paristakin syystä henkilökohtaisesti vaikeita. ”Valokuvaustaukojen” rytmittämänä Annikki kuitenkin selviytyy suhteellisen helposti seitsemän kilometrin kävelymatkastaaan ylä- ja alamäkineen.

Ilma on ihanan raikasta ja mukavan viileääkin reitin kulkiessa metsän keskellä. Suurten kuusien varjossa näyttävät viihtyvän myös lehmät ja lampaat ties mitä sammalikosta  suuhunsa nyhtäen.  Metsästä kuuluu myös tikan koputus mutta  jostain puun latvasta eikä Annikki onnistu näkemään lintua. Alppien metsäiset rinteet ovat niin jyrkkiä ja kuuset niin korkeita, että suomalaisella metsäkonehirmulla ei ole tänne mitään asiaa. Avohakkuiden sijaan metsästä käydään hakemassa lähes käsipelillä muutama puu kerrallaan. Annikki mittaillee reitin varteen kasattua paria kuusenrunkoa ja arvelee, ettei ole aikaisemmin nähnyt noin pitkiä tukkeja.

Reitin noustessa metsästä takaisin ylemmäs vuorenrinnettä, Zugspitzen lisäksi näkyviin tulee Tajakopf ja Sonnenspitze. Seebensee Almille saapuessaan Annikki huomaa oikealle osoittavan kyltin, jossa lukee ”Talblickt”.  Parinkymmenen metrin päässä  metsän keskellä onkin oiva näköalapaikka josta näkee alas laaksoon ja mm. koko  Ehrwaldin. Tämähän on se paikka, jota tähystelin aamulla kiikarilla parvekkeelta, Annikki hoksaa nähdessään ison punavalkoisen kyltin. Samassa tolpassa on pieni puulaatikko, jossa on leimausvälineet. Paikalle saapukin reppuselkäinen mies, joka painaa ”Seebensee alm” -leiman reittivihkoonsa.

Annikin täytyy vielä kertaalleen laskeuta  vähän alaspäin päästäkseen kivikkoiselle tielle, joka nousee Seebenseelle paikoin niin jyrkästi, että osa maastopyöräilijöistä joutuu taluttamaan pyöräänsä. Seebenseen reitillä on todella paljon pyöräilijöitä ja Annikille alkaa olla selvää miksi heidän polkupyöristä käytetään nimitystä ”mountain bike”. Sitä hän ei tajua, että mitä mieltä on polkea naama irvessä etananvauhtia rinnettä ylös ja palata  melkein yhtä hitaasti jarrukahvoja puristaen alas. Kumpaakaan suuntaan mennessä kun ei voi katsella maisemia vaan on keskityttävä siihen, ettei suistu tieltä vuorenrinnettä alas.

Maastopyöräiljöiden lailla Annikki pääsee hitaasti mutta varmasti 1600 metrin korkeuteen ja Sebenseen rantaan. Aivan kuten Vilho lupasi, näkymä on niin upea, että kannatti kävellä viimeiset kiviset kilometrit pienelle järvelle jylhien vuorten syleilyssä. Annikki pitää lyhyen tauon ihaillen turkoosiin vedenpintaan heijastuvia vuoria ja kävelee sitten järven toiseen päähän, josta kuuluu lampaiden määkinää. Lauma erivärisiä ja -rotuisia lampaita laiduntaa kävelytien molemmin puolin. Annikki pysähtyy kuvaamaan kirkkaan vihreällä niityllä venyttelevää veikeää valkoista karitsaa mutta katsoo parhaaksi jatkaa matkaansa kun iso tummanruskea uuhi kiinnostuu hänen kuvauspuuhistaan. Annikki vaihtaa kuvauskohteekseen järven vaaleaa pohjaa vasten hyvin erottuvat forellit. Reilun vaaksan mittaisten kalojen joukossa on muutama isompikin forelli. Otettuaan ties kuinka monta maisemakuvaa, Annikki panee kameransa reppuun päättäen, että kuvia Seebenseestä on enemmän kuin tarpeeksi ja on aika lähteä paluumatkalle.

Annikki ei pääse kuin parisataa metriä rinnettä alas kun hän kaivaa kameransa uudestaan esiin vaikka tietääkin, etteivät valokuvat tee oikeutta vuorten jylhyydelle ja niittyjen  vihreydelle. Lukuisista kuvauspysähdyksistä huolimatta Annikki pääsee suhteellisen ripeästi takaisin Ehrwalder Almiin. Hetken Annikki harkitsee kävelevänsä alas kylään asti mutta päättääkin mennä tutkimaan köysirata-aseman tuntumassa olevien kahden ravintolan tarjontaa. Tiroler Haus näyttää sekin kelpo paikalta mutta Ehrwalder Alm miellyttää Annikkia enemmän ja kohta hän istuukin sen terassilla edessään höyryävä lautanen gulassikeittoa ja iso lasillinen tummaa Franziskaner Weissbieriä. Annikki on tähän asti vieroksunut vehnäoluita sillä ne ovat hänestä pahanhajuisia. Mutta tumma vehnäolut onkin ihan toinen juttu, hän ilahtuu maistaessaan varovasti juomaansa.

Annikin maksaessa alle 10 euron laskuaan, Vilho ilmoittaa olevansa tulossa Zugspitzen rinnettä alaspäin. Annikinkin on lähdettävä kotikylää kohti ennen viimeistä köysiratakyytiä jos hän mielii ehtiä sinne ennen auringonlaskua. Köysiradan vaunussa istuessaan Annikki tähyilee Zugspitzen suuntaan mutta ei näe sieltä lähestyvän muuta kuin suuren tumman pilven. Annikin päästyä Talstationille, kuuluu voimakas ukkosen jyrähdys. Sadepilvet ovat kuitenkin vielä niin kaukana, että Murmelinpesälle kävellessään Annikki poikkeaa kananmuna-automaatille. Pienen kahvilana, kauppana ja asuntona toimivan talon seinustalla on tosiaan jääkaappi täynnä kananmunia, joita voi ostaa itsepalveluna panemalla maksun kaapin seinässä olevaan pieneen lippaaseen. Munat munineet ruskeankirjavat kanat kuopsuttelevat talon takana ulkoaitauksesessa, jonka keskellä on rekka-auton perävaunusta tehty siistin näköinen kanala.

Ensimmäiset sadepisarat putoavat juuri kun Annikki pääsee kotipihaan. Vilhon saapuessa vähän myöhemmin, vettä on alkanut sataa jo niin paljon, että Vilho on vähän kastunut sateenvarjonsa alla. Susivuorten parvekkeelle näkyvä illan spektaakkeli ei olekaan tänään hehkuva auringonlasku vuorten taakse vaan kunnon ukonilma salamoineen.

1. päivä: Susivuoret yhdessä iltakävelyllä Ehrwaldissa

Susivuorten päästyä Loisach-jokea seuraavaa tietä pitkin Itävallan puolelle, Vilho kääntää ensimmäisessä t-risteyksessä auton kohti itää. Samalla suoraan edessä näkyy auringossa kylpevä Zugspitzen massiivi ja Annikki huokaa ihastuksesta.

Haus Murmele, ”murmelinpesä”, jossa Vilho on pesinyt jo viikon, on Ehrwaldin viimeisempiä taloja vuorten juurelle päättyvän tien varrella. Vilhon opastamana Annikki riisuu kenkänsä eteisessä ja kiipeää portaat miehensä perässä yläkerran asuntoon. Vaikka Annikki aluksi vähän vieroksuu murmelinpesän kokolattiamattoja, hänen toteaa niiden olevan sittenkin aika mukavat. Asunto on nimittäin hyvin siisti mattoja myöten. Parasta tilavassa fewossa on sen suuri parveke.  L:n muotoiselta parvekkeelta on upeat näköalat niin Zugspitzelle ja Sonnenspitzelle kuin Grubigsteinille. Keittiön ja kylpyhuoneen ikkunasta näkyy
vielä Daniel-vuorikin.

Tarjoillessaan Annikille välipalaa ja virvokkeita Vilho kertoo, että tänään on moneen päivään niin aurinkoista, että  parvekkeella kelpaa istuskella valkoviinilasillisen ääressä. Annikin kiikaroidessa vuorenrinteille, Vilho nimeää näkyvissä olevta huiput ja kertoilee, missä kaikkialla on ehtinyt viikon aikana patikoida. Ennen Vilhon Annikin saapumista varten varaaman shamppanjapullon avaamista, Susivuoret käyvät pienellä 5km:n iltakävelyllä. Annikin uusi urheilukello alkaa pian näyttää punaista sykealuetta; niin jyrkästi kävelytie talolta Ehrwalder Almin suuntaan nousee. Köysirata-aseman luota Susivuoret kääntyvät Annkin helpotukseksi takaisin kylään päin ja reitti Gaisbach-joen vartta on mukavan loivaa alamäkeä.

Noin 2500 asukkaan Ehrwald on paljon vilkkaampi pikkukaupunki kuin Annikki osasi odottaa. Vaikka hiihtokausi on vasta tulossa ja monen alppitalon seinässä on kyltti ”Frei” osoittamassa, että niistä löytyy vapaita huoneita ja lomahuoneistoja syysmatkalaisille, ei Ehrwaldissa ole sellaista ”low season” -tunnelmaa kuin monessa etelän lomakohteessa syyskuussa. Kaikki kaupat ja kahvilat ovat auki ja puistotiemäisellä pääkadulla on liikennettä. Tirolin pikkukaupungit ja kylät  eivät ole vain lomakohteita vaan Alppien rinteillä asutaan pysyvästi  ympäri vuoden ja esim. Ehrwaldin väliluku on nousee vuosittain muutamalla kymmennellä hengellä.  Turismi on varmasti tärkeä tulonlähde päätellen siitäkin, että monen  ehrwaldilaisen talon yläkertaa vuokrataan matkailijoille mutta maanviljely ja lampaidenkasvatus ovat yhä tärkeitä tärkeitä elinkeinoja alueella.

Ilta alkaa jo hämärtyä Susivuorten palatessa Ehrwaldin kirkolta ylämäkeen takaisin ”murmelinpesäänsä”. Annikki ja Vilho katselevat vielä parvekkeeltaan kun aurinko laskee Lechtalin Alppien ja sen itäisen huipun, Grubigstein taakse. Seesteisenä iltana Susivuorten on hyvä aloittaa yhteinen lomansa.

1. päivä: Alppisinfonian tahdissa Garmischiin

Vaikka Annikki on jo kerran tehnyt tämän saman bussimatkan Münchenin lentokentältä Etelä-Baijeriin, on hänen kysyttävä neuvoa löytääkseen pitkänmatkanbussien lähtöalue kakkosterminaalin takaa. Siellä lehtimadon vihreä Flix-bussi onkin jo odottamassa Annikkia, joka jätettyään matkalaukkunsa tavaratilaan, kiipeää reppuineen vikkelästi bussin toiseen kerrokseen. Sieltä ensimmäiseltä penkkiriviltä Annikin olisi hyvä väijyä,  miten  Alpit kohoaisivat kohta näkyviin.

Ennen alppimaisemia bussi käy hakemassa lisää matkustajia Hackerbrücken bussiterminaalista. Yhtä lukuisin nyssäköin varustautunutta perhettä lukuun ottamatta, kaikki Innsbruckin suuntaan matkaavat ovat sonnustautuneet retkeilyvaatteisiin ja monesta repusta pilkistävät vaellussauvat. Annikkikin on pukeutunut kevyisiin vaellushousuihinsa mutta vaellussauvansa hän on jättänyt kotiin. Annikki ei usko, että hän muutaman päivän lomallaan tekisi kovinkaan vaativia vuoristovaelluksia.

Vilho on jo retkeillyt viikon päivät Zugspitzen ympäristössä Tirolissa mutta Annikki aikoo viettää vuoden ensimmäiset kesälomapäivänsä lepäillen. Siihen Itävallan Ehrwald, josta Annikki vuokrasi Susivuorille fewon, sopii Vilhon kertoman mukaan mitä mainioimmin. Annikki on virittäytynyt ihailemaan Alppeja loma-asunnon terassilta käymällä konsertissa, jossa Helsingin kaupunginorkesteri soitti Richard Straussin Alppisinfonian. Konserttiohjelma ei tosin ollut ensisijainen syy siihen, että Annikki oli viime viikolla Musiikkitalossa. Enemmän kuin Straussin musiikki, häntä kiinnosti taas kuulla ja nähdä arvostamaansa kapellimestari Susanna Mälkkiä, jonka uraa hän seurannut jo parikymmentä vuotta. Eine Alpensymphonien teemaa hyräillen, kiireisen työviikon ja aamun aikaisen herätyksen uuvuttama Annikki on vaipumassa jo unten maille mutta havahtuu bussin ohittaessa Starnbergenseetä: Alppien ensimmäiset huiput näkyvät jo.

Bussin kaartaessa aikataulussaan Garmisch-Partenkirchenin rautatieaseman eteen, Vilhoa, joka lupasi tulla Annikkia vastaan, ei näy missään. Annikki saa nauttia muutaman minuutin lämpimästä auringonpaisteesta kunnes Vilho astuu ulos aseman ovesta.  Tämä on jättänyt auton parkkiin radan toiselle puolelle sillä pieni aukio aseman edessä on oikea liikennesumppu. Vilhon napattua Annikin matkalaukun, Susivuoret kävelevät yhdessä alikulkutunnelin kautta viereisen marketin eteen. Vilho kehoittaa Annikkia ”toteuttamaan itseään” kaupassa sillä välin kuin hakee auton marketin parkkipaikalle. Pian Susivuorten auto onkin täynnä ruokaostoksia ja matka voi jatkua Grainaun kautta kohti Itävaltaa.