17. päivä: Paikallisprosenttilukuja kohottaen Olbiasta Berliinin kautta Helsinkiin

Torstaiaamuna Annikki ja Vilho hyvästelevät sydämelliset talonmiehet, taloa vuokraavan tyttären Osilossa asuvat sukulaiset. Heille vilkuttaen Susivuoret ajavat portista ulos jo aamulla ennen kymmentä. Tapansa mukaan he haluavat ajaa kiireettömästi lentokentälle ja selvitä ilman stressiä lentokentillä tyypillisistä, aikaa vievistä tilanteista. He valitsevat autonavigaattorin viimeisenä vitsinään esittelemän, vuoren rinteillä kiemurtelevan reitin sijaan Sassarin eteläpuolelta Olbiaan vievän pikatien.  Vilho päättää hankkia uuden navigaattorin eikä yrittää päivittää vanhan, monella tavalla tapaa temppuilevan navigaattorin karttoja viimeistään silloin kun he navigaattorin mukaan kyntävät Kaaliperhollaan viljapeltoa.

Matka sujuukin uutta, lähes tyhjää pikatietä pitkin vauhdikkaasti eivätkä parit tietyöt ja asfalttikoneiden siirrot paljon menoa hidasta. Varsinkin Olbian päässä tie on monelta osin keskeneräinen mutta se näyttää valmistuvan ripeää tahtia ja on varmaan kokonaan valmis Susivuorten tullessa seuraavan kerran Sardiniaan.

Olbian lentokenttä Costa Smeralda on pieni eikä siellä ole ruuhkaa.  Lentokenttärutiinit kuten vuokra-auton palauttaminen ja laukkujen jättäminen käyvät nopeasti.  Koska lentokentän parhaat palvelut näyttävät olevan alueella ennen turvatarkastusta ja kun koneen lähtöön on reilusti aikaa, Susivuoret jäävät vielä sinne eivätkä kiirehdi  lähtöporttien tuntumaan.  Ravintolassa, jossa suurin osa asiakkaista on Meridianan työntekijöitä, näyttää olevan hyvä lounastarjonta. Annikki ja Vilho ottavat kuitenkin lounasmenun sijaan viinilasillistensa kanssa pizzapalat.

Turvatarkastuksen jälkeen ei tosiaan ole kuin pari pientä kauppaa ja yksi avoinna oleva baari. Kosmetiikkatuotteet ovat lentokenttäkaupassa kalliita, samoin alkoholijuomat. Kun yhtään upporikasta arabia tai venäläistä, jotka kuulemma matkailevat Costa Smeraldan hienoimmilla huvila-alueilla, ei näy, kauppa ei käy. Myös sardinialaiset käsityötuotteet ovat kalliita. Kivannäköinen sugherosta eli korkista tehty iPad-kotelokin taitaa olla arvokkaampi kuin Annikin ikivanha iPad. Muitakin ohuesta ja taipuisasta, nahkamaisesta sugherosta tehtyjä tuotteita on tarjolla muttei kengänpohjallisia ja lasinalusia, joille Annikille olisi enemmän käyttöä kuin korkkipintaiselle käsilaukulle. Tämä Susivuorten Sardinian matka on ollut siitä erikoinen, että syrjäkylillä asuneina ja maaseutua kiertäneinä he eivät ole lainkaan käyneet muita saaren tuotteita kuin elintarvikkeita myyvissä kaupoissa. Algherossa olisi varmaan ollutkin liikkeitä, joista saa paikallisia käsityötuotteita kuten keramiikkaa ja Annikin havittelemia punottuja koreja mutta eiväthän Susivuoret ehtineet Algheron vanhaan keskustaan kiirehtiessään jonnekin peräkylän lammastarhaan vanhoja kivenkoloja ihmettelemään. Toisaalta, parempi pidättäytyä matkamuistoja hankkiessaankin elintarvikkeissa ja juomissa, jotka eivät jäisi kenenkään hyllyyn pölyttymään. Annikki ostaakin lentokenttäkioskista vain tuoksuvan sardinialaisen saippuan. Annikin matkalaukussa olevan Vernaccio di Oristano –viinipullon lailla myrttisaippua olisi sopiva, poiskulutettava joululahja.

Istuuduttuaan kahvilan pöytään syömään paninoa, Annikki tutkii matkalla kertynyttä kuittipinoa. Heidän eniten käyttämänsä ruokakauppa kertoo ostoskuiteissaan sen, kuinka monta prosenttia ostetuista tuotteista on sardinialaista alkuperää. Susivuorten ruokaostoksista 40 – 70 % oli Sardiniasta. Vilho huomauttaa, että luvuissa on mukana myös viinipullot, jotka osaltaan taatusti nostavat prosenttilukemaa Sardinian hyväksi. Toki lukema on 100% leivän ja maidon kohdalla ja korkea myös vihannesten, lihatuotteiden ja juuston osalta. Eikä pidä unohtaa perunalastuja; Vilhohan osti parikin pussia erityisen hyviksi mainostamiaan sardinialaisia lastuja kun Annikki taas osti pikkupussin guttiauta, erikoisia tippaleivän makuisia naksuja. Susivuoret nostavat Sardinia-prosentteja entisestään kun Annikki käy hakemassa baaritiskiltä lasilliset viiniä. Päästäkseen nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä pitkään aikaan, he menevät juomaan ne baarin ulkoterassille.

Berliinissä ei tosiaankaan ole auringosta tietoakaan vaan sää on harmaa ja sateinen. Tegelin lentokentällä ei ole transit-aluetta vaan Olbian koneesta noustuaan Susivuoret kulkevat suoraan yhden hihnan matkatavara-aulan ohi ulko-ovelle. Tegelin A-terminaali on siitä erikoinen, että sen jokaiselle lähtöportille on oma turvatarkastuksensa heti check in –tiskin vieressä.  Hieno systeemi, jonka ansiosta matkustajien ei tarvitse seisoa pitkissä jonoissa. Mutta jos ei halua nimenomaan istua rauhassa lähtöportillaan, ei turvatarkastuksesta kannata mennä läpi liian aikaisin sillä sen jälkeen palvelut ovat minimissä.

Susivuoret pyörivätkin hetken lähtöaulan kaupoissa. Vilho ostaa kioskista pari harrastelehteä Annikin hakiessa kylmäkaapista tölkillisen Berliinin nimikko-olutta ja pikkupullollisen valkoviiniä. Kassaa hoitava mies kysyy Annikilta, onko hän lähdössä lennolle. Annikin vastattua, että kyllä mutten vielä vähään aikaan, mies toteaa hymyillen Annikin tuntevan säännöt. Susivuoret menevätkin nauttimaan juomansa lentoaseman pihalle. Siellä Annikki kaivaa kassistaan pahvimukin sillä hän ei tosiaankaan ala juoda viiniä suoraan pullonsuusta, varsinkaan julkisella paikalla.

Kun Annikki nauttii vielä lähtöportilla sen kioskista ostamansa brie-juustotäytteisen pretzelin ja sektin, hän on kylläinen ja tyytyväinen astuessaan Helsingin koneeseen. Torkuttuaan Berliinin lennolla, Annikki naputtelee virkeänä iPadiään kun Venetsian ja Alpit nähnyt Vilho vuorostaan torkahtelee Helsinkiä lähestyttäessä. Matkustuspäivät ovat aina vähän väsyttäviä mutta Annikki tietää, että lomamatkan pitkäaikaiset, virkistävät vaikutukset alkaisivat tuntua jo kotiin pääsyä seuraavana päivänä.

16. päivä: Viimeinen päivä Osilon puutarhassa

Keskiviikkoaamun lämmin, aurinkoinen sää vaihtuu iltapäivällä pilviseksi ja Annikki kerää vuodevaatteet takapuutarhasta tuulettumasta ennen kuin taivaalta ropisee pari sadepisaraa. Mekko saa jäädä oliivipuun oksalle kuivumaan yhä lämpimänä puhaltelevassa tuulessa. Annikkia ei enää harmita, ettei aamulla ajettukaan rannalle saaren luoteiskärkeen. Ei viimeiselle lomapäivälle ennen pitkää kotimatkaa kannata kasata liikaa ohjelmaa vaan nauttia yksinkertaisista iloista. Näitä on esimerkiksi se, että Annikki istuu lepotuolissa terassilla syöden puutarhasta poimimiaan tummia rypäleitä ja Vilhon tarjoilemia antipastoja.

Seitsemän maissa illalla Keski-Italiassa on voimakas maanjäristys. Sen episentri on samalla alueella kuin elokuinen iso järistys, joka tuhosi useita pikkukaupunkeja ja kyliä, mm. Amatricen Laziossa Umbrian, Marchen ja Abruzzin rajaseudulla, jossa Susivuoret toissasyksynä liikkuivat.  Jälkijäristysten pelossa monet alueen asukkaat jättävät talonsa mutta kovin isoja järistyksiä ei yön aikana ilmeisesti tule. Jos Vilhon äiti on sattunut katsomaan maanjäristysuutisia, hänelle täytyy painottaa, että Sardinia on Italiassa se ainoa alue, jossa ei ole käytännössä lainkaan maanjäristyksiä. 

15. päivä: La necropoli di Sant'Andrea Priu ja pari nuraghea

Utuinen, kuuma sää jatkuu kun Annikki ja Vilho ajavat Osilosta kohti Macomeria. Ennen valtaväylälle kääntymistä pysähdytään Sassarissa viemässä roskat lajittelupisteelle, joita on Vilhon mieliksi joka puolella kaupunkia. Metallijätepussia tyhjentäessään Annikin on pysähdyttävä tutkimaan jäteastioiden kyljessä olevia ohjeita sillä Italiassa metallijäte kierrätetään milloin lasi- milloin muovijätteen mukana. Sassarissa juomatölkit, kruunukorkit ja purkinkannet käsketään panna keltaiseen muovijätelaatikkoon.

Hyvän matkan ennen Macomeria Susivuoret kääntyvät pikatieltä sivutielle, joka johtaa Bonorvaan. Kylätiellä on neljänkympin nopeusrajoitus mutta paikallispoliisin auto sujahtaa vauhdilla ohi Vilhomobiilista. Vilho kun noudattaa taajamissa tunnollisesti nopeusrajoituksia ja poliiseilla on selvästi kiire lounaspöytään. Pikkukaupunkien ja -kylien halki johtavilla kapeilla teillä on syytä olla kaahailematta sillä sakot napsahtavat helpoiten taajamissa. Tärkeämpi syy pitää vauhti kohtuullisena on tietysti se, että joka toisen kurvin takana on katua ylittävä mummo, vapaana hortoileva koira, keskelle tietä pysäköity auto tai joku muu yllättävä este. Kylien ulkopuolella nopeusrajoitukset ovat Annikin tulkinnan mukaan vain ohjeita eivätkä kieltoja ajaa kovempaa kuin liikennemerkissä on mainittu. Vuoristoteillä paikalliset ajavat aina niin kovaa kuin vanhalla ”Laatikko-Pandalla” ikinä pääsee sekalaisista nopeusrajoituksista välittämättä. Tiheässä olevat 10:n, 20:n, 30:n ja 50:n nopeusrajoitusmerkit toimivat vain muistutuksena, että tässä kohtaa tiessä on tasoristeys, jyrkkä mutka, kuoppia tai sortunut tienreuna.

Bonorvassa on nopeusrajoituskylttien lisäksi myös opasteet, joiden avulla Susivuoret löytävät kymmenen kilometrin päähän Sant’ Andrea Priuhun. Nekropolialue näkyy pikkutien laidassa mutta verkkoaitaan kiinnitetty nuoli kehottaa ajamaan vielä puoli kilometriä lippukassalle. Annikki käy maksamassa sisäänpääsymaksun ja saa pienen opaskirjasen Bonorvan seudun nähtävyyksistä sekä vakuutuksen siitä, että nekropolikukkulalla käyskentelevät naudat ovat rauhallisia ja kilttejä lehmiä. Annikin vähän matkan päässä näkemä kyltti ”Attenti al toro” ei siis koske tätä laidunta.

Palattuaan takaisin nekropolille, Susivuoret kiipeävät kukkulalle, jossa on kuin onkin härkä. Il Toro Sacro on etäisesti päätöntä härkää muistuttava iso kivi, jonka on tulkittu olevan härän muotoinen uhrialttari tai peräti kellotorni. Annikista uskottavin on arkeologi Antonio Taramellin lähes sata vuotta sitten antama selitys, että kyseessä on eroosion muovaama hypogeenihauta.

Härkäkiven luona on katos, jonka alla on aukko maan alle. Sieltä kuuluu puhetta, joka tuntuu kaikuvan syvältä kalliosta. Susivuoret etsiskelevät suuaukkoa luolaan ennen kuin tajuavat palata neljän valkoisen vasikan saattelemina rinteen juurelle, josta johtaa kivetty kävelytie luolan suulle. Varmaan tämä pöly- ja savuhiukkasista utuinen ilma ja 33 asteen lämpötila tekivät sen, että Annikki käveli pääkohteesta ensin ohi.

Pystysuoraan kallioseinämään louhittuun kolmeen Domus de janasiin vie kaikkiin kallioon hakatut portaat. Nämä olisivat kivoja kesämökkejä näillä main, Annikki toteaa kavuttuaan  Tomba a cameraan ja Tomba a capannaan. Tilavissa hautakammioissa on viileää ja niiden ”terasseilta” on hyvä näköala laaksoon ja vastapäisille kukkuloille.

Kolmas ja suurin myöhäisneoliittinen Ozieri-kulttuurin hauta La necropoli ipogeica di Sant'Andrea Priussa on La tomba del capo. Siellä Susivuoria on vastassa paikallinen opas, joka kertoo, että peräti 18 huonetta käsittävää, pinta-alaltaan lähes 250 neliömetrin kokoista hautakompleksia on käytetty vielä keskiajalla. Sen eteishallissa on näkyvissä jäänteitä roomalaisaikaisista seinämaalauksista ja suuressa keskushallissa on bysanttilaisia freskoja. Kaksipylväisen hallin katossa oleva, ylös kalliolle johtava aukko on kuulemma tehty silloin kuin tämä Domus de janas toimi varhaiskristillisenä kalliokirkkona.

Alueella on neljäskin iso Domus de janas mutta se on yksityisellä alueella ja siten suljettu yleisöltä. Mitenkähän paljon näitä ”yksityisiä” tai jopa kokonaan tuntemattomia kalliohautoja Sardiniassa mahtaa olla? Hautakammion viileydestä Susivuoret kävelevät kuumuutta hehkuvan niityn laitaa viereiselle kallioseinämälle, jossa siinäkin on usean metrin korkeudessa pari haudanmuotoista syvennystä. Ainakin tällaisia neliskulmaisia hautakoloja näkyy melkein joka toisella kivikukkulalla ajeltaessa Pohjois-Sardinian maaseudulla.

Ohitettuaan Sant’Andrea Priun pienen romaanisen kirkon, Annikki ja Vilho käväisevät katsomassa vielä Fonte nuragica di Su Lumarzua. Lähde, joka pulppuaa kivetyn atriumin takaa nuraghi-aikaan rakennutun kivimuurin syvennyksestä, on varmaan käytössä vieläkin vaikka sinne johtava kivetty polku on kasvanut osittain umpeen. Ovathan Susivuoret nähneet monen vastaavan näköisen lähteen luona väkeä täyttämässä vesikanistereitaan. Sassarin keskustassa, jossa ei ole nuraghe-lähteitä eikä -kaivoja, vettä jaetaan torilla isosta tankkiautosta. Kuivuus on varmasti todellinen kiusa Sardiniassa keskellä kuuminta kesää ja sitä vasten ei ole outoa, että Susivuorten talon puutarhassa Osilossa on tusinan verran vesipisteitä.

Ennen Sassariin vievälle pikatielle pääsemistä Susivuoret pysähtyvät katsomaan paria nuraghetornia. Nuraghe Oes on keskellä peltoa mutta Nuraghe Santu Antineen pääsisi pääsylipun ostettuaan käymään sisälläkin. Annikin ja Vilhon ”nuraghetili” on kuitenkin täyttynyt ja he nousevat autosta vain ottaakseen pari kuvaa komeista kivitorneista. Ei jokaista 7000 nuraghea jaksa millään tutkia kun Sardiniassa on sadoittain muitakin kiinnostavia esihistoriallisia kohteita. Emmehän ole edes käyneet yhdessäkään museossa, jossa on arkeologiset kokoelmat, Annikki toteaa nähdessään taas yhden kotiseutumuseon kyltin. Sardinian muinaisjäännöksille ja arkeologisiin museoihin on varmaan tultava uudemman kerran. Tarvittiinhan Sisiliankin maaseudulla kiertämiseen kolme, yhteensä parin kuukauden pituista reissua ilman, että kaikki kiinnostavat paikat tuli nähtyä.

Illan Susivuoret viettävät taas pihalla. Täplis-kissaa ei näy sillä mummo ja pappa ovat tulleet pariksi päiväksi maaseututalolleen naapuriin. Kissa pyörii varmaan emäntänsä ympärillä, joka kuuluu toteavan, että ”oletkin jo syönyt koska sinulle ei kelpaa nyt edes kalaruoka”. Ottaisipa mummo hoivaansa myös Susivuorten tontilla käyvän mustavalkoisen kissan, joka arkana ja nälkäisenä käy syömässä myös Täpliksen ja Mustafan nyt ylenkatsomat ruoat.

Auringon alkaessa laskea punarinta tekee vakiokierroksensa pihagrillin ympärillä. Kun se ei närhien ja mustarastaan lailla ylety juomaan terassin edessä olevasta rengasmaisesta, kivistä ladotusta altaasta, Vilho valuttaa siihen lisää vettä. Punarinta lennähtääkin altaan reunalle uudestaan ja saa nyt nokkansa veteen.

Annikki vaihtaa pieneen taskulamppuunsa pariston ja vertaillessaan sen valokeilaa Vilhon vielä pienemmän lampun kanssa, hän huomaa talon seinällä pari mielenkiintoista liskoa. Tuo paksu piikikäs on varmaan muurigekko mutta mikäköhän se pieni, tiilikaton alle livahtanut lisko mahtoi olla?

Tänä iltana Annikki muistaa marsalan ruokaa laittaessaan. Hän lorauttalee sitä runsaasti pannulla paistuvien ohuiden lihaviipaleiden päälle hauduttaessaan pienemmällä pannulla kuorimattomia valkosipulin kynsiä. Yksi Annikin ruokabravuureista on vasikanselykset marsalakastikkeessa mutta nyt on tyytyminen naudanihaan. Kuten Suomessa, vasikanlihaa ei ole Sardiniassa kovin paljon tarjolla. Ja jos onkin, se on tuotu Hollannista. Ruoanlaittonsa lomassa Annikki kaataa itselleen lasillisen Vilhon ystävällisesti avaamasta valkoviinipullosta. Nuuhkaistuaan ambranväristä viiniä hän tutkii tarkemmin pari päivää sitten ostamansa pullon etikettiä. Kyseessä ei olekaan tavallinen Vernaccia-valkoviini vaan hyvän sherryn kaltainen Vernaccia di Oristano –viini vuodelta 2007. Kuten pullon takaetiketissä kerrotaan, hienostunut viini sopii erinomaisesti aperitiiviksi. 

14. päivä: Anghelu Ruju, Palmavera ja Santu Pedru - kuuma päivä hautakammioissa ja nuraghessa

Jos sunnuntai oli lämmin päivä, on se maanantaina suorastaan kuuma. Lämpömittari näyttää jo aamusta 25 astetta Susivuorten lähtiessä Sassarin kautta kohti Sardinian länsirannikkoa. Varmaankin parin viileämmän yön tuloksena ilmassa on savumaista usvaa ja näkyvyys vuorille on heikko. Algherossa, lähellä merenrantaa ilma on kuitenkin kirkas.

Tuossa on varmaan Torbatoa, Annikki hihkuu nähdessään laajat viinitarhat tien molemmin puolin. Sardinian ehkä kuuluisin viinitalo,  Sella & Mosca, sijaitsee näillä main ja eikös se ollut eilen illalla kun Annikki nautti talon Alghero DOC Torbato -viiniä. Kohta tien laidassa näkyy parikin La tenuta S&M:n kylttiä, jotka kutsuvat tutustumiskäynnille viinitaloon. Annikkia moinen retki houkutteleekin kovasti mutta nyt ollaan matkalla katsomaan nykyään S&M:n mailla olevaa esihistoriallista nekropolia.

La Necropolis di Anghelu Ruju löydettiin sattumalta vuonna 1903 kun samannimisellä viinitilalla tehtiin rakennustöihin liittyviä kaivauksia. Sittemmin maat ovat siirtyneet S&M:n haltuun. Se, että S&M:n perustajat Erminio Sella ja Edgardo Mosca olivat kumpikin  kovin kiinnostuneita esi- ja varhaishistoriasta ja erityisesti egyptologiasta — mukaileehan S&M:n logokin muinaisegyptiläisestä mastabahaudasta löytynyttä reliefiä — vaikuttaa varmaan siihen, että paikalla on nykyään Sella & Moscan sponsoroima turistinähtävyys. Mistään isosta turistirysästä ei toki ole kysymys vaan S&M:n osuus näkyy siinä, että alueen opastetaulut ovat kunnossa.

Annikin ja Vilhon saapuessa Anghelu Rujuun, vajaan hehtaarin laajuisella alueella on vain muutama seurue, jotka varusteistaan päätellen ovat tullet pistäytymään sinne saadakseen vaihtelua rantalomaansa. Rantamekko- ja varvassandaaliporukan palattua takaisin aurinkotuoleihinsa, Susivuoret saavat könytä paikalla keskenään. Könyämistähän alueen pariinkymmeneen kallioon louhittuun hautaan tutustuminen on.  Vanhimmat haudoista ovat Ozieri-kulttuurin ajalta noin kuuden tuhannen vuoden takaa. Monihuoneisia hautoja on käytetty pronssikaudella myös asuntoina. Osa näistä Bonnaro-kulttuurin aikana käytössä olleista Domus de Janaksista on niin suuria, että niissä voi seistä pystyssä mutta kulkuaukot näihinkin kammioihin ovat järjestään pieniä. Vain pariin suureen maanalaiseen huoneeseen vie leveähköt kiviset portaat mutta useimpiin on ahtauduttava sisään pienestä pyöreästä aukosta jättäen reppu ulkopuolelle. Annikki ei edes yritä päästä sisään niihin kammioihin, joiden ahtaan suuaukon edessä on vettä täynnä oleva syvennys. Vilho sen sijaan taiteilee itsensä sisään kaikkiin hautakammioihin ja kömpii niistä ulkoilmaan paidanselkämys pölyssä. Pyykkipäivä on muutenkin tiedossa sillä hiki virtaa. Haudoissa ei ole nimittäin yhtään sen viileämpää kuin ulkona auringonpaisteessa, jossa asteita on yli kolmekymmentä.

Viimeiseksi Annikki ja Vilho laskeutuvat suureen moniosaiseen hautaan, jonka keskussalissa on kaksi kivipylvästä. Salin seiniin on louhittu useita pienempiä kammioita, joita Annikki valaisee taskulampullaan. Yhden pimeän kammion katossa roikkuu puoli tusinaa lepakkoa, joista pari räpistelee siipiään. Kun yksi lepakoista sujahtaa Vilhon päälakea hipoen toiseen kammioon, Susivuoret päättävät, ettei lepakoita kannata häiritä enempää. He lähtevätkin haudasta kiireen vilkkaa toivoen, etteivät ole hengittäneet liian syvään lepakkojen eritteiden kyllästämää ilmaa. Lepakot ovat siinäkin mielessä kiehtovia eläimiä, että niistä on peräisin monta ihmiselle vaarallista taudinaiheuttajaa kuten esim. MERS- ja Ebola- virukset.

Kun auton ilmastointi on pantu täysille, matka jatkuu saatujen ohjeiden mukaan kohti Algheron lentokenttää. Eipä olla pitkästä aikaa ajettu näin viivasuoria teitä, Annikki toteaa kun Susivuoret ovat parin 90 asteen käännöksen jälkeen Il Nuraghe e villaggio di Palmaveran lippukassalla. Pääsylippuja nuraghelle ei tarvitse ostaa sillä Annikin Anghelu Rujussa ostamat 6 euron hintaiset liput oikeuttavat käymään tässäkin kohteessa.

Nuraghe di Palmaveran edustalla on useita jäänteitä pyöreistä taloista sekä isomman rakennuksen pohja, jonka on tulkittu olleen “kokoussali”. Nuraghetornissa on iso sisäpiha, josta on käynti muutamaan kammioon. Niistä toisessa on korkea, kivistä ladottu suippo katto. Onhan kivistä ladottu holveja jo neoliittisella ajalla mutta onkohan tämä pronssikautinen rakennelma alkuperäinen?, Annikki pohtii. Kaikki nähdyt ja kuvista katsotut nuraghetornit ovat nimittäin tasakattoisia ja rekonstruktioissa suippo katto on tehty puurimoista ja kaisloista eikä kivistä.

Nuraghelta Susivuoret palaavat kohti Algheroa rantatietä pitkin. Pitkillä hiekkarannoilla ei ole kuumasta päivästä huolimatta juuri ketään. Suljetut rantabaarit ja tyhjät parkkipaikat kertovat, että rantakausi on ohi. Algheron vanha kaupunki voi olla ihan viehättäväkin mutta kaupungin laitamilla näkymät ovat jokseenkin ankeita. Halvan näköisten loma-asuntojen joukossa on siellä täällä keskenjääneitä rakennustyömaita ja romahtamispisteessä olevia rakennuksia. Heti kun merenrantaan on yli 100 metriä, maisema on tasaisen tylsä ilman mitään, mikä houkuttaisi turistia. Ainakaan täältä Algheron lentokentän takamailta en tule vuokraamaan loma-asuntoa, jos toistamiseen matkustan Sardiniaan, Annikki päättää. Vaikka Algheron seutu on jossain määrin kuuluisa katalonialaisvaikutteisesta merellisestä keittiöstään, siitä ei ole kaupungin laidalla viitteitä.

Susivuoret jatkavat matkaansa sisämaahan päin, jossa on päivän kolmas esihistoriallinen kohde, La Necropolis di Santu Pedru. Toisin kuin hyvin merkityt Anghelu Ruju ja Palmavera, yksikään karttaohjelma ei tiedä, missä Santu Pedru on.  Annikilla on tiedossa nekropolin summittainen sijainti mutta kun mitään opaskylttejä ei ole, Susivuoret ajavat paikan ohi ennen kuin parin kilometrin päästä päättelevät, että heidän vilaukselta näkemänsä onkalot kukkulan rinteellä täytyy olla se etsitty nekropoli. He palaavat takaisin kukkulan juurelle ja kääntyvät hylätylle tienpätkälle, joka tarjoaa sopivan levikkeen, jolle parkkeerata auto. Tarkemmin katsottuna paikalla on vääntynyt, lähes puhkiruostunut kyltti, josta voi juuri ja juuri erottaa tekstin “Santu Pedru”.  Sella & Mosca eivät selvästikään vaikuta näillä main.

Aivan tienpätkän laidassa Susivuoret huomaavat luolansuun, joka on suljettu kalterein. Niiden raosta kurkkimalla voi todeta, että kyseessä on samantapainen neoliittinen suuri Domus de Janas kuin Anghelu Rujussa. Kukkulan rinteellä niitä täytyy olla lisää mutta sinne ei näytä olevan kulkuväylää. Susivuoret kuitenkin tietävät, että kaikkialle, mihin Italiassa ei ole erikseen estetty pääsyä lukoin ja korkein piikkilanka-aidoin, voi omatoimisesti mennä. Vilho kapuaakin matalan muurin yli ja auttaa Annikin perässään kinttupolulle, joka vie puolen metrin matkalta kumoon tallatulle verkkoaidalle. Aidan aukosta voi astua lammaslaitumena toimivalle rinteelle, jolta löytyy lisää neoliittisiä hautoja. Suurimmassa niistä on iso keskushalli kaksine pylväineen ja kallioseinään hakattuina valeovineen. Täälläkin on pimeissä sivukammioissa lepakoita ja Annikki ja Vilho lähtevät ennen kuin myöhään iltapäivällä heräämisaikeissa olevat nahkasiivet lähtisivät lentoon.

Lämpimän illan Susivuoret viettävät puutarhassa, josta Annikki käy poimimassa  tarvikkeita illallisen valmistusta varten. Illan pimettyä Annikki lähtee keittiöpuuhiin Vilhon jäädessä Täplis-kissan kanssa katselemaan tähtitaivasta, jolla alkaa erottua Linnunrata. Vasta lisättyään puutarhan yrteissä ja valkoviinissä hauduttamiensa viiriäisten päälle granaattiomenan siemeniä, Annikki muistaa ruoanlaittoa varta vasten hankkimansa marsalapullon. Noh, täytyy valmistaa se marsalakastike vasta huomenna, Annikki toteaa ja kaataa unohtuneesta pullosta itselleen aperitiivin.

13. päivä: Annikki Gallurassa — La Tomba dei Giganti di Pascaredda ja Il Nuraghe Majori

Calangianuksen takamailla vallitsee oikea pastoraali-idylli. Vaaleat lehmät poseeraavat laitumella suuren tammen varjossa taustanaan tummanvihreä vuori. Laitumen viertä kulkee polku, joka johtaa pienelle kaarisillalle. Sillan ylitettyään Susivuoret sukeltavat puiden oksilta roikkuvien päällyskasvien muodostamaan vihreään tunneliin ja pääsevät korkkitammien reunustamalla kummulle. Se on La Tomba dei Giganti di Pascaredda.

Pronssikautinen hautamuodostelma on malliltaan samanlainen kuin se jättiläisten hauta, jonka Annikki ja Vilho näkivät Òsonossa. Pascareddan hautakammio on kuitenkin suurempi ja paremmin säilynyt — tai huolellisemmin rekonstruoitu. Tapansa mukaan Susivuoret ottavat kivirakennelmasta järjettömän määrän kuvia. Tätä se digiaika teettää; tallenteiden määrä kasvaa lähes eksponentiaalisesti. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten Annikki käytti merkittävän osan kuukausipalkastaan ottaakseen puolentoista viikon aikana peräti neljä filmirullallista kuvia Vienanmeren ympäristön kalliopiirroksista, nyt hän räpsii saman määrän kuvia parissa päivässä paljon mitättömimmistä kohteista. Järjestelmäkameran lisäksi on tietysti pakko ottaa vielä muutama otos kännykällä ja tabletilla vaikka Annikin nykyisessä järkkärissä on wifi-toimintokin. Mitähän Annikki muuten aikoo tehdä näillä arkeologisilla kohteilla ottamillaan sadoilla kuvilla? Uuvuttaa kuvashow’llaan epätoivotut yllätysvieraat vai innostaa kummitytöt tutkimaan muinaishistoriaa? Itse hän ei tarvinnut tarkkoja kuvia muinaisista kivikasoista kiinnostuakseen esihistoriasta. Varhaisten arkeologien sanalliset kertomukset ja luonnosmaiset piirrokset raunioista riittivät herättämään hänen kiinnostuksensa ja mielikuvituksensa.  

Kävellessään takaisin autolleen, Susivuoret pysähtelevät tutkimaan polun varressa kasvavia erilaisia pensaita. Mikähän kasvi tämä jättikokoista juolukkaa muistuttava puska mahtaa olla? Ei se kyllä juolukka ole sillä sen marjat ovat hyvin kitkeriä ja kenties myrkyllisiäkin, Annikki toteaa maistettua varovasti yhtä suurta marjaa. Jotain käyttöä marjoville oksille kuitenkin on koska vastaan tullut pariskunta oli kerännyt niitä korillisen. Olisi pitänyt pysähtyä utelemaan asiaa. 

Vilho puolestaan keräilee erilaisten tammien terhoa. Rautatammen terhot ovat hyvin pieniä verrattuna maahan putoileviin suuriin korkkitammen terhoihin. Portugalista tuttuja korkkitammia kasvatetaan Sardiniassakin ja siellä täällä onkin eri-ikäisiä kuorittuja puita. Tänään nähtiin myös korkkipaja, jonka pihalla oli kasoittain puolitoistametrisiä korkkilevyjä. Omasta korkkituotannosta varmaan johtuen, kaikissa sardinialaisissa viinipulloissa näyttäisi olevan luonnonkorkki.

***

Calangianuksesta Susivuoret palaavat Tempio Pausaniaan, josta he kääntyvät Nuraghe Majorille. Paikalla on oikein lippukioski, jossa on hyvä valikoima kirjoja sekä erilaisia matkamuistoja. Annikki ei kuitenkaan osta kuin kolmen euron hintaiset pääsyliput ja saa niiden lisäksi käteensä ison LED-lampun. Nuraghessa on kuulemma pimeitä kammioita.

Nuraghe Majorin sisällä kulkevat kiviportaat, jotka johtavat nuraghen huipulle ja sen  sisäpihalta pääsee kahteen pyöreään huoneeseen. Valaistessaan savun osittain mustaamaa kattoa, Susivuoret huomaavat, että siellä roikkuu lepakoita. Palauttaessaan lamppuja lippukassalle, Annikki saa kuulla, että ne ovat Rhinolophus hipposideros -lajia eli kääpiöhevosenkenkäyökköjä.

Palattuaan kiemuraista reittiä Osiloon, Annikki keittää lounaaksi pienen annoksen sardinialaista tuorepastaa Culurgiones di menta. Iglesiasin seudulla valmistettu, muodoltaan sinisimpukkaa muistuttava pasta on kieltämättä mielenkiintoisen makuista. Annikki ei kuitenkaan lue sardinialaista minttupastaa suosikkeihinsa. Sen sijaan Vermentino di Gallura, valkoviini, joka on peräisin samalta alueelta, jossa Susivuoret tänään kävivät, on hänestä mainiota.

Ilta jatkuu lämpimänä ja Susivuoret viettävät sen puutarhassa käyskennellen ja pihagrillin luona istuskellen. Naapurin seurankipeä Täplis-kissa on tietysti illanvietossa mukana. Se kikkailee välillä halkopinon päällä ja pihakaivon reunalla ja hyppää väliin Vilhon, väliin Annikin syliin ja tunkee koko ajan naamansa kameran linssiin.

12. päivä: Ruokaruuhkaa Sassarissa ja iltapäivän auringossa kotipuutarhassa

Annikilla ei ole tietoa lähialueen toripäivistä ja kun Susivuoret haluavat nyt selvitä viikonlopun ruokaostoksista käymällä vain yhdessä kaupassa, he lähtevät kauppareissulle Sassariin supermarkettiin. Lauantaiaamupäivänä ison ostoskärryn kanssa liikkuminen suuressa marketissa on yhtä helppoa kuin pyöriminen Palermon liikenneympyröissä pahimpaan ruuhka-aikaan. Ostoskärryjä risteilee edestakaisin kaistojen välillä ja aina joku kaista on tukossa huoltotöiden tai palvelutiskille muodostuneen jonon seurauksena. Jos ajat ulos “liittymästä” muistamatta ostaa valkosipulia, paluu vihannesosastolle on tehtävä monen mutkan kautta. Välillä tiet ovat niin kapeita, että ostoskärry on parkkeerattava “levikkeelle”. Sitten on yritettävä muistaa, mille kujalle ajopelinsä jättikään. Risteyksissä on onneksi mukavasti siellä täällä “huoltoasemia”, joilla voi tankata tarjottuja maistiaisia ettei täysin uuvahda liikenneruuhkassa ajellessaan.

Ostoksien tekoon menee aika tovi myös siksi, että viikonloppua vasten tarjontaa on niin valtavasti. Susivuoret lastaavat kärryynsä ruokatarvikkeita aivan kuin olisivat pitämässä kymmenen hengen illalliskutsut. Hamstraus on huipussaan viiniosastolla, jossa laaja valikoima yllyttää poimimaan kärryyn pullon jos toisenkin. Annikki arvelee, että hyllyn toisella puolella oleva Vilho tarttuu punaviinipulloihin ja keskittyy itse etsiskelemään mielenkiintoisia valkoviinejä. Ostoskärryllä tavatessa ilmenee, että he molemmat ovat löytäneet tarjouksessa olevan marsalaviinin. Ruoanlaittoon riittää yksikin pullo, joten toinen palautetaan hyllyyn.

Viimeiseksi Annikki käy kissanruokaosastolla hakemassa muonaa naapurin kahdelle kissalle, jotka kumminkin tulevat naukumaan iltapalaa. Samalla hän auttaa pienikokoista mummelia saamaan ylähyllyltä pari purkkia kissansa lempiruokaa. Kassalla Annikki kertoo Vilholle, että minuapa kiitettiin juuri pitkäksi ja kauniiksi enkeliksi!

Koska päivästä on kauppareissun aikana tullut aurinkoinen, päättävät Susivuoret heti ostokset purettuaan lähteä käväisemään viereisellä kukkulalla, jolta häämöttää pieni kivikirkko Susivuorten pihaan. Nostra Signora di Bonaria on noin sata metriä korkeammalla kuin Susivuorten talo ja kirkon ympäriltä on komeat näkymät sekä kukkulaa ympäröiviin laaksoihin että merelle asti Porto Torresin ja Algheron suuntaan.  

Aurinko lämmittää niin mukavasti, että iltapäivän voi viettää pihalla. Talon terassi pöytineen ja tuoleineen on varjossa mutta auringossa suuren ulkogrillin edessä on toiset, kiinteät kalusteet. Samoin puutarhan lukuisten vesipisteiden luona on penkkejä. Annikin virittäessä takapihalle pyykkinarua kahden oliivipuun väliin, Vilho hihkaisee, että puutarhassa on käärme. Annikki rientää kameransa kanssa katsomaan kasvien seassa lymyilevää, lyijykynän paksuista parikymmensenttistä matelijaa. Sen pään kuvioinnin perusteella hän arvelee sen olevan jokin rantakäärmelaji. Vilho lähettää käärmeestä kuvan kaverilleen, joka varmistaa otuksen rantakäärmeeksi mutta aivan tarkka lajimääritys kahden Sardiniassa tavattavan Natrix-lajin välillä jää vielä tekemättä.  Annikki jää hyvin läheltä seuramaan kuinka käärme luikertaa sulavasti kasvillisuuden seassa kunnes pujahtaa tonttia ympäröivän verkkoaidan raosta pois näkyvistä. Käärmeitä ei Sardiniassa tarvitse pelätä lainkaan sillä myrkkykäärmeitä saarella ei ole.

Vaikka päivä on ollut selvästi lämpimämpi kuin eilen, illalla on sytytettävä kamiina. Sen lämmössä Annikki maistelee Torbato Alghero DOC -valkoviiniä. Se on hyvin raikasta mutta pehmeän makuista. Espanjalaista alkuperää olevaa Torbato- eli Tourbat-rypälettä viljellään nykyään oikeastaan enää vain Sardiniassa ja täälläkin Torbato-viinit ovat vain pieni vähemmistö Vermentino-valkoviinien joukossa.

11. päivä: Merkillisiä kiviä Martisissa ja Sedinessa - La Foresta Pietrificata, Domus de Janas ja L'Elefante

Vilho on löytänyt pellettikamiinan täydennykseksi uuden leikkikalun. Kohta tämä käytteleekin tuhkaimuria kuin vanha tekijä. Vilhon tyhjentäessä tuhkasäiliötä takapuutarhaan, Annikki käy poimimassa kakipuista pari kypsää hedelmää. Kakeja ei kuitenkaan auta ottaa matkaevääksi sillä syötäväksi parhaimmillaan olevat hedelmät ovat niin pehmeitä, että niiden syömiseen tarvitaan lautanen ja lusikka.

Kolea päivä tuntuu sopivalta tehdä pieni rengasmatka lähiseudulle. Susivuoret suuntaavat Osilosta rinnettä alas Nulvin suuntaan. Luoteis-Sardinia näyttää olevan valtaosin maatalousaluetta. Pelloilla on syyskynnöt suurimmaksi osaksi tehty ja niityillä on enää harmaankeltaiseksi kuivuneita korsia. Rinteiden vihreillä laikuilla laiduntaa lampaita ja jokunen hevonen. Täytyypä selvittää, mistä tulee sanonta kutsua suvun huliviliä, pahista tai muuten originellia nimellä “musta lammas”. Annikin havaintojen mukaan valkoisten määkijöiden laumassa on aina vähintään yksi tummaa vähemmistöä edustava lammas.

Osilon länsipuolella olevilla harjanteilla on kymmenittäin tuulivoimaloita. Annikki muistelee kuulleensa, että Sardiniassa vesivoima olisi merkittävä energianlähde mutta kaipa tuulivoimalla ainakin täällä saaren pohjoisosassa on käyttöä. Aurinkopaneeleja täällä näkyy vuotuisiin aurinkotunteihin nähden yllättävän vähän.

Mutkaisella pikkutiellä ei ole juuri liikennettä ja Susivuoret ajavat muutaman kylän läpi tapaamatta ketään muuta kuin mummon kanssa pihatöissä olevan mäyräkoiran. Martisissa he huomaavat kyltin, joka kertoo, että jossain lähistöllä on kivettynyt metsä. Parisen kilometrin päästä he löytävät niityn, jossa on merkillisen näköisiä kiviä. Näiden täytyy olla miljoonia vuosia vanhoja fossiloituneita palmunrunkoja, Annikki päättelee. Paikalla ei ole mitään kylttejä ja opasteita ja vasta myöhemmin hänelle selviää, että La Foresta Pietrificata Carrucanan kivet ovat tulosta varhaisella mioseenikaudella noin 20 miljoonaa vuotta sitten sattuneesta tulivuorenpurkauksesta, jonka tuoksinassa suuret puut joutuivat järvenpohjaan piipitoisen tuhkan peittämiksi. Fossiloituneet puunrungot eivät ehkä olekaan palmuja vaan jotain uudemman ajan tuotoksia; kenties petäjiä tai kaksisirkkaisiin kuuluvia puita.

Tynnyrimäisiä kivettyneitä puunrunkoja ihmeellisempi näky Carrucanassa on jättikokoinen “lumiaita”. Mitään muuta järkevää selitystä tälle mahtipontiselle rakennelmalle Annikki ei keksi. Kyseessä lienee kuitenkin paikallisten vaikuttajien ylisuuri, kesken jäänyt aikaansaannos, jonka tavoitteena on ollut joku Renzo Piano -tyylinen turistihässäkkä keskellä ei yhtään mitään. 

Seuraavan kylän, Bulzin, laidalla Susivuoret lähtevät katsomaan Chiesa San Pietro dell’ Immagginia. Pieni puna-valkoraidallinen, romaaninen kirkko on ikuisesta restauroinnista kertovine rakennustelineineen oikein kaunis mutta Susivuorten huomio kiinnittyy sille vievän kuoppaisen tien liikennemerkkeihin. Mitähän laatumaalia merkkeihin on oikein käytetty kun kärkikolmiokin on haalistunut kokonaan vaaleanharmaaksi?

Vielä enemmän ihmettelyä herättää se, että parin kilometrin päässä on samanlainen valtava puuristikoista tehty käytävä kuin Martisin kivettyneessä metsässä. Tämän rakennelman luona vaan ei näytä olevan mitään erityistä katsottavaa kun läheinen Nuraghe Biancokaan  ei näy sinne.

Sedinin kylää reunustavat mielenkiintoisen näköiset kalliopaadet. Annikin tähyillessä kylää rotkon yli hän näkee, että sen reunalla oleva talo on louhittu kallioon. Vilho parkkeeraa Kaaliperhon karabinieeriaseman viereen ja Susivuoret kävelevät katsomaan merkillistä kalliotaloa. Se on nykyään kotiseutumuseona toimiva Domus de Janas, joka on alunperin ollut monikerroksinen esinuraghinen hautakammio. Sedinissä on muitakin kallion sisään tehtyjä taloja, mm. Casa Piana, joka näkyy pienen puistikon takana.

Castelsardoa lähestyttäessä se tie, jolle Susivuoret aikovat kääntyä, on poikki ja he pyörivät hetken uusissa, monimutkaisissa liittymissä ennen kuin pääsevät katkaistun tien toiseen päähän. Sieltä näkyy päivän kolmas iso nuraghe sekä itse L’Elefante. Aivan tienlaidassa oleva nelisen metriä korkea rosoinen kivi La Roccia dell'Elefante on tosiaan kuin elefantti kärsää ja korvia myöten. Sedinin Domus de Janasin lailla elefantti on neoliittinen hauta, joka käsittää kiveen louhittuja hautakammioita.

****

Iltapäivällä Vilho touhuaa keittiössä ja valmistaa valtavan annoksen herkullista  bolognese-kastiketta. Vilhon versio bolognesesta on tulisesti maustettu ja sitä ei syödä spaghettin vaan sardinalaisen malloreddus-pastan kanssa. 

Illalla iso, pörröinen musta kissa tuo pienemmän kaverinsa mukanaan moikkaamaan Annikkia. Ne syövät hyvällä halulla Annikin tarjoaman illallisen vaikka ruokatarjoilussa niiden kotonakaan ei vaikuta olevan moittimista.

10. päivä: Käytyään Monte d'Accoddissa Annikki raksuttaa Pane caresadua

Torstaiaamuna Annikki ihmettelee, minkälaiseen nukkekotiin Susivuoret ovat Osilossa oikein majoittuneet. Keittiössä on oikein pätevä kaasuliesi ja astianpesukone mutta keittiön kaapeista ei löydy kattila- ja pannusarjan lisäksi paljon muita keittiövälineitä kuin minikokoiset puinen paistinlasta ja kauha. Laatikoissa on lapsen käteen sopivia aterimia muttei ainoatakaan kunnollista veistä. Eniten hämmästyttää ns. lasisto eli se, että neljän lehmäkuvioisen mehulasin lisäksi tarjolla on vain muutamia epäparisia oluttehtaiden mainoslaseja. Keittiön nurkassa on kyllä teline 24 viinipullolle mutta talosta ei löydy ensimmäistäkään viinilasia. Mikähän tähän lienee selitys kun esim. kestävät italialaiset Bormioli Roccon lasit maksavat paikallisessa Tokmannissa alle kaksikymppiä tusina. Pelkästään tarjolla olevien pyykin- ja astianpesuaineiden ja parin pellettipussin hinnalla taloon olisi saatu Annikkia tyydyttävät viinilasit.

Pöydällä olevasta esitepinosta Annikki löytää kartan, johon merkitty saaren arkeologisia kohteita. Tästä voisi ollakin jotain iloa, Annikki tuumaa sysätessään syrjään Sardinian uimarantoja käsittelevät kirjat. Ainakin tuo Cagliarin rantoja mainostava kuvakirja on täällä saaren pohjoisosassa täysin hyödytön. Jos ei sitten päätetä lähteä ajamaan takaisin etelän lämpöön.

Sitä Susivuoret eivät tee ja uimareissut on tällä erää unohdettava. Vaikka merenrannalla on selvästi lämpimämpää kuin ylhäällä vuoristossa, on päivä kerta kaikkiaan liian tuulinen ja pilvinen rannalla vietettäväksi. Susivuoret lähtevät kuitenkin kohti merta.

Noin 15 kilometrin päässä Osilosta on 130 000 asukkaan Sassari, joka on selvästi suurin maalikylä, johon Susivuoret ovat tähän mennessä Sardiniassa osuneet. Sassarissa Vilho joutuu pysähtymään ensimmäistä kertaa liikennevaloihin, joita ei ole tähän mennessä saarella tullut vastaan. Täydennettyään ruokavarastojaan Susivuorten matka jatkuu Sassarista kohti Porto Torresia. Satamakaupungista lähtee lauttoja Korsikalla ja Manner-Eurooppaan mutta Susivuoret pysyvät Sardiniassa ja kääntyvät takaisin Sassariin johtavalle tielle päästäkseen Monte d’Accoddiin.

Pikkutie vie heidät parkkipaikalle, josta on muutaman sadan metrin kävelymatka esihistoriallisen kohteen lippukassalle. Nuraghe-kautta vanhempi suuri kivirakennelma, Mesopotamian zigguroita muistuttava porraspyramidi näkyy mainiosti niityn laidasta mutta Annikki käy tunnollisesti kojussa ostamassa 3 euron hintaiset liput. Sen, ettei alueella hortoilla liputta, varmistaa peräti 5 “virkailijaa”, joista kaksi on koiria. Ne seuraavat tiiviisti Annikkia ja Vilhoa käyden vähän välillä kojulla raportoimassa heidän liikkeistään. Kuparikautinen, 5000 vuotta vanhan Ozieri-kulttuurin suuri porraspyramidi ja sen luota löytyneet uhrausalttariksi tulkittu iso laakea kivi, steela ja menhiiri ovat vaikuttaa näky poimulehteä kasvavan niityn keskellä.

Kotimatkalla Susivuoret poikkeavat kotikylänsä pieneen kauppaan, josta Vilho hankkii tarvikkeita varmistaakseen illallista. Annikki tutkii leipätiskiä ja valitsee hauskan kahdeksikonmuotoisen leivän. Se sekä erittäin rapeakuoriset pienet leivät ovat todella hyviä. Toisin kuin saaren eteläosassa, jossa pehmeät perunaleivät täyttivät leipätiskit, täällä pohjoisessa näytetään suosivan kovakuorista leipää. Annikki ostaa myös pienen paketillisen Pane caresadua. Tämä myös mm. nimellä Pane carasau tunnettu ohuen ohut kuiva leipä on Keski-Sardinian Carta musicaa eli “nuottipaperia”, jonka raksuttamiseen tuntuu tulevan oikein himo.

9. päivä: Mutkien kautta Osilon puutarhaan

Keskiviikkona Annikki herää jo ennen herätyskellon soittoa. Herätyskello? Kyllä vaan sillä tänään Susivuoret jättäisivät Ogliastran seudun ja matkaisivat kohti pohjoista. Ei sentään koti-Suomeen asti vaan saaren luoteisosaan Sassarin provinssiin. Raituri-kissaa ei tänä aamuna näy. Se on selvästi ymmärtänyt sen, mitä Annikki sille eilen illalla kertoi ruokatarjoilun lähenevästä loppumista tai sitten täti on pannut kissansa dieetille eikä ole päästänyt sitä enää Annikin lellittäväksi.

Annikki ehtii sopivasti hoitaa aamutoimensa ja pakata ruokatavarat ennen kuin Anna saapuu sopimuksen mukaan kymmeneltä noutamaan avaimet. Hän antaa Susivuorille lähtiäislahjaksi purkillisen corbezzolo-hunajaa. Annikki ei tiedä, mikä kasvi on kyseessä ennen kuin Anna johdattaa hänet pihassa kasvavan mansikkapuun  luo. Samalla Anna esittelee monta muutakin kasvia niiden terveyttä edistävine ominaisuuksineen.

Annikki ei ollut aamulla tarkkana kun Vilho neuvotteli navigaattorin kanssa reitistä Sassariin. Jos hän olisi vilkaissut karttaa, olisi reittivalinta ollut kenties toinen. Nyt Susivuoret lähtevät samalle mutkittelevalle tielle, jota ajoivat reilu viikko sitten Olbiasta Trieihin. Maisemat ovat vuoristossa huimaavat mutta mutkissa kovalta tuntuvasta vauhdista huolimatta matka ei tunnu edistyvän. Urzulein kylän jälkeen se tyssää kokonaan. Tiellä on punavalkoinen puomi, jonka vieressä seisoo liikenteenohjaaja. Annikki käy kysymässä hymyilevältä Anthony Quinnin kaksoisolennolta mistä on kyse ja saa kuulla, että Urzulein ja Nuoron välinen tie on sortunut. Susivuorten on siis saamiensa ohjeiden mukaan palattava takaisin tienhaaraan, josta kääntyivät vajaa puoli tuntia aikaisemmin kohti Urzuleita.

Matkalla autonavigaattori luulee, että “Kaaliperhonen” osaa lentää ja ehdottelee kääntymistä vuoristopoluille mutta Annikki noudattaa puhelinnavigaattorinsa kanssa tiukasti herra Quinnin ohjeita. Tortolìn ja Lanusein jäätyä taakse, Susivuoret pääsevät pikatielle, joka vie heidät vauhdilla kohti Nuoroa.

Jo ennen Nuoroa maisemat muuttuvat toisenlaisiksi kuin saaren vihreällä kaakkoisrannikolla. Näkymät ovat väliin kuin lännenfilmistä ja väliin ne tuovat mieleen Avaran luonnon Afrikan savanneista kertovat jaksot. Kaikkialla on hyvin kuivaa ja maiseman pääväri on vaalean kellanruskea siellä täällä olevia voimakkaan punaruskeita maalaikkuja lukuun ottamatta. Maisemat muuttuvat vielä kertaalleen kun tie vie pari kilometriä pitkää tunnelia pitkin vuoren ali Nuoroon. Silloin maisemaa alkavat hallita tasalakiset, raidalliset hiekkakivivuoret.

Päivän aikana tehdyn lähes 280 kilometrin ajomatkan aikana Annikki ja Vilho onnistuvat erilaisten vuorten lisäksi näkemään kolme isoa nuragheakin. Niitä ei pysähdytä katselemaan sen tarkemmin vaan Susivuoret haluavat päästä mahdollisimman pian perille uuteen majapaikkaansa. Juuri ennen Sassaria he kääntyvät länteen ja nousevat kukkulalle, jonka laella on Osilon kylä kauas näkyvine torneineen. He tulevat suoraan baari Da Gigin eteen, jonne saapuu pian majapaikan omistajan sisar ja isä. Heidän perässään Susivuoret ajavat kolmisen kilometriä kylän ulkopuolelle, josta heidän vuokraamansa talo löytyy.

Jos mahdollista, tämä pieni talo on vieläkin rauhallisemmassa paikassa kuin Susivuorten edellinen huvila Trieissä. Suuri tontti on aidattu joten lampaatkaan eivät pääse pihapiiriin määkimään vaan niiden kellojen kilinä kuuluu ylempää rinteeltä. Viereisellä tontilla on suurten rautatammien takana toinen, vähän suurempi talo mutta se taitaa toimia kesämökkinä, jossa ei ole nyt asukkaita.

Saatuaan asiaankuuluvat ohjeet taloksi asettumiseen, Susivuoret tekevät kierroksen talon edessä olevaan hedelmätarhaan ja takapihan vihannesmaalle, joiden sato on heidän käytössään. Hedelmätarhasta Annikki poimii muutaman viikunan ja kakin Vilhon maistaessa omenoita. Kolmea eri lajiketta olevat pikkuruiset omenat ovat kaikki uskomattoman makeita. Puutarhasta löytyy vielä päärynä- ja granaattiomenapuita ja portin pielessä kasvava mansikkapuu sekä kaksi riviä syysväreissä olevia viiniköynnöksiä. Tummat rypäleet ovat jo rusinoituneet mutta seasta löytyy vielä syöntikuntoisiakin rypäleitä. Takapihan tomaatti- ja munakoisosato on jo korjattu mutta chilipaprikoita on vielä poimittavaksi asti. Myös basilikapuska on tuuhea. Takapihaa reunustavat oliivi- ja laakeripuut, joiden seassa on muutama eksoottisen näköinen koristepuu ja - pensas. Susivuorten ei siis tarvitsisi vieläkään lähteä ostoreissulle frutteriaan.

Puutarhaa tutkiessa sää on viilentynyt entisestään ja Annikki patistaa Vilhoa sytyttämään olohuoneen kamiinan. Se onkin oikea high tech -laite, jota voi ohjata kaukosäätimellä. Sähkökäyttöinen kamiina polttaa puhtaasti ilman mitään savua pieniä puupellettejä, joita putoilee automaattisesti yläosan pellettisäiliöstä alaosan liekkiin. Kamiina on tässä talossa aivan välttämätön sillä yli 600 metrin korkeudessa ilta on viileä ja talo olisi jääkylmä ilman lämmitystä. Kamiina ei kuitenkaan täysin riitä lämmittämään makuuhuonetta ja saadakseen otettua torkut, Annikki kaivaa laukustaan pienen lämpötyynyn. Siitä on tullut hänelle välttämättömyystarvike  matkustettaessa syksyisin eteläisessä Italiassa, jossa talot on rakennuttu  pitämään kesän kuumuus loitolla ja joissa ei aina ole toimivaa lämmityssysteemiä.

8. päivä: Altopiano di Golgo

Susivuorten ajaessa uudemman kerran Triein läpi, Annikki huomaa pizzerian opaskyltin, joka jäi pimeässä viimeksi huomaamatta. Se, ettei Da Salvatorea pari iltaa sitten löytynyt, ei ollut suurikaan vahinko sillä kylän toinen pizzeria tyydytti täysin Annikin ja Vilhon tarpeet. Pizzeria L’Eliseon edustalla seisova oransseihin haalareihin sonnustautunut kaveri näyttää tunnistavan ohiajavat Susivuoret.

Annikki ja Vilho jatkavat nyt matkaansa Trieitä vuoren rinteellä korkeammalla olevaan Bauneihin. Bauneista alkaa serpentiinitie, joka vie Altopiano di Golgo nel Supramonte di Bauneihin. Ennen ylätasangolle pääsyä Vilho haluaa välttämättä kiipeämään macchian peittämälle rinteelle. Annikki pääsee nelisorkkaisten kulkemaa uraa pitkin rinnettä ylöspäin mutta helppoa se ei hänelle ole. Sepelimäisen terävät kivet liukuvat jalkojen alta ja Annikin on vähän väliä tartuttava rinteen peittäviin macchia-pensaisiin päästäkseen eteenpäin. Macchia-vyöhykkeen yläpuolella siintää pyöreä kalliopaasi, jonka ympärillä pyörii kaksi suurta petolintua mutta Annikki ei tohdi jatkaa kipuamistaan sinne asti. Vilhon suureksi harmiksi Annikin on käännyttävä takaisin päästäkseen ehjänä alas tienlaitaan. Alaspäin pääsy on nimittäin vieläkin hankalampaa kuin rinnettä ylös kapuaminen. Retkeilyreittejä käyttäen meno voisi olla sen puolesta helpompaa, ettei tarvitsi pujotella enimmäkseen piikikkään kasvillisuuden seassa mutta reitit kulkevat täälläpäin järjestään vieläkin jyrkemmillä rinteillä eivätkä ole mitenkään helppoja.

Altopianolla Susivuoria on vastassa puolenkymmentä aasia. Ne tungeksivat Annikin ympärillä heti hänen noustessaan autosta. Kun Annikilla ei ole antaa niille herkkupaloja, ne eivät onneksi ala seurata häntä pienelle 1600-luvulla pystytetylle kivikirkolle, jonka edessä “betile”. Pieneen kivipaateen on uurrettu ihmiskasvot ja sen oletetaan olevan Shardana-kulttuurin tekoa noin 3500 vuoden takaa.  Annikki sulkee huolellisesti San Pietrolle omistettua kirkkoa ympäröivässä kiviaidassa olevan portin, jotteivät paaden tuntumassa kirmailevat possut pääse kirkkopihaan.

Mustia ja vaaleanruskeita sikoja on lisää kiviaidan ulkopuolella tonkimassa maata suurten puiden alla. Vilho keksii, että puissa on pieniä pyöreitä hedelmiä. Annikin huomattua, että possut ovat kovasti ruskeanvihreiden, vähän omenaa muistuttavien hedelmien perään, hän pyytää Vilhoa kurkottamaan puun yläoksille saadakseen niitä lisää.  Siat ovat vähän arempia kuin aasit mutta tulevat juoksujalkaa nappaamaan Annikin maahan niille heittelemiä hedelmiä.

Golgossa on Euroopan syvimmäksi mainittu, karstimaahan muodostunut kuilu, Voragine di Su Sterru. Lähes 280 metriä syvälle kuilulle johtavan polun varrella on myös kallioon uurtuneita allasmaisia muodostelmia, joita on käytetty vesivarastoina. Susivuorten palatessa autolleen, Annikki harmittelee, ettei muistanut ennen matkaa tutkia kirjaansa Välimeren alueen puista ja pensaista. Polun varressa on mansikkapuiden ja katajaa muistuttavien erilaisten havupuiden lisäksi monta erikoisen näköistä pensasta, joita hän ei tunnista.

Autolla iso läikikäs emäsika piirittää Vilhon, joka pääsee sitä pakoon kun Annikki houkuttelee sian toisaalle parilla rosmariinikeksillä. Golgossa olisi nuragheitakin ja kuvien perusteella hyvin kaunis ranta, Cala Goloritze. Sinne on kuitenkin ainakin tunnin patikointi ja kun päivä on jo pitkällä iltapäivän puolella, Susivuoret päättävät suunnata kotia kohti.

Bauneissa he kuitenkin valitsevat tien, joka vie alas merenrantaan. Vuoren kupeessa kiemurtelevalta tieltä on hieno näkymä alas laaksoon, jossa Susivuorten huvila on, sekä merenlahdelle Arbataxin satamaan. Vilho ajaakin Arbataxiin koska haluaa välttämättä viedä tyhjät viinipullot kierrätyskeskukseen eikä jättää niitä kaikkia huvilan lasinkeräysastiaan, joka alkaakin olla aika täynnä. Huvilassa on kyllä yksityiskohtaiset ohjeet jätteiden lajittelusta mutta “Kierrätys-Krokotiili” ei kerro sitä, minä päivänä mitäkin kierrätysastiaa tullaan tyhjentämään.

Tyhjistä pulloista päästyä ilta kuluu mukavasti terassilla uuden valkoviinipullon ääressä Champions Leaguen pelejä seuraten. Annikki on tosin hermostua kun nettiyhteys yllättäen katkeaa. Tekstiviesti huvilan emännälle korjaa kuitenkin nopeasti asian ja Susivuoret ovat taas mukana kuin “Il numero uno dei numeri uno” eli Gigi Buffon turvaa Juventuksen  0-1 voiton Olympique Lyonnais’ta.

7. päivä: Annikki bongaa ensimmäisen nuraghen Bau Nuraxissa ja käy Arbataxissa uimassa

Annikilla on kova into lähteä trekkailemaan Parco Nazionale del Gennargentuun. Hän näkee jo itsensä tepastelevan kivikkoisessa kanjonissa ja hyppelevän muflon-lampaiden seurassa huikaisevissa maisemissa vuorenjyrkänteellä. Mutta ei Gola de Gorropuun tai Pedra Carpìdasliin lähdetä noin vain ilman maastoautoa ja valmiutta tarpoa tuntikausia vaikeakulkuisissa maastossa auringon helottaessa pilvettömältä taivaalta.

Pedras Carpìdasi eli Massiccio del Gennargentun ja koko Sardinian korkein huippu näkyy Susivuorten terassille ja sieltä Annikki tyytyykin sitä ihailemaan ripustaessaan pyykkejä kuivumaan mantelipuun ja portinpielen väliin viritetylle narulle. Tällaisena upeana päivänä on ehdottomasti parasta lähteä meren rantaa eikä rääkkäämään itseään pitkillä vaellusreiteillä. “Sleep with the fishes” on Annikista parempi juttu kuin “Dormiei cu i muroni” ja vaelluskamppeiden sijaan hän pakkaa pieneen reppuunsa rantapyyhkeen ja alusvaatteet. Uima-asun hän pukee valmiiksi ylleen sillä siihen pujottautuminen on rannalla milloin kivikon ja kovan tuleen, milloin töllistelevien eläkeläisten takia turhan hankalaa puuhaa.

Ennen Arbataxiin suuntaamista, Susivuoret käyvät huvilaansa lähinnä olevalla Villagio nuraghe Bau Nuraxissa. Nuragheja, pronssi- ja rautakaudella rakennettuja pyöreitä kivitorneja löytyy Sardiniasta n. 7000 kappaletta joten on vähän outoa, että Annikki ja Vilho osuvat vasta nyt nuraghille. Yleensä heillä on tapana koluta, kuten esim. viimesyksyisellä Menorcan matkallaan kaikki yli pari tuhatta vuotta vanhat kivikasat . Bau Nuraxin nuraghe-kylässä on korkean kivitornin lisäksi jäänteitä asumuksista mutta lajissaan se ei ole erityisen merkittävä vaikka onkin kauniissa paikassa korkealla rinteessä.

Susivuorten kotikylä Trieihin verrattuna meren rannalla sijaitseva Arbatax on oikea lomakaupunki. Tosin vilkkaimman rantakauden jo päätyttyä, venematkoja mainostavat kojut ja osa hotelleista ja baareista ovat nyt kiinni. Kaupungin suurimmalla uimarannalla on sentään jonkinlaista rantaelämää parinkymmenen hengen makaillessa siellä hiekalla. Annikki ja Vilho suuntaavat hiekkarannan reunalle päästäkseen levittämään omat rantamattonsa ja -pyyhkeensä hienon hiekan sijaan kalliolle. Olisipahan kamppeissa vähän vähemmän hiekkaa mukana vietäväksi.

Tänään aaltoja ei ole nimeksikään ja vesi on lämmintä. Annikki viihtyykin meressä pitkään. Tasainen hiekkapohja innostaa hänet tekemään matalassa vedessä kunnon juoksutreenin, jonka päälle hän vielä ui syvässä vedessä tehden välillä erilaisia hydrobic-tunneilta tuttuja liikkeitä. Liikuntaa ei nimittäin ole viime päivinä tullut liian paljon harjoitettua kun kävelylenkitkin ovat olleet etupäässä huvilan keittiön ja terassin välillä ravaamista.

Lounaan jälkeen Vilho menee päiväunille ja Annikki saa Vilhon kiukuttelulta rauhassa tehdä pieniä kotiaskareita Raituri-kissa seuranaan. Vaikka hän käyttää monta kaktusviikunaa, granaattiomenaa ja kakia hedelmäsalaatin valmistamiseen, tuntuu, etteivät hedelmävadit ole vajentuneet lainkaan. Söisivätköhän huvilan edustalla lähes päivittäin laiduntamassa käyvät lampaat ylimääräiset hedelmät, Annikki miettii mutta päättää ettei ainakaan ala kuoria piikikkäitä kaktusviikunoita lampaita ruokkiakseen. Kohtahan ne alkaisivat tungeksia terassille hedelmiä kärttämään. Tämän kyseisen lammaslauman vartijoina olevat koirat eivät nimittäin ota hommaansa kovin tosissaan ja lammaspaimen Davide saa joka kerta komentaa paria, kolmea karkulaislammasta pois Susivuorten pihanurmea reunustavia istutuksia napsimasta. Yksi koirista on toki vasta pentu, joka kulkee isomman koiran perässä tai makailee tablettitietokonetta viikunapuun varjossa näpyttelevän Daviden jaloissa.

6. päivä: Uimassa Bari Sardossa ja pizzalla Trieissä

Sunnuntaiaamuna Susivuoret toteavat kauhukseen, ettei viinipullotelineessä ole jäljellä yhtä ainutta viinipulloa. Eihän illallinen Välimeren maassa tule kuulonkaan ilman viinilasillista. Tortolìssa on onneksi ainakin yksi supermarketti auki sunnuntaisin ja siitä rauhoittuneena Annikki ja Vilho syövät aamiaisen kiireettömästi terassilla ennen kuin lähtevät kauppareissulle.

Tortolìn Conadissa Annikki ja Vilho lastaavat kilvan ostoskorejaan. Annikin valitessa valkoviinipulloja, Vilhon tutkii punaviinihyllyä. Paikallisista elintarvikkeista Annikin koriin päätyy myös erikoisenmuotoista tuorepastaa, rapeakuorista leipää ja pieniä tummia oliiveja sekä paketillinen hunajalla ja sitruunalla viimeisteltyä manteliturronea. Vilho nostaa omaan koriinsa sardinialaisen salaattisekoituksen sekä pari sellaista pastakastiketta, joita ei Suomessa tule vastaan. Annikin hakiessa vielä palvelutiskiltä parmigianolla gratinoituja munakoisoja ja marinoitua mustekalaa, isot ostoskorit ovat täynnä ja Annikin kukkaro on kassalta päästyä tyhjä. 

Vaikka ruoka- ja juomaostoksiin meni nyt aika monta kymppiä, ei laskun summa ole kovin suuri siihen nähden, mitä kaikkea herkkuja tuli ostettua. Italiassa selviäisi ruokaostoksista puolta pienemmälläkin summalla mutta Susivuoret lankeavat helposti ostamaan erilaisia laatuelintarvikkeita ja -viinejä,  joita ei Suomesta saa laisinkaan tai sitten ne maksavat siellä monin verroin enemmän kuin tavallisessa italialaisessa kaupassa.  

Bensiini sen sijaan maksaa ainakin Sardiniassa tällä hetkellä enemmän kuin Suomessa. Kun Lotzorain huoltoasema on itsepalvelupumppua lukuun ottamatta kiinni, Vilho tankkaa “Kaaliperhosen” itse ja saa 20 eurolla 13.6 litraa menovettä. Susivuorten kelpaa siis jatkaa jokseenkin päämäärätöntä ajeluaan.

Lounaan jälkeen aurinko paistaa niin kuumasti, että huvilan terassilla istuskelun sijaan Susivuoret lähtevät uimaan. Rantakohteeksi valitaan Lido di Cea, joka on Tortolìn eteläpuolella Bari Sardossa. Pitkällä hiekkarannalla ei ole montakaan henkeä Susivuorten leiriytyessä erikoisten, pyöreäksi hioutuneiden kivenlohkareiden tuntumaan rannan eteläpäässä. Vilho tuskin malttaa paiskata kellonsa ja housunsa rantakassiinsa kun on jo meressä. Annikki ei lähde veteen kivien välistä vaan kävelee parikymmentä metriä takaisin päästäkseen suoraan hiekkarannalta mereen. Vilhon snorklaillessa kivien kupeessa, Annikki keinuu kevyissä aalloissa vain kainaloihin asti ulottuvassa vedessä. Aaltojen murtumisvyöhykkeen jälkeen ranta nimittäin madaltuu uudestaan ja Annikin jalat ulottuvat valkoiseen hiekkapohjaan vielä viidenkymmen metrin päässä vesirajasta. Annikki jää pitkäksi aikaa polskuttelemaan tähän kohtaan sillä vesi tuntuu siinä lämpimämmältä kuin aivan rannassa.

Paluumatkalla Annikki ja Vilho kuuntelevat autoradiosta selostusta iltapäivän Serie A -peleistä. Huvilalle palattuaan Vilho etsii internetistä saman RAIn kanavan ja peliseurantaa jatketaan terassilla. Susivuorten huvila on siinä mielessä erikoinen, ettei siellä ole lainkaan teeveetä eikä radiota. WLAN toimii onneksi terassia myöten moitteettomasti. 

***

Annikki on asennoitunut viettämään taas koko illan terassilla kun Vilho kysyy, että lähdetäänkö kotikylän pizzeriaan. Annan mainostama pizzeria Da Salvatore on auki vain iltaisin perjantaista sunnuntaihin ja nyt olisi Susivuorten viimeinen mahdollisuus käväistä tutustumassa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen. Mutta vasta pari tuntia sittenhän Vilho ilmoitti, ettei missään tapauksessa lähde ajamaan viittä kilometriä Trieihin, Annikki ihmettelee. Nyt Annikin pitäisi kuulemma olla kymmenessä minuutissa valmiina lähtemään ravintolaan syömään! Kun suihkussa ei ehdi käydä, hän vain sukii hiuksensa jotenkuten järjestykseen hiuspannan alle ja vaihtaa rantamekkonsa pitkiin housuihin. Tuskin Triein kaltaisessa pikkukylässä edes sen parhaassa ja todennäköisesti ainoassa ravintolassa pahastuttaisiin, vaikka uimareissun jäljiltä hänellä roikkuisi korvan takana pari levärihmää ja nenänpäässä kiiltelisi suolakide.

Vuoren rinteellä sijaitseva Triei osoittautuu olevansa enemmän kuin syrjäinen kylä. Siellä on mm. kaksi koulua, kirjasto, monta sataa metriä jalkakäytävää sisääntulotien varressa ja jopa rivistö vuokrattavia kaupunkipyöriä. Yhdeksän maissa illalla Triei on kuitenkin hyvin hiljainen ja ainoastaan Bar Communalen tienoilla näkyy elonmerkkejä eikä Salvatoren pizzeria ilmoita olemassaolostaan. 

Pienen aukion kulmilta Susivuoret kuitenkin löytävät valaistun, pizzeriaa muistuttavan paikan. Annikki epäilee, ettei kyseessä ole kuulu Da Salvatore mutta ei kai Italiassa kannata pizzan perässä pitkään pyöriä hämärillä kujilla. Astuttuaan sisään parin neliön ravintolasaliin, hänelle selviää, ettei tosiaankaan olla “kansainvälisesti tunnetussa” eli www:ssä maininnan saaneessa ravintolassa vaan konstailemattomassa trieiläisten kantapaikassa. Kun baaritiskillä herkkusienipizzaa syövän nuorukaisen annos näyttää hyvältä ja pizzauunin ympärillä on lupaavasti tohinaa, Susivuoret päättävät syödä tässä nimeltään L’Eliseoksi paljastuvaksi paikassa. Annikin esitettyä pyynnön aterioida sisätiloissa, tarjoilusta huolehtiva nuori mies häätää kaksi papparaista viimeistelemään pienet lasillisensa Ichnusa-olutta ulkoterassin puolelle. Noutopizzojen toimittamiseen keskittyneessä L’Eliseossa kun ei ole kuin kaksi pöytää ja asiakkaat odottelevat pizzojensa valmistumista joko baaritiskillä tai parin peliautomaatin tuntumassa. Vaikka Susivuoret saavat pizzansa hyvin nopeasti, on heidän niitä odotellessa ehditty Vilhon laskujen mukaan paistaa toistakymmentä noutopizzaa. Niitä ovat käyneet hakemassa niin nuoret äidit lapsineen kuin harmaahapsiset papatkin.

Susivuorten pöytään kannetut ohutpohjaiset, Annikin mielestä juuri sopivan maltillisesti täytetyt peruspizzat ovat oikein mainiot. Vilho kiinnittää huomionsa Annikin Caprese-pizzan tomaattikuutioihin. Pitääköhän tässä mennä keittiön puolelle urkkimaan sitä, miten raikkaat ja samalla kertaa suolaiset tomaatit on valmistettu? Sitä Annikki ei tee vaan ainoastaan Vilho käy baaritiskillä tilaamassa kahvit ja maksamassa pizzoista, puolikkaasta valkoviinikarahvillisesta ja kahveista kertyneen 16,30 euron laskun. 

Taivaalla loistaa täysikuu Susivuorten palatessa huvilalleen. Ilta on edelleen lämmin terassilla oleiluun ja vasta puolen yön jälkeen Annikki ja Vilho siirtyvät sisälle olohuoneen puolelle ja pikkuhiljaa unten maille.

5. päivä: Pedra Longan uimareissun jälkeen Annikki harkitsee kissan adoptoimista

Aamulla Annikki saa lisää hedelmiä kun Anna tuo Susivuorille vadillisen kypsiä kakeja. Jos hedelmiä toimitetaan jatkuvasti tähän tahtiin, Annikin on perustettava myyntikoju tien varteen. Annan erittäin vitamiinipitoiseksi ja muutenkin terveellisiksi mainostamat kakit ovat todella makoisia. Vilho syö myös päärynää muistuttavan kvittenin mutta Annikin makuun hedelmä on liian kova ja hapan.

Sciroccon tuoma kostea ilma on vaihtunut kuivan aurinkoiseksi sääksi ja kun tuulikin on tyyntynyt, Susivuoret päättävät lähteä rannalle. Reitti Baunein lähellä olevaan Pedra Longaan kiemurtaa ensin vuoren kuvetta ylös ennen kuin laskeutuu rosoisten kallioiden väliin meren rantaan. Maisemat tuovat Annikin mieleen Mallorcan Cap de Formentorin, jossa Susivuoret kävivät viime syksynä.

Vaikka meri on selvästi tyynempi kuin eilen, ei kivikosta ole mahdollista päästä veteen. Susivuorten valitsema kävelyreitti on johtanut paikkaan, josta on hieno näkymä merestä törröttävälle korkealle kalliolle mutta josta ei kyllä pääse itseään telomatta uimaan. Susivuoret palaavatkin rantakasseineen ylärinteeseen ja löytävät parkkipaikan takaa porrastetun polun, joka vie rantaan kalliohampaan toisella puolella. Rosoiset portaat ovat sen verran vaikeakulkuiset, että Vilho on jo panemassa uimatossuja jalkaansa Annikin päästessä kivenlohkareiden väliin, jonne Vilho on perustanut rantaleirin. Ei Vilhokaan kovin helposti pääse uimasilleen ja Annikkia alkaa epäilyttää, kannattaako hänen ensinkään yrittää lähteä uimaan kallioiden välissä kuohuvaan mereen. Aalloissa keinuvan Vilhon hihkuttua meriveden olevan lämmintä, auringon paisteessa kävelystä kuumissaan oleva Annikki päättää, että mereen on päästävä. Hän löytääkin tasaisen kiven, josta on helppo pulahtaa veteen.

Vesi on kuin onkin lämmintä ja meressä pulikointi on mukavaa. Annikki ei kuitenkaan arvaa lähteä kovin kauas lahdelman pohjukasta koska mainingit vievät uimaria aika voimakkaasti. Hän keskittää voimansa siihen, ettei ajaudu liian lähelle teräväreunaisia kiviä vaan voi uiskennella vapaassa vedessä ilman, että aallot paiskaavat hänet kallioon. Rannalle paluu onnistuu kätevästi siten, että Annikki odottaa isoa aaltoa, joka nostaa hänet istumaan tasaiselle sileäpintaiselle kivelle, josta on helppo nousta kuivalle rantakivelle.

***
Raituri-kissa on varmaan mennyt käymään kotonaan sillä sitä ei näy terassilla Susivuorten palatessa huvilalleen. Katti on kuulemma lähistöllä asuvan Annan tädin kissa. Koska täti ei ole käynyt vaatimassa lemmikkiään takaisin, Annikki arvaa, että Annan tunnistettua Susivuorten terassin sohvalla aamulla loikoillen kissan, hän on raportoinut tädille sen olevan hyvässä hoidossa ja palaavan kiltisti yöksi kotiin. Eipä silti, että jos Annikki olisi jäämässä Sardiniaan edes jokseenkin pysyvästi, hän kävisi kyllä ilmoittautumassa tädille halukkaaksi adoptoimaan kissan. Niin hieno kissa Raituri on luonteeltaan ja tavoiltaan ja lisäksi se on yhtä kaunis kuin Annikin omat kissat olivat aikoinaan. Raituri saattaisi itsekin olla valmis vaihtamaan emäntää. Sellainenhan ei ole kissojen keskuudessa tavatonta. Annikki tuntee itsekin kissan, joka muutti omatoimisesti naapuriin vaikka sen kotitalossaan saamissa palveluissa ei näyttänyt olevan mitään moittimista.

4. päivä: Lisää paikallisia lihatuotteita ja hedelmiä

Scirocco-tuuli on tuonut tullessaan pääskyset ja trooppisen säärintaman. Jo aamuyhdeksältä on suorastaan kuuma ilmankosteuden ollessa hyvin korkea. Kun kaasupullo on vaihdettu, Vilho pääsee keittämään aamukahvit. Vilhon pannessa toisenkin mokapannullisen kahvia tulemaan, Annikki kuljeskelee tontin rajalle, jossa on puolitusinaa viikunapuuta. Hän ei ylety poimimaan kuin muutaman mehukkaan hedelmän. Pitääköhän minun hakea tikkaat vai tulisikohan Vilho auttamaan?, hän pohtii jatkaessaan matkaansa pienelle rinteelle, joka erottaa huvilan tontin lampaiden laitumesta. Rinteessä kasvaa useita lajeja koristepensaita ja värikkäitä kukkia. Annikki ei lähdekään hakemaan tikkaita vaan sakset saadakseen leikattua muutaman oksan. Nyt tarjolla on niin komeita, Suomessa saavuttamattomissa olevia kasveja, ettei Annikki malta olla tekemättä niistä ikebana-asetelmaa. Siihen sopiva astia, terrakottakannu löytyy keittiön kaapin päältä.

Vilhokin tekee kierroksen puutarhassa ja palaa mukanaan pari mandariinia ja rosmariininoksa. Hedelmiä ja yrttejä heillä siis on, mutta muut viikonlopun elintarvikkeet on hankittava Tortolìn kaupoista. Siellä Annikki ihmettelee taas lihatiskin tarjontaa, jossa on tällä kertaa mm. sianposkea hampaineen ja puolikas lampaanpää. Annikki valitsee niitä hieman helpommin valmistettavia aineksia kuten kaupan makkaramestarin tekemiä makkaroita. Niitä on kolmea sorttia ja kun Annikki haluaa niitä kaikkia, pakettiin kiemurtaa parisen metriä tuoremakkaraa.

Lounaaksi Susivuoret syövät kuitenkin terassilla tuorepastaa tarkkaillen samalla alueen vilkasta haukkatoimintaa. Tuulihaukkojen lisäksi sähkölangalle lennähtää milloin pikkutuulihaukka, milloin nuolihaukka. Korkeuksissa pyörähtää myös hiirihaukka.

Lounaan jälkeen Vilhon tekee mieli uimaan ja Susivuoret lähtevät lähimmälle uimarannalle Santa Maria Navarreseen. Mainingit vyöryvät voimalla hiekkarantaan Vilhon kävellessä merta kohti. Annikista merivesi tuntuu viileältä ja nähdessään kuinka iso aalto paiskaa Vilhon veteen, hän peräytyy nopeasti seuraavan aallon alta kuivalle maalle. 

Iltapäivällä vuorilta alkaa kuulua ukkosen jyrinää ja hetken päästä vettä tulee taivaan täydeltä. Raju sadekuuro ei kuitenkaan ilmaa viilennä vaan Susivuoret istuskelevat ulkona terassilla vielä illallisen jälkeenkin. Tuttu lammaspaimen Davide käy tuomassa sinne heille pussilliset suuria granaattiomenia, kvitteneitä ja kaktusviikunoita. Piikikkäistä kaktusviikunoista on ystävällisesti poistettu piikit mutta Annikki onnistuu kuitenkin tökkäisemään sormensa näkymättömän pieneen piikkiin mehevää hedelmää kuoriessaan.

3. päivä: Talana ja Ósono — jättiläisten hautoja etsimässä

Torstaiaamuna lähimmät vuorenhuiput ovat pilvessä ja sumu laskeutuu rinnettä alas peittäen näkymät Susivuorten terassilta. Seuratessaan hedelmätarhan yllä lekuttelevaa tuulihaukkaa, Annikki kuuntelee vain puolella korvalla mitä Vilho selostaa päivän reitistä. Tarkoitus on kai mennä katsomaan esihistoriallisia megaliittihautoja jossain Villanova Strisailin suunnalla.

Lopulta Susivuoret eivät kuitenkaan tule löytämään kyseistä “jättiläisten hautaa”, Tomba dei giganti. He panevat tämän epäonnistumisen täysin auton navigaattorin piikkiin huomioimatta sitä, etteivät itse vaivautuneet tekemään kohteesta oikeastaan mitään ennakkoselvitystä. Navigaattori ohjaa nimittäin Vilhon ajamaan sellaista reittiä, joka vaatisi menopeliksi pikku Fiatin sijaan oikean maastoauton. Seikkailtuaan aikansa mutkittelevilla ja kuoppaisilla kärrypoluilla, Susivuoret onnistuvat kuin ihmeen kaupalla palaamaan Nuoroon vievälle päällystetylle tielle. Risteys on tietysti sama, josta he navigaattorin harhauttamina kääntyivät sen keksimälle “oikoreitille” kolme varttia aikaisemmin.

Strada provinciale 55 ei ole sekään mikään pikatie kiemurtaessaan vuorenrinnettä ylöspäin. Seitsemänsadan metrin korkeudessa näkymät vuorten väliseen solaan ovat komeat. Vilho onnistuu löytämään tien sivusta levikkeen, jolle kaksikkomme voi pysähtyä räpsimään pari kännykkäkuvaa viestien liitteiksi. Autosta noustaessa täytyy vaan olla tarkkana, ettei ota yhtään ylimääräistä askelta ja putoa rotkoon.

Seuraavaksi tie vie Talanaan, noin tuhannen asukkaan kylään, jossa Annikki huomaa parikin “postikorttimummoa”. On siis totta, että iäkkäät naiset pukeutuvat yhä perinteiseen, huivia myöten mustaan asuun. Perinteitä tunnutaan kunnioitettavan myös ylätasangolla, jossa lehmät, vuohet lampaat, aasit ja hevoset laiduntavat vapaina. Suurten tammien alla on myös mustia luppakorvaisia sikoja maata tonkimassa. Suurtehonavettoja ja -sikaloita ei näillä main näy.

Susivuorten ohitettua tiellä hyppelevät kilipukit, maisema alkaa näyttää samalta kuin vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa, joissa seikkaillaan Kuun pinnalla.  Seutu on yhtä autiota kuin Kuussa ja Vilho voikin pysäyttää auton keskelle tietä Annikin tahtoessa ottaa kuvan tien laidassa olevaan aidantolppaan laskeutuneesta ampuhaukasta.

Vastoin odotuksia, navigaattorin tuntemassa maalikylässä ei ole ensimmäistäkään merkkiä mistään muinaisjäännöksistä. Karun komeat maisemat ovat Annikista kyllä aivan riittävä syy tulla Villagrande Strisailiin. Mitään muuta suurta ei koreasti nimetystä kyläpahasessa ole.  Sään muuttuessa entistä harmaammaksi, Susivuoret pitävät tiukan neuvottelun autonavigaattorin ja Annikin puhelimen karttaohjelman kanssa. Sen tuloksena he onnistuvat palaamaan helpoksi luonnehdittavaa reittiä takaisin Triein kulmilla olevaan huvilaansa.
***

Vasta internetin pariin päästyään Annikille selviää, ettei Tomba dei giganti olekaan yksi tietty megaliittihauta vaan, että jättiläisten hautoja on Sardiniassa pitkälti toistakymmentä. Kaiken lisäksi yksi niistä on vain kolmen kilometrin päässä Susivuorten majapaikasta. Vilho painaakin kruunukorkin takaisin juuri avaamaansa sardinialaiseen Ichnusa-olutpulloon ja tarttuu uudestaan “Kaaliperhon” rattiin. Autonavigaattori on jätetty kämpille  miettimään töppäilyjään Annikin yrittäessä muistinvaraisesti suunnistaa G-mapsin ohjeiden mukaan kohti Ósonoa.

Ennen kuin huomaavatkaan, Susivuoret ovat taas kapealla ja kuoppaisella hiekkatiellä matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Annikki on jo valmis kääntymään takaisin sadeveden uurtamalta rinnereitiltä kun hän autosta poistuttuaan ja  pari sataa metriä käveltyään huomaa kiikareidensa avulla edessäpäin olevan kyltin. Koska kyltti on “selkä” Annikkiin päin, hän ei saa selvää sen sanomasta mutta hän arvelee kyltin olevan kaivattu opaste.  Mitään muuta ehjännäköistä kylttiä macchian peittämällä rinteellä ei voi olla. Metsästyksen kieltävät kyltit kun on täällä järjestään ammuttu reikiä täyteen.

La tomba dei giganti di Ósono osittautuu varsin kiinnostavaksi paikaksi. Susivuoret tietenkin epäilevät vahvasti megaliitin edustalla olevan kivikehän autenttisuutta mutta ovathan näkymiltään jylhässä ympäristössä olevat kivirakennelmat heistä aina kiinnostavia. Vilho könyää sisään menorcalaista navetaa muistuttavaan hautakammioon Annikin jäädessä sateenvarjonsa suojaan ottamaan valokuvia ja nuuskimaan sadekuuron macchiasta irrottamaa voimakasta yrttien tuoksua.
***

Vaikka päivä on ollut kotoisaan tyyliin harmaa ja sateinen, ulkolämpötila on parikymmentä astetta korkeampi kuin koti-Suomessa. Annikki ja Vilho istuskelevatkin vielä pitkään auringon laskettua Raituri seuranaan terassilla.

Huvilan hieno, 5-pisteinen kaasuliesi on koko ajan toiminut ns. säästöliekillä ja juuri kun Annikki on ilmoittanut asiasta vuokraemännälle, kaasuliekki sammuu kokonaan. Annikin paistamat viiriäiset ovat onneksi silloin jo hautuneet kypsiksi ja kaasua ei tarvittaisi kuin vasta aamulla. Aamuyhdeksältä Anna toisi uuden tombolan kaasua.

Annikki on — varmaankin legendaarisen ranskalaisherkkusuu Brillat-Savarinin kirjoituksia luettuaan — pitänyt viiriäisiä kalliina gourmet-ruokana. Siitä huolimatta, että on itsekin ostanut omasta kauppahallistaan sangen kohtuuhintaisia viiriäisiä. Sardinialaiset viiriäiset ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Ensinnäkin, kokonainen kynitty ja suolistettu lintu maksaa vain noin puolitoista euroa kappale. Toiseksi, kyseessä tosiaankin on kokonainen lintu kaula- ja koipilihoja ja kivipiiraa sekä muutamaa kynimättä jäänyttä höyhentä myöten. Ruokalautaselle päätyvä sardinialainen siivekäs onkin paljon herkullisempi kuin Suomen markkinoilla saatava, epäilyttävän paljon broileria muistuttava ranskalaisviiräinen.

2. päivä: Ruokaostoksilla Tortolìssa

Aamu on lämmin ja aurinkoinen Annikin kuljeskellessa paljain jaloin pihanurmella Susivuorten huvilan pihaistutuksista tutkien. Vaikka suurin osa koristepensaista ja hedelmäpuista sekä perennoista on vielä aika pieniä,  näkymä on rehevä.  Aivan terassin edessä on yksi vähän isompi viikunapuu, jossa on vielä muutama raaka hedelmä. Vähän etäämmällä alarinteessä on vanhoja oliivipuita ja tuulessa suhisevia, monta metriä korkeita ruokoja. Ruovikon takaa kuuluu tuon tuostakin närhien rääkäisyjä ja toiselta suunnalta tuulihaukan kirkaisuja. Pienen sitruunapuun oksalle lennähtänyt pikkulintu taitaa olla mustapäätasku.

Annikki käy välillä keittämässä itselleen kahvit Vilhon nukkuessa pitkälle yli puolen päivän. Vilho on välillä sen verran valveilla, että kertoo keittiössä puuhailevalle Annikille, että makuuhuoneen avoimen ikkunan kautta pihalta kuuluu kissan naukunaa. Terassilla onkin harmaaraidallinen kissa, joka ilmoittaa vaativaan sävyyn, että sillekkin maistuisi aamiainen. Annikin ruokittua kissan, hän saa siitä heti läheisen ystävän. Katti nimittäin loikkaa Annikin syliin hänen istuessaan terassituolissa sähköpostejaan selaamassa. 

Kun Annikkikaan ei ole jaksanut suunnitella ensimmäiseksi varsinaiseksi lomapäiväksi sen kummempaa ohjelmaa, päivä käytetään lepäilyyn ja ruokakaupassa käymiseen. Kissanruoan lisäksi Annikki ostaa ainekset kolmeen, neljään ateriaan. Mitähän kaikkea pikkukaupungin lihakaupasta mahtaa löytyä kun supermarketinkin valikoima on näin monipuolinen, Annikki pohtii tutkiessaan lihatiskin tarjontaa. Siipikarjan ja monenmoisten  naudan- ja sianlihapalojen lisäksi saatavilla on mm. kokonaisia kaneja, siankorvia, lehmän mahalaukkua ja vasikanaivoja. Annikki ei sisäelimien syömisestä oikein välitä ja hän valitsee ostoskoriinsa valmiiksi paloiteltua kaninlihaa ja pari kokonaista viiriäistä.  Leikkele- ja leipäosastoilta hän löytää lisää paikallisia erikoisuuksia ja ostaa niistä Gennargentun ilmakuivattua kinkkua ja Savoiardo-pikkuleipiä. Savoijilaiset pikkuleivät ovat yleisiä kaikkialla Italiassa mutta erityisen suosittuja ne ovat Sardiniassa, joka Sardinian kuningaskunnan aikaan oli savoijilaisten hallussa. Viinihyllystä löytyy vielä saarella yleisestä Monica-rypäleestä tehty punaviini.

Huvilalle palattua Annikki ruokkii ensimmäiseksi kissan. Vilhoa naurattaa kun Raituriksi ristitty katti suorastaan tärisee innosta hotkiessaan Annikin sille tarjoamaa lounasta. Raituri on vielä nuori ja pienikokoinen mutta muuten hyvävoimainen ja kiiltäväturkkinen kissa. Onkohan sekin kotoisin tien toisella puolella, parin sadan metrin päässä olevasta naapuritalosta? Naapurin hedelmätarhassa Annikki näki eilen illalla pari kissaa, jotka eivät kuitenkaan Raiturin tapaan liikuskele Susivuorten tontilla. Kotikissa Raituri kyllä on sillä se viihtyy sylissä eikä “roppaise” vaikka sitä kutittaa kainalosta. Raituri jää päivälevolle Susivuorten terassille mutta illalla se lähtee omille teilleen.

1. päivä: Olbiasta Trieihin — Annikin erikoisherkkä ensituntuma Sardiniasta

Olbian pienellä lentokentällä ei näy muita kuin paikalliseksi laskettavan Meridiana-lentoyhtiön koneita. Annikki muistelee, että hänellä on yhä Meridianan kanta-asiakaskortti vaikka hän arvelee olleensa kyseisen yhtiön lennolla vain yhden kerran.  Kortti taitaa olla peräisin niiltä vuosilta kun hänen lompakkonsa pursui italialaisista kanta-asiakaskorteista; pelkästään kirjakauppojen kortteja hänellä oli ainakin neljä. Kanta-asiakaskortit olivat siihen aikaan vasta tulossa Suomeen ja nythän niitä ei arvaa ottaakaan kun sähköisten korttien avulla asiakkaista kerätään mitä yksityiskohtaisimpia tietoja. Nyt Annikilla on lompakossaan vain parin italialaisen ruokakauppaketjun kantiskortteja ja niihin liitetyt osoitetiedot lienevät kaupungeista, joissa Annikki ei ole käynyt, saati asunut moneen vuoteen. Korteilla saa varmasti kuitenkin ostettua tuotteen jos toisenkin muutaman euron kanta-asiakasalennuksella.

Vilhon kanta-asiakaskortista ei sen sijaan ole hyötyä kun tämä hakee vuokra-auton avaimet. Iso autonvuokrausfirma ei elä Sardiniassa samaa digitalisoitunutta aikaa kuin muu Eurooppa. Kyllästyneen tuntuinen virkailijatar naputtelee ensin Vilhon tiedot koneelleen ja printterin jumiuduttua kirjoittaa ne vielä käsin lomakkeeseen. Tällä tiskillä ei kannata alkaa keskustella autoluokan korotuksesta, on selvästi Vilhon johtopäätös kun hän Annikki kannoillaan painelee kohti parkkipaikkaa.

Susivuorten Sardinian matkan “Vilhomobiili” eli Annikin saman tien “Kaaliperhoseksi” ristimä valkoinen Fiat 500 löytyy ensimmäisestä parkkiruudusta. Se, etteivät molemmat matkalaukut mahdu tavaratilaan, ei Susivuoria haittaa. Nyt ei ole tarkoitus ajella matkatavaroiden kanssa ympäri saarta vaihtaen majapaikkaa joka toinen päivä vaan ajaa suoraan asunnolle saaren itärannikolle ja pysyä koko ensimmäinen lomaviikko siellä. 

Suorinta tietä? Kenties ajassa muttei mutkien määrässä, Annikin on pakko todeta kun kaksikkomme on ohittanut Dorgalin pikkukaupungin. Parco Nazionale del Golfon läpi ajettaessa Annikin on tarrattava Kaaliperhosen “kauhukahvaan” pysyäkseen istuimellaan. Tie kiemurtaa vuoren kuvetta yhä ylemmäs ja näkymät alas laaksoon vaihtuvat yhä vain huikaisevimmiksi. Annikki saa olla todella tyytyväinen siitä, ettei ole nykymuodin mukainen “erityisherkkä” eikä siten ole altis matkapahoinvoinnille. 

Annikin helpotukseksi liikennettä rinnereitillä on verrattain vähän ja esimerkiksi naapurisaari Sisiliaan verrattuna ajotavat ovat hyvin maltillisia. Eipä silti, että Annikin road rage -listalla koko Italia jää sijoituksessaan Euroopan häntäpäähän Suomen ollessa jaetulla ykköstilalla Venäjän kanssa. Navigaattorinkaan kanssa ei tule kärhämää Vilhon kääntyessä Trieitä kohti vievälle kuoppaiselle tielle. 

Annikin vuokraama talo Ogliastran provinssissa löytyy helposti vaikka lukuisten karttaohjelmien mukaan sen karttakoordinaattien kohdalla on vain romahtamispisteessä oleva karjasuoja. Susivuorten saapuessa navigaattorin osoittamaan paikkaan, Annikki tunnistaa karun rakennuksen, jonka vieressä on kuin onkin valkoiseksi kalkittu uuden karhea asuintalo. Kun ajoportti ei ole lukossa, Annikki käy talon etupihalla varmistamassa, että kyseessä on oikea paikka. Pian sinne saapuu myös Roomassa asuvan vuokraemännän paikallinen edustaja, joka pyytelee vuolaasti anteeksi viiden minuutin myöhästymistään. Anna-rouva esittelee nopeasti huvilan mutta huomattuaan Susivuorten ymmärtävän italiaa, innostuu jaarittelemaan paikkakunnan ainoasta pizzeriasta ja omasta uintiharrastuksestaan. Vilhon tavoin Annikki nyökyttelee kohteliaasti mutta ei voi olla miettimättä sitä, miten itse ottaisi vastaan pitkän matkan tehneet vieraat. Sen sijaan, että alkaisi heti pitää polveilevaa luentoa paikallishistoriasta kuten eräskin puglialainen autodidakti, hän saattaisi ensimmäiseksi näyttää käsienpesualtaan tai tarjota virvokkeita. Harva matkailija, joka on ollut  vähintään puoli päivää reissussa on nimittäin valmis vastaanottamaan informaatiotulvaa, jota isäntäväki on jo pitkään valmistautunut antamaan. 

Susivuorten kantaessa matkatavaroitaan sisään, pihalta alkaa kuulua kellojen kilinää lammaspaimenen tuodessa laumansa viereiselle tontille. Mies tervehtii kohteliaasti Annikkia ja Vilhoa ja pyytää Anna-rouvaa sulkemaan ajoportin jälkeensä etteivät lampaat karkaisi tielle. Tällä paimenelle kun ei näytä olevan apunaan paimenkoiraa, joka vahtisi lampaiden liikkeitä. Lammaspaimen on Italiassa edelleenkin yllättävän yleinen ammatti kun taas Suomessa on tuskin ollut ammattipaimenia ainakaan sataan vuoteen. Viimeiset paimenet olivat hekin todennäköisesti lapsia, jotka oli kesäisin komennettu hakemaan lehmät haasta lypsylle.  

Tutkittuaan pikaisesti talon, Annikki ja Vilho lähtevät tietenkin ruokakauppaan. Oliiviöljyä, mausteita, kahvia, teetä eikä vettä tarvitse ostaa mutta ruokaa ja viiniä on hankittava. Susivuorten lomahuvila on niin syrjäisessä paikassa, ettei sieltä niin vain lähdetä ravintolaan syömään. Lähimmässä kylässä, Trieissä on yksi pizzeria mutta se kuuluu olevan auki vain viikonloppuiltaisin. On siis ajettava ruokaostoksille parinkymmenen kilometrin päähän Tortolìin.

Kauppareissusta yritetään selvitä mahdollisimman helposti ja siksi matkasta väsyneet Susivuoret eivät ryhdy tutkimaan kovinkaan perusteellisesti Tortolìn kauppojen valikoimia; tänään riittää, että ostoskoriin kerätään perustarvikkeet eli kahvia ja viiniä sekä vihanneksia, leikkeleitä ja leipää. Paikallinen leipähylly onkin mielenkiintoinen sillä ison osan siitä täyttää eri leipomoiden pistoccu-paketit. Ogliastran seudun perinneleipä, pistoccu on täkäläinen vaste pohjoismaalaiselle näkkileivälle. Annikista maukkaaksi osoittautuvien ohuiden pistoccu-levyjen tekoon on durumvehnän lisäksi käytetty perunahiutaleita mutta leipää ei ole alun perin paistettu levyksi vaan uunissa pallomaiseksi kohonnut leipä on paistamisen jälkeen halkaistu.

Toinen Annikkia kiinnostava kaupasta löytynyt tuote on Cannonau-rypäleestä valmistettu sardinialainen DOC-punaviini. Vielä viitisentoista vuotta sitten oltiin sitä mieltä, että Cannonau on sama rypälelajike kuin Garnacha eli Grenace ja että se on tuotu Sardiniaan Espanjasta. Viime vuosien arkeologiset tutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet, että Cannonauta on viljelty saarella jo 3200 vuotta sitten ja siten se olisikin Sardnian endeeminen lajike.

Annikki löytää viinihyllystä myös sardinialaisen DOCG-kuohuviinin Vermentino di Gallura, joka on tehty Sardiniassa eniten viljellystä valkoisesta rypäleestä Vermentino. Sardinialaista Vermentino-valkoviiniä Annikki muistaa joskus maistaneensa mutta saaren kuohuviini on hänelle uusi tuttavuus. Kun ostoskoriin päätyy myös pullollinen perinteistä sardinialaista myrttilikööriä Licòre de murta, Susivuorten illasta uhkaa tulla liian vauhdikas. Myrttilikööriä maistellaan kuitenkin hyvin maltillisesti ja kun Annikki on valmis painumaan unten maille jo kuohuviinipullon tyhjennyttyä, illanvietto Ogliastran takamailla loppuu lyhyeen.

1. päivä: Annikin uusi toiveammatti: saksalainen eläkeläinen, joka pääsee halvoilla suorilla lennoilla etelän aurinkoon

Ilmatarjoilitar tekee uuden kierroksen leipäkorin kanssa mutta Vilho ei ota enää sämpylää eikä Annikinkaan tee mieli toista voisarvea. Vaikka Susivuoret lähtivät kotoa varhain aamulla syömättä aamupalaa, ovat he puoli yhdeksään mennessä saaneet vatsansa aivan täyteen. Annikki nimittäin maksimoi nukkumisajan ja aamiaistarjoilun määrän ja minimoi lentokentällä jonottamiseen ja odotteluun kuluvan ajan vaihtamalla Susivuorten Berliinin lennon business-luokkaan. Näiden etujen takia business-luokan lentolippua eikä varsinkaan erillistä lippua Finnairin loungeen, jonka tarjoilu on sangen vaatimatonta, ei kannata ostaa. Sen sijaan kertyneiden lentopisteiden käyttö matkustusluokan nostamiseen on Annikista kelpo tapa hyödyntää vanhentuvat pisteet kun ne eivät kuitenkaan riitä lentolippujen ostoon.

Lentokoneessa tarjotun, päivän toisen aamiaisensa kanssa pitkään askarrellut Annikki saa hädin tuskin tyhjennettyä shampanjalasillisensa kun kone alkaa jo laskeutua ja pöytä on taitettava kasaan. Eipähän tarvitse heti lähteä kahvilaa etsimään kun päästään Tegelin kentälle, tuumii lepotuolissa otettavista torkuista haaveileva Annikki.

Tegelin pienessä C-terminaalissa ei kuitenkaan ole lepotuoliosastoa vaan sieltä etelänlomalle lähtevät eläkeläiset saavat odotella lentonsa lähtöä terminaalin baarissa. Sinne Susivuoretkin suuntaavat. Annikkia ja Vilhoa hymyilyttää kun viereisissä pöydissä luetaan innokkaina matkaoppaita ja sanakirjoja. He itse ovat tuskin avanneet matkakohteestaan kertovia verkkosivuja, matkaoppaista puhumattakaan. Selasi Annikki sentään pikaisesti läpi kirjahyllystään löytämänsä teoksen Sardinian esihistoriasta. Kirjan mukaan muinaisjäännöksiä näyttää saarella olevan niin paljon, että sellaiseen varmaan törmää ilman, että matkaa suunnittelee tarkasti etukäteen. Näin todettuaan Annikki vilkaisi yhtä ylimalkaisesti Sardiniaa koskevan luvun paksusta Italian ruokakulttuurista kertovasta kirjastaan. Eiköhän Sardiniasta löydy ilman ennakkovalmistelua mielenkiintoista syötävääkin.

Susivuorten lokakuisen kesälomamatkan kohde on siis Välimeren toiseksi suurin saari, paikallisella kielellä Sardignia tai Sardìnnia. Sinne päästäkseen heidän on seurattava reipashenkisiä saksalaiseläkeläisiä, jotka marssivat terminaalin ovesta ulos ja suoraan Olbiaan lähtevään koneeseen.

11. päivä: Lech-joen vartta Augsburgiin eli Annikki kotimatkalla

Annikin tehdässä asunnon “lopputarkastusta”, naapurin kissa tulee tapaamaan häntä keittiön ikkunan alle.  Annikki antaa sille vielä pari herkkutikkua ja sulkee sitten asunnon ikkunat ja hetken päästä lukitsee myös talon ulko-oven. Paluumatka Münchenin kautta kotiin voi alkaa.

Susivuoret eivät kuitenkaan suuntaa Münchenin kaupunkiin vaan kiertävät sen kokonaan ajamalla lentokentälle Augsburgin kautta. Ammergaun Alpit jäävät pian taakse ja tie pohjoiseen alkaa seurata tasankojen keskellä virtaavaa Lech-jokea. Susivuoret käyvät joen rannassa Landsberg am Lechin tuntumassa ja ihmettelevät sillanpielen parkkipaikalla olevia puisia telineitä. He eivät löydä kahdessa rivissä oleville kaiteille muuta selitystä kuin sen, että niille voi nostaa kanootteja.

Annikki keksii, että he voisivat pysähtyä myös Köningsbrunnissa, jossa olisi kartan mukaan pronssikautinen hauta ja jotain roomalaisia raunioita. Hauta paljastuu pätkäksi esiroomalaista rakennelmaa keskellä modernia hautausmaata. Kauempaa löytyy pieni museorakennus, jossa on Mithraeum. Museo on kiinni mutta sen ikkunoista näkyy roomalaisaikaisen Mithra-kultin temppelin rauniot. Annikin astuessa päätyikkunan eteen, museon sisällä syttyy lamppu, joka valaisee seinällä olevan, raunioista löytyneen marmorireliefin tai todennäköisemmin sen kopion. Mithraeumille tyypillisessä kuvassa Mithra-jumala eläinapureineen surmaa julmasti härän.

***
Susivuoret eivät oikeastaan pysähdy Augsburgiin vaan risteilevät hetken autolla sen vanhankaupungin ympäri. Saksalaiseen tapaan yliopistokaupungissa on hyvin kattava pyörätieverkosto ja esimerkillinen pyöräilykulttuuri. Annikki ei voi olla jälleen kerran yllättymättä siitä, kuinka säntillisesti pyöräilijät noudattavat esim. aivan kaikkia liikennevaloja. Vaikka Augsburg näyttää oikein mukavalta paikalta, on se sen verran iso kaupunki, etteivät Annikki ja Vilho halua jättää koko omaisuuttaan näkyville autoon käydäkseen lounaalla. He jatkavatkin matkaansa autobahnia pitkin kohti Münchenin ohitustietä.

Sopiva lounaspaikka löytyy erään Augsburgia paljon pienemmän paikkakunnan laitamilta. Siistin ja edullisen turkkilaispizzerian etuja on myös se, että  pöydästä voi seurata viereisen autopesulan toimintaa.  Annikki ei kyllä ikipäivänä ryhtyisi noin mittavaan urakkaan kuin siellä autojaan  pesevät, imuroivat, vahaavat, kiillottavat jne. asiakkaat suorittavat. Vuokra-autolla ajamisessa on totisesti puolensa. Jätettyään vuokratun “Leppäkerttunsa” Münchenin lentokentälle vuokraamon pestäväksi, Susivuoret viettävät oman parituntisensa lentokentän lepotuoleissa perinteisiä sanomalehtiä selaillen ja juoden baarissa oluen ja lasillisen valkoviiniä. Helsinkiin saavuttuaan he eivät tavalliseen tapaansa marssikaan bussipysäkille vaan autovuokraamon tiskille. Vastapestyä ja -puunattua autoa tarvittaisiin taas  jo huomenna.

10. päivä: Helteisen päivän pikavisiitti Buchenbergille ja viimeinen ilta Oberammergaussa

Keskiviikkopäivä on suorastaan helteinen Annikin ja Vilhon ajaa huristaessa kohti pohjoista. Echelbachin jälkeen he ylittävät nyt jo vuolaana virtaavan Ammer-joen ja kääntyvät viime vuoden reissulta tutulle Steingadenin tielle. Viimeisenä varsinaisena lomapäivänään Susivuoret eivät tee monen tunnin maastoretkeä eikä autollakaan ajeta kuin Buchingiin asti.

Buchingenista pääsee tuolihissillä  1142 metrin korkeuteen Buchenbergille eikä Annikki aio tänään rehkiä sen enempää kuin “kunkkukorttiaan” vilauttamalla matkustaa tuolihissillä edestakaisin vuorelle katselemaan maisemia Lechtalin Alpeille. Buchenbergin laella on tietenkin Berggasthof terasseineen ja aurinkoisena päivänä se on lähes täynnä. Näköalapaikan vieressä on tusinan verran eri-ikäisiä miehiä liitovarjoreppujaan pakkaamassa muutaman liidellessä taivaalla varjoineen.

Annikki tähyilee alas järville, joista Bannwaldseen takana näkyvällä isommalla  Forggenseella seilaa lukuisia purjeveneitä. Neuschwangaun satulinna jää täpärästi kuusikon taakse eivätkä Susivuoret vaivaudu menemään toiselle näköalapaikalle, josta se kenties näkyisi. Vilho hoputtaa kärsimättömästi Annikkia lähtemään paluumatkalle ja kohta tämä huomaa laskeutuvansa jyrkkää polkua kohti laaksoa. Tähän Annikki ei ollut varautunut ja hän joutuu tukeutumaan Vilhon olkapäähän päästäkseen tennareissaan polun korkeimpia, savesta liukkaita askelmia alas. Suurten kuusten juurakoista selviydyttään Annikki ei saa huokaista kuin hetken ennen kuin reitti jatkuu sorapohjaisena polkuna tuolihissiradan alitse niitynlaitaan, jossa Susivuoret näkevät kuinka sähkölangalla vaaninut tuulihaukka nappaa niityltä myyrän.

Alhaalla laaksossa on iltapäivällä todella kuuma ja Annikki aukaisee “Leppäkertun” katon kokonaan Susivuorten palatessa Oberammergauhun. Siellä pariskuntamme nauttii vielä hetken aurinkoisesta syyskuun iltapäivästä puutarhassaan ennen kuin alkaa pakata laukkujaan ja panna asuntoa järjestykseen. Annikki ei ylety ottamaan  keittiönkaapin päälle siirrettyjä  astioita ja panemaan niitä takaisin paikalleen. Vilho toteaa, että ehkä on parempi jättää ne sinne sillä tuskin kukaan muukaan tulee käyttämään posliinista kahvikannua ja voirasiaa, saati isoja liemikulhoja. Asunnon astiavalikoima on siitä erikoinen, että siellä on täydellinen kahdeksan hengen Villeroy-Bochin astiasto satoja euroja maksavine kannuineen ja kulhoineen sekä neljä tyylikästä viinilasia lopun lasiston muodostuessa muutamasta epäparisesta oluttuopista ja mainoslasista. Juodessaan tummaa Scheyernin luostarin oluttaan isosta kahvifirman lasista, Annikki selailee asunnon vieraskirjaa. Edellisten vuokralaisten kirjoittamista kiitoksista ilmenee, että talon isäntä taitaa olla oikea kreivi. Se selittänee ainakin osan asunnon  astiavalikoimasta.

Illan jo pimennyttyä ja kuunsirpin noustua Kofelin ylle, Annikki ja Vilho lähtevät kylälle etsimään illallispaikkaa. Vaikka ovat viettäneet Oberammergaussa lähes kaksi viikkoa, he näkevät vasta nyt kuinka monta liikettä ja ravintolaa sen parilla kadulla onkaan. Valaistuja näyteikkunoita, joissa on esillä vaikka minkä kokoisia ja -näköisiä puusta kaiverrettuja hahmoja, on ainakin puolitusinaa. Annikkia vähän ihmetyttää se, onko kaikille näille sadoille kalliille puuveistoksille ostajia.

Kylän meksikolaisravintola näyttää torstai-iltana olevan sen suosituin paikka. Muilla terasseilla on muutamia oluenjuojia mutta ruokasaleissa on hiljaista. Siitä huolimatta ensimmäisessä Gasthofissa, josta Annikki ja Vilho arvelevat saavansa illallista, tarjoilijat tuskin vaivautuvat tervehtimään heitä. Susivuoret äänestävät jaloillaan ja päättävät turhaa pyörimistä välttääkseen mennä samaan, hyväksi toteamaansa ravintolaan, jossa söivät pari iltaa sitten. Gasthof zur Rose ei petä tälläkään kertaa. Tarjoilu on nopeaa ja ystävällistä ja ruoka hyvää ja edullista. Juomalistalta Annikki löytää vihdoin saksalaisen punaviinin, joka on jotain muuta kuin Vilhon suosimat Spätburgunderit. Schwarzriesling eli tutummin Pinot Meunier on Annikista oikein hyvää ja sopii mainiosti yhteen hänen sipulipihvinsä kanssa.