Olbian pienellä lentokentällä ei näy muita kuin paikalliseksi laskettavan Meridiana-lentoyhtiön koneita. Annikki muistelee, että hänellä on yhä Meridianan kanta-asiakaskortti vaikka hän arvelee olleensa kyseisen yhtiön lennolla vain yhden kerran. Kortti taitaa olla peräisin niiltä vuosilta kun hänen lompakkonsa pursui italialaisista kanta-asiakaskorteista; pelkästään kirjakauppojen kortteja hänellä oli ainakin neljä. Kanta-asiakaskortit olivat siihen aikaan vasta tulossa Suomeen ja nythän niitä ei arvaa ottaakaan kun sähköisten korttien avulla asiakkaista kerätään mitä yksityiskohtaisimpia tietoja. Nyt Annikilla on lompakossaan vain parin italialaisen ruokakauppaketjun kantiskortteja ja niihin liitetyt osoitetiedot lienevät kaupungeista, joissa Annikki ei ole käynyt, saati asunut moneen vuoteen. Korteilla saa varmasti kuitenkin ostettua tuotteen jos toisenkin muutaman euron kanta-asiakasalennuksella.
Vilhon kanta-asiakaskortista ei sen sijaan ole hyötyä kun tämä hakee vuokra-auton avaimet. Iso autonvuokrausfirma ei elä Sardiniassa samaa digitalisoitunutta aikaa kuin muu Eurooppa. Kyllästyneen tuntuinen virkailijatar naputtelee ensin Vilhon tiedot koneelleen ja printterin jumiuduttua kirjoittaa ne vielä käsin lomakkeeseen. Tällä tiskillä ei kannata alkaa keskustella autoluokan korotuksesta, on selvästi Vilhon johtopäätös kun hän Annikki kannoillaan painelee kohti parkkipaikkaa.
Susivuorten Sardinian matkan “Vilhomobiili” eli Annikin saman tien “Kaaliperhoseksi” ristimä valkoinen Fiat 500 löytyy ensimmäisestä parkkiruudusta. Se, etteivät molemmat matkalaukut mahdu tavaratilaan, ei Susivuoria haittaa. Nyt ei ole tarkoitus ajella matkatavaroiden kanssa ympäri saarta vaihtaen majapaikkaa joka toinen päivä vaan ajaa suoraan asunnolle saaren itärannikolle ja pysyä koko ensimmäinen lomaviikko siellä.
Suorinta tietä? Kenties ajassa muttei mutkien määrässä, Annikin on pakko todeta kun kaksikkomme on ohittanut Dorgalin pikkukaupungin. Parco Nazionale del Golfon läpi ajettaessa Annikin on tarrattava Kaaliperhosen “kauhukahvaan” pysyäkseen istuimellaan. Tie kiemurtaa vuoren kuvetta yhä ylemmäs ja näkymät alas laaksoon vaihtuvat yhä vain huikaisevimmiksi. Annikki saa olla todella tyytyväinen siitä, ettei ole nykymuodin mukainen “erityisherkkä” eikä siten ole altis matkapahoinvoinnille.
Annikin helpotukseksi liikennettä rinnereitillä on verrattain vähän ja esimerkiksi naapurisaari Sisiliaan verrattuna ajotavat ovat hyvin maltillisia. Eipä silti, että Annikin road rage -listalla koko Italia jää sijoituksessaan Euroopan häntäpäähän Suomen ollessa jaetulla ykköstilalla Venäjän kanssa. Navigaattorinkaan kanssa ei tule kärhämää Vilhon kääntyessä Trieitä kohti vievälle kuoppaiselle tielle.
Annikin vuokraama talo Ogliastran provinssissa löytyy helposti vaikka lukuisten karttaohjelmien mukaan sen karttakoordinaattien kohdalla on vain romahtamispisteessä oleva karjasuoja. Susivuorten saapuessa navigaattorin osoittamaan paikkaan, Annikki tunnistaa karun rakennuksen, jonka vieressä on kuin onkin valkoiseksi kalkittu uuden karhea asuintalo. Kun ajoportti ei ole lukossa, Annikki käy talon etupihalla varmistamassa, että kyseessä on oikea paikka. Pian sinne saapuu myös Roomassa asuvan vuokraemännän paikallinen edustaja, joka pyytelee vuolaasti anteeksi viiden minuutin myöhästymistään. Anna-rouva esittelee nopeasti huvilan mutta huomattuaan Susivuorten ymmärtävän italiaa, innostuu jaarittelemaan paikkakunnan ainoasta pizzeriasta ja omasta uintiharrastuksestaan. Vilhon tavoin Annikki nyökyttelee kohteliaasti mutta ei voi olla miettimättä sitä, miten itse ottaisi vastaan pitkän matkan tehneet vieraat. Sen sijaan, että alkaisi heti pitää polveilevaa luentoa paikallishistoriasta kuten eräskin puglialainen autodidakti, hän saattaisi ensimmäiseksi näyttää käsienpesualtaan tai tarjota virvokkeita. Harva matkailija, joka on ollut vähintään puoli päivää reissussa on nimittäin valmis vastaanottamaan informaatiotulvaa, jota isäntäväki on jo pitkään valmistautunut antamaan.
Susivuorten kantaessa matkatavaroitaan sisään, pihalta alkaa kuulua kellojen kilinää lammaspaimenen tuodessa laumansa viereiselle tontille. Mies tervehtii kohteliaasti Annikkia ja Vilhoa ja pyytää Anna-rouvaa sulkemaan ajoportin jälkeensä etteivät lampaat karkaisi tielle. Tällä paimenelle kun ei näytä olevan apunaan paimenkoiraa, joka vahtisi lampaiden liikkeitä. Lammaspaimen on Italiassa edelleenkin yllättävän yleinen ammatti kun taas Suomessa on tuskin ollut ammattipaimenia ainakaan sataan vuoteen. Viimeiset paimenet olivat hekin todennäköisesti lapsia, jotka oli kesäisin komennettu hakemaan lehmät haasta lypsylle.
Tutkittuaan pikaisesti talon, Annikki ja Vilho lähtevät tietenkin ruokakauppaan. Oliiviöljyä, mausteita, kahvia, teetä eikä vettä tarvitse ostaa mutta ruokaa ja viiniä on hankittava. Susivuorten lomahuvila on niin syrjäisessä paikassa, ettei sieltä niin vain lähdetä ravintolaan syömään. Lähimmässä kylässä, Trieissä on yksi pizzeria mutta se kuuluu olevan auki vain viikonloppuiltaisin. On siis ajettava ruokaostoksille parinkymmenen kilometrin päähän Tortolìin.
Kauppareissusta yritetään selvitä mahdollisimman helposti ja siksi matkasta väsyneet Susivuoret eivät ryhdy tutkimaan kovinkaan perusteellisesti Tortolìn kauppojen valikoimia; tänään riittää, että ostoskoriin kerätään perustarvikkeet eli kahvia ja viiniä sekä vihanneksia, leikkeleitä ja leipää. Paikallinen leipähylly onkin mielenkiintoinen sillä ison osan siitä täyttää eri leipomoiden pistoccu-paketit. Ogliastran seudun perinneleipä, pistoccu on täkäläinen vaste pohjoismaalaiselle näkkileivälle. Annikista maukkaaksi osoittautuvien ohuiden pistoccu-levyjen tekoon on durumvehnän lisäksi käytetty perunahiutaleita mutta leipää ei ole alun perin paistettu levyksi vaan uunissa pallomaiseksi kohonnut leipä on paistamisen jälkeen halkaistu.
Toinen Annikkia kiinnostava kaupasta löytynyt tuote on Cannonau-rypäleestä valmistettu sardinialainen DOC-punaviini. Vielä viitisentoista vuotta sitten oltiin sitä mieltä, että Cannonau on sama rypälelajike kuin Garnacha eli Grenace ja että se on tuotu Sardiniaan Espanjasta. Viime vuosien arkeologiset tutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet, että Cannonauta on viljelty saarella jo 3200 vuotta sitten ja siten se olisikin Sardnian endeeminen lajike.
Annikki löytää viinihyllystä myös sardinialaisen DOCG-kuohuviinin Vermentino di Gallura, joka on tehty Sardiniassa eniten viljellystä valkoisesta rypäleestä Vermentino. Sardinialaista Vermentino-valkoviiniä Annikki muistaa joskus maistaneensa mutta saaren kuohuviini on hänelle uusi tuttavuus. Kun ostoskoriin päätyy myös pullollinen perinteistä sardinialaista myrttilikööriä Licòre de murta, Susivuorten illasta uhkaa tulla liian vauhdikas. Myrttilikööriä maistellaan kuitenkin hyvin maltillisesti ja kun Annikki on valmis painumaan unten maille jo kuohuviinipullon tyhjennyttyä, illanvietto Ogliastran takamailla loppuu lyhyeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti