20. päivä: Valikoivaksi kuluttajaksi profiloitunut Annikki lentää Palmasta Zürichin kautta Helsinkiin

Annikki ei Baleaarien loman viimeisenä aamuna ryhdy varta vasten laittamaan aamiaista vaan kantaa terassin pöytään illalla valmiiksi puristamansa lasilliset appelsiinimehua ja mikrossa lämmittämänsä tortillan. Vaikka paluulento olisi vasta iltapäivällä, eivät Susivuoret pysty lähtöpäivinä nauttimaan aamiaisestaan ja muista tavallisista aamutoimistaan samalla tavoin kiireettömästi kuin muina lomapäivinään.

Lähtöpäivänä täytyy tyhjentää jääkaappi ja vaatekomerot ja tarkistaa vielä kerran ettei mitään unohdu eteisen naulakkoon, kirjahyllyyn tai sohvatyynyjen väliin. Vaikka siivooja useimmiten tulee jo samana päivänä, Susivuoret tyhjentävät aina jäte- ja kierrätysroska-astiat ennen lähtöään. Kun loma-asunnon avaimet jätetään olohuoneen pöydälle ja ovi painetaan lukkoon, asunnon on näytettävä siltä, ettei siellä oltaisi oltukaan.

Tuulilasiin ropisee pari sadepisaraa kun Susivuoret pääsevät Felanitxin kautta Palmaan johtavalle tielle. Edessäpäin on tumma pilvi, jossa välähtelee salamoita. Pieni ukkoskuuro on kuitenkin hyvin paikallinen ja päivän ajo- ja lentosäästä tulee hyvä.

***
Annikki oli aavistellut, että Espanjan kolmanneksi vilkkaimmalla Palman lentokentällä olisi ruuhkaista mutta laukkujen jättö ja turvatarkastus sujuvat ilman pienintäkään jonotusta. Baareissa ja kahviloissakin on väljää. Vaikka Mallorcan turistialueiden brittipubien joukosta on turha etsiä saksalaista ravintolaa, lentokentän suurin ruokapaikka on se, josta saa currywurstia, prezeleitä ja saksalaista olutta. Saksalaismuonan sijaan Annikki haluaisi jotain viereisestä deli cafésta mutta pitää pienten salaattiannosten hintoja turhan korkeina. Hetken harkittuaan Susivuoret istuvat hampurilaisbaarin pöytään ja Annikki hakee tiskiltä edulliset mutta tuhdit hiilihydraattipläjäykset.

Edessä olevat kaksi lentoa ovat lyhyitä mutta lentomatkailuun liittyy aina odottelua, jonottelua ja turhaa hortoilua transitterminaaleissa. Siksi Susivuoret asennoituvat alusta alkaen siten, etteivät turhaan väsytä ja hermostuta itseään vaan yrittävät nauttia kentillä ja koneessa tarjolla olevista pienistä iloista. Silloin ei tule tunnetta, että matkustuspäivä on täysin hukkaan heitettyä aikaa.

Saksalaisyhtiön lento Palmasta Zürichiin sujuu mukavasti vaikkei Annikki edes vielä käytä Vilhon tarjoamaa mahdollisuutta tilata samppanjaa. Kuten tulomatkalla,  koneen ikkunasta voi nähdä S'Albuferan kosteikkoalueen ja Cap de Formentorin rantoineen. Menorcan kohdalla pilvet peittävät näkymän mutta Ranskan rannikolla Annikille ja Vilholle tutut Camargue, Calanques de Marseille ja Marseillen kaupunki satamineen näkyvät hienosti. Annikki pitää siitä, että Alppeja ylitettäessä koneen kapteeni kertoo mitä vuorenhuippuja milläkin puolella konetta on nähtävissä. Mont Blancin ohitse lennetään kaikkien matkustajien tähyillessä vasemmalle. Tietäen Vilhon mieltymyksen katsella Alppeja järvineen korkeuksista, Annikki onkin valinnut hänelle ikkunapaikan koneen vasemmalta puolelta.

Kohtuuhintaiset ja aikataulultaan inhimilliset lennot ovat puolestaan ainoa syy siihen miksi välilaskupaikkana on Sveitsin Zürich. Annikki yleensä välttelelee Zürichin lentokenttää vaikka koneenvaihto on siellä helppoa. Se on nimittäin profiloitunut palvelemaan toisentyyppisiä asiakkaita kuin kohtuullisen pienellä budjetilla matkustavat Susivuoret.  Siellä putiikeissa myydään Venäjän kalleinta kaviaaria, Lindtin käsintehtyä suklaata, Patek Philippen kelloja ja muita ylellisyystuotteita ja sen kahviloista ei saa edes kahvikupposta alle viidellä Sveitsin frangilla.

Susivuoret syövätkin vain Annikin laittamat isot bocadillot mutta säästävät ensimmäisellä lennolla tarjotut Lindtin - ei tosin käsintehdyt - suklaasydämet seuraavalle lennolleen. Annikista on älytöntä, että niissäkin Euroopan maissa, joissa juomakelpoista vesijohtovettä on yllin kyllin, ihmisiä yritetään tappaa lentokentillä janoon. Olisiko muka mahdotonta, että odotushallissa olisi juomavesihana pahvimukeineen? Vastakkaisella penkillä istuvan pariskunnan mies käy täyttämässä vesipullonsa miestenhuoneessa mutta lentokentän vessa on sellainen globaali pöpöjen temmellyskenttä, ettei Annikki viitsi tehdä samaa. Susivuorten ei kuitenkaan tarvitse syödä jamon serrano - ja chorizo-sämpylöitään sellaisenaan sillä Zürichinkin kentällä on sentään yksi syrjäinen kioski, joka myy älyttömän hintaisen ja pahanmakuisen ranskalaisveden lisäksi vesipulloja, jotka maksavat "vain" 1,50 CHF. Hinta on jopa euron vähemmän kuin vesipulan riivaaman Suomen päälentokentällä.

Tehtyään tämän edullisen vesiostoksensa Annikki voikin lähteä kierrokselle lentokentän tax free -myymälään. Siellä hintatietoista Annikkia ei kiinnosta muu kuin tarjouksessa olevat suklaapallopurnukat. Niissä on kuitenkin Annikin mielestä enimmäkseen väärän värisiä pallosia. Hän siis marssii viereiseen suklaakauppaan, jossa  Lindt & Sprünglin Lindor-pallot voi valita yksitellen. Kilohinta on hieman korkeampi kuin valkoisilla ja ruskeilla palloilla pilatuissa valmispakkauksissa, mutta nyt Annikki saa tarkalleen mieleisensä sekoituksen, jossa on punaisten klassisten maitosuklaapallojen lisäksi mm. oransseja appelsiini- ja tummanruskeita kahvisuklaapalloa. Annikin suosikki suklaavalmistajista on belgialainen Neuhaus mutta Lindtillä on erittäin kovatasoinen tuotelähettiläs ja paremmat mainokset. Annikki on selvästi Lindor-mainosten kohderyhmää sillä mainosfilmit, joissa suklaapalloja täynnä olevan tenniskassin kanssa matkustava Roger Federer joutuu seksististen lentokenttävirkailijattarien härnättäväksi, ovat hänestä mainioita ja ne myös selvästi vaikuttavat hänen ostokäyttäytymiseensä.

***
Ilta on jo hämärtynyt kun Helsinkiin lähtevä kone on valmis nousukiitoon. Kone on aivan täynnä ja kun monilla sen matkustajista on liian paljon ja liian suuria käsimatkatavaroita, ilmatarjoilijat saavat juosta koneen käytävää edestakaisin saadakseen sullottua kaikki kassit ja pussit matkatavaralokeroihin. Kuten tavallista, henkilökunta rämäyttää lokeroiden luukut kiinni siten, että mahdollisimman moni takinhiha ja repun remmi jää roikkumaan luukun välistä. Luulisi, että edes matkustajat itse olisivat sen verran kiinnostuneita omaisuudestaan, että asettaisivat ne kunnolla lokeroihin. Mutta ei kaikkia tällainen tarkkuuden ja hienotunteisuuden puute tunnu häiritsevän, Annikki miettii samalla kun edessä istuva nainen alkaa leikata sormenkynsiään niin, että kynnenpalat ovat lentää naapurin kahvimukiin.

Lentomatka kotiin sujuu kuitenkin sangen mukavasti. Juotuaan kaksi lasillista vettä, Annikki käyttää Vilhon antaman "samppanjakupongin". Ystävällinen ilmatarjoilija tuo business-luokasta tutut Virkkalan Ultima thule -lasit ja Susivuoret kilistävät tarkasti ja hienotunteisesti onnistuneen lomamatkansa kunniaksi.

19.päivä: Viimeinen uimareissu Caló de Borgitiin ja tuliaisostoksilla Felanitxissa

Aamulla on puolipilvistä mutta Vilho vakuuttaa Annikille, että taivas kyllä selkenisi kunhan päästäisiin rannalle. Caló des Borgitissa aurinko jo paistaakin täydeltä terältä ja Annikki menee heti sinne päästyään uimaan. Nyt täytyy vaan olla tarkkana sillä Vilho huomaa rantavedessä meduusan. Lonkerojalat liikkuvat harvoin yksikseen ja siksi Vilho saa sukellusmaskinsa avulla tarkistaa, ettei Annikin uimareitillä ole niitä lisää.

Merestä noustuaan Annikki ja Vilho istuskelevat hetken rantakalliolle merelle katsellen. Alkaa olla aika jättää hyvästit lempeälle Välimerelle ja alkaa valmistautua kotimatkaan. Se voidaankin aloittaa käymällä pikaisesti Felanitxissa. Siellä voisi hakea tutuksi tulleesta ruokakaupasta jotain pientä tuomisiksi koti-Suomeen.

Vilho tutkii viinihyllyjä ja valitsee pullollisen mallorcalaista DO-punaviiniä, joka on tehty Baleaarien autoktonisista rypäleistä Callet,  Manto negro ja Fogoneu. Annikki, jota ei miellytä Manner-Espanjan reilusti tanniiniset punaviinit päätyy myös pehmeänmakuiseksi osoittautuneiden mallorcalaisviinien hyllylle tuliaispulloa etsiessään. Hän ei ryhdy lukemaan turhan tarkkaan pullojen takaetikettejä vaan valitsee viinin sen etiketin tyylikkyyden, vuosikerran ja hintahaitarin yläpäästä olevan hinnan perusteella ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Väkevissä viineissä ei ole paljon valinnanvaraa ja Annikin ja Vilhon on helppo päätyä yhteisymmärryksessä siihen, että ostoskoriin nostetaan Annikin lempijuomaa manzanillaa. Pullollinen sitä maksaa täällä naurettavan vähän eli 2,45 euroa. Vertailun vuoksi: saman tuottajan toinen, ympäri maailmaa houkuttelevasta etiketistään tunnettu manzanilla maksaa Espanjassa 4-6 euroa ja Suomessa lähes 20 euroa. Sitä ei kuitenkaan ole nyt saatavilla (kuten ei enää Suomessakaan) ja eikä ole tarpeenkaan. Annikin, manzanillan tuotantoalueella Sanlúcar de Barramedassa Andalucíassa tekemät empiiriset tutkimukset osoittavat, että halvimmatkin manzanillat ovat erinomaisia juomia.

Kaupan jouluherkkuvalikoimat ovat viisinkertaistuneet sitten viime ostosreissun; onhan jo lokakuun viimeinen päivä. Turrónea on vaikka kuinka montaa laatua ja merkkiä artesaaniturróneista kaupan oman merkin perusturróneen. Annikista parasta on pehmeä mantelinen turrón de Jijona, jolla on IGP-merkintä. Hän uskoo sen miellyttävän makean perään olevia sukulaisiaankin. Makeuden takaa rasian kannessa oleva valmistajan, El Lobon, logo, jossa valmistajan nimikkoeläin eli sokerihumalainen susi hämmentää turrón-pataa.

18. päivä: Serra de Tramuntanan ja Cap de Formentorin kiemuraisilla teillä

Manacorin Majorca-helmitehtaan ja sen myymälän ohitettuaan, Susivuoret pääsevat Mallorcan keskellä olevalle tasangolle. Sen toisella puolella on Serra de Tramuntana, jonka terävät huiput näkyvät kauas kirkkaassa auringonpaisteessa.

Petran ja Incan pikkukaupungit ovat tasamaalla mutta Selvan ja Caimarin jälkeen tie alkaa mutkitella ylös vuoristoon. Tiet Mallorcalla, ja etenkin tämä Tramuntanan huippuja, Puig Majoria ja Puig de Massanellaa kohti vievä kapeahko tie ovat erinomaisessa kunnossa. Eipä ihme, että tiellä on todella paljon pyöräilijöitä, jotka polkevat hitaasti naama irvessä jyrkkää rinnettä ylös. Annikin maantiepyöräilyä vakavissaan harrastava tuttava tiesikin kertoa, että Mallorca on yksi pyöräilijöiden suosikkipaikka, jossa monet ammattipyöräilijätkin harjoittelevat talvikuukausina. Pyöräilyyn liittyvä toiminta kuten pyörien kuljetus- ja huoltopalvelut sekä etupäässä saksalaisfirmojen pyörittämä maantiepyörien vuokraus on merkittävä osa saaren matkailubisnestä.

Vilho ihmettelee polkijaporukoita, jotka kuvittelevat, että heitä pitäisi mutkissa ohitella vasemman pientareen kautta. Annikista nokkakolaroivia autoja suuremman vaaran pyöräilijöille tuottaa se kun he huipulle päästyään laskevat sieltä huimaa vauhtia alas tasangolle. Eihän tuossa tarvita kuin pienen pieni virheliike ja sitten jo syöksytään matalan kaiteen yli rotkoon. Onneksi useimmat polkijat pitävät vauhtinsa maltillisena myös alamäessä. Riippumatta siitä, polkevatko lukuisat keski-ikäiset pariskunnat vuoristotietä ylös- vai alaspäin, on se niin raskaan näköistä puuhaa, etteivät lomaillessaan perin laiskanpulskeiksi heittäytyvät Susivuoret lainkaan havittele viettävänsä joskus tällaista "saksalaista riemulomaa".

Tieltä on upeat näkymät ja jotta Vilhokin voisi välillä keskittyä ajamisen sijasta vuoristomaiseman ihailemiseen, Susivuoret pysähtyvät parikin kertaa levikkeille, joita löytyy retkeilyreittien alkukohtien läheisyydestä. Es Guixissa Susivuoret valitsevat sen haaran tiestä, joka vie saaren koillisosaan Pollençaan.  Sóllerin suunnalta ei nimittäin ehdittäisi ennen pimeän tuloa takaisin kotiin kaakkoisrannalle. Llucin jälkeen maisemia hallitsevat erikoiset karstimuodostelmat ja Pollençaa lähestyttäessä aukeaa upea näkyvä alas merenlahdelle Badia de Pollençaan.

Tasamaalle Pollençaan päästyä Annikki ja Vilho pohtivat mahdollisuuksiaan lounastamiseen. Edessä näkyy tuttu saksalaiskauppa, josta saisi hyviä valmissalaatteja. Toisaalta Annikki oli hetki sitten huomaavinaan ravintolan, jonka ikkunassa lukee menú del día. Vilho tekeekin liikenneympyrässä ylimääräisen kierroksen ja poistuu ympyrästä tulosuuntaan. Nopeasti tarjoiltu mutkaton lounas alkupaloineen ja jälkiruokineen on onnistunut valinta ja siitä virkistyneenä Susivuoret lähtevät päivän toiselle erikoiskokeelle eli Formentorin rinnereitille.

Heti Port de Pollençan jälkeen tie nousee serpentiininä kohti Mallorcan terävää koilliskärkeä Cap de Formentoria. Parinkymmenen kilometrin pituisella matkalla avautuu aina vain huikaisempia näkymiä milloin vuorille, milloin turkoosina välkkyville merenlahdille rosoisine rantakallioineen. Niemen kärjestä, Cap de Formentorin majakalta näkee noin kuudenkymmenen kilometrin päässä siintävän Menorcan saaren.

Vilho alkaa jo hoputtaa Annikkia takaisin autolle sillä Cap de Formentorista on palattava samaa, mutkittelevaa tietä takaisin Port de Pollençaan, josta on vielä puolentoista tunnin ajomatka takaisin asunnolle. Annikki on innoissaan kuvannut jo Vilhon videokameran akun tyhjäksi. Vilho pyörittelee päätään kun Annikki seuraavaksi räpsii kamerallaan kuvia tumman punaruskeista vuohista, jotka kiipeilevät alarinteen metsiköissä. Vuohia pikkukileineen on myös alhaalla Port de Pollençan päätien varressa. Pohjoisten porojen tapaan ne myös ylittävät tien maleksimalla aivan Susivuorten auton edestä.

Alcúdian liepeillä on vilkas loma-alue. Annikki laskee, että rantatiellä on ruokapaikkojen lisäksi pieni Spar-supermarketti melkein sadan metrin välein. Iberostar-hotellejakin on useita mutta Toni-setää lippalakkeineen ei näy. Mutta hänhän taitaakin nyt olla Rafan kanssa Baselin ATP 500 -turnauksessa.

***

Annikki panee naudan välikyljykset chimichurriin marinoitumaan Vilhon viritellessä grilliä. Vilholla alkaa grillauspuuhissaan olla jo niin monta apulaista, että Annikki ruokkii kaikki kissat pienintä Kieppua lukuun ottamatta niiden yhteisruokintapaikalla vähän matkan päästä Susivuorten pihasta. Syötyään kissakööri kuitenkin palaa pian pihaan herkullisten tuoksujen houkuttelemina. Vilhon on tiukkaan sävyyn käskettävä niitä poistumaan ja tungettelevinta kaulapantakattia täytyy vähän jahdatakin pihaportista ulos. Renkku-kissalla on vakaa käsitys siitä, että se kuuluu talon väkeen ja varmistuttuaan siitä, että muut kissat ovat lähteneet, se palaa makailemaan terassin kynnysmatolle. Annikki muistuttaa kyllä Renkkua siitä, että sen olisi syytä käydä muuallakin syömässä sillä tarjoilu Susivuorten pihalla loppuisi parin päivän päästä.

17. päivä: Yleinen hemmottelupäivä

Torstaina megaliitit ja muut esihistorialliset monumentit eivät edes käy Susivuorten mielessä vaan he lähtevät koko päiväksi rannalle. Caló des Borgitissa aurinko paistaa eilistäkin kirkkaammin ja Annikki ja Vilho menevät uimaan heti rantaan päästyään. Snorklailtuaan ja kelluttuaan kevyissä mainingeissa aikansa, he kantavat eväskassinsa lahden suulla olevalle kalliolle, josta näkee koko lahden lisäksi avomerelle.

Vilho huomaa rantakalliolla lähellä vedenpintaa merimetson. Se sukii kaikessa rauhassa siipiään vaikka Annikki pysähtyy ottamaan siitä kuvan vain parin metrin päästä. Kapean lehden yli lentää nuolihaukka, joka jää lennähtelemään kallionjyrkänteen takaisen metsikön ylle. Merellä näkyy vain suuria lokkeja.

Jokusen sadan metrin päässä rannasta on ankkurissa suuri huvijahti. Annikki laskee, että aluksessa on ainakin kahdeksan hengen miehistö. Kaksi miehistön jäsentä käy isolla kumiveneellä viemässä pari jahdilla olemiseen kyllästynyttä aikuista kallion taakse piiloon jäävään rantaan. Sillä välin kolme muuta palvelijaa antaa suuresta märkäpukuvalikoimasta varusteita jahdin nuorisolle. Annikki ei ole uskoa silmiään kun lapset kiipeävät märkäpuvuissaan aluksen pienempään kumiveneeseen, joka kiinnitetään köydellä isomman perään, jotta henkilökunta voi ajeluttaa heitä merellä ympäriinsä. Kun kakarat ovat kyllästyneet tähän ohjelmanumeroon, alkaa vesiskootterilla pärryyttäminen. Eivätkö nämä kovaosaiset lapsiparat pääse edes kouluun, Annikki ihmettelee.

***

Illalla Annikki saa keittiössä aikaan aikamoisen sauhun ja pauhun valmistaessaan iltapalaa langostinoista ja mejilloneista. Hän avaa myös purkillisen musteeseensa säilöttyjä täytettyjä pieniä mustekaloja, chipirones rellenos en su tinta. Touksut merellisestä ateriasta ovat ilmeisesti kantautuneet myös kissojen nenään sillä niitä on kerääntynyt Vilhon seuraksi terassille jo useampi kappale. Annikki kattaa kissoille purkkiruokaa ja raksuja pihan nurkkaan samalla kun kaulapannalla varustettu katti yrittää luikahtaa suoraan keittiöön syömään. Annikki päästää keittiöön vain joukon pienimmän eli valkolaikkuisen laihan pennun ja antaa sille oman ruoka-annoksen. Vaikka suurin osa kissoista on lihaksikkaita ja vahvaturkkisia, pari niistä täyttää villikissan tuntomerkit. Annikin tekisi mieli istuttaa koko kissapotti autoon ja viedä se läheiselle eläinlääkäriasemalle madotettavaksi, rokotettavaksi ja mahdollisesti myös sterilisoitavaksi. Syötyään iltapalansa kissat kuitenkin hajaantuvat tahoilleen. Vain "Renkku" eli René-kissa jää Susivuorten kanssa terassille katselemaan tähtitaivasta.

16. päivä: Ses Païsses ja Caló des Borgit eli kuinka Annikki huuhtelee viimeisetkin talaiootti-pölyt meren aaltoihin

Kun Susivuoret saapuivat pari päivää sitten Manacorin lähellä olevalle asunnolleen, Annikki oli pettynyt kun vastassa ei ollutkaan valkoiseen Iberostar-hotellin lippalakkiin sonnustaunut Toni-setä. Taloa vuokraavan Pedron sukulaismies, joka antoi avaimet, olikin hänen nuori lankonsa Toni. Annikki ei onnistu näkemään Rafael Nadalin Toni-setää Manacorissakaan, jossa tennistähti valmentajasetineen asuu. No tuskinpa Rafa tai Toni-setä edes liikkuvat siinä perin tylsässä osassa Manacorin kaupunkia, jonka läpi Susivuoret ajavat matkallaan kohti Artàa.

Heti Artàn kaupungin länsipuolelta löytyy El poblado talayótico de Ses Païsses, toinen Mallorcan merkittäväksi mainituista talaiootti-kohteista. Annikista ja Vilhosta tämä myöhäistalaioottiselta kaudelta oleva asuinpaikka ei ole kovin kummoinen Menorcan talaiootti-kyliin verrattuna. Isoista kivilohkareista tehty portti on toki komea mutta hypostyylisalin jäänteet ja rautatammien varjoon jäävät kivikasat eivät ole kovin ihmeellisiä. Susivuoret pakenevatkin paikalta ennen kuin seuraava meluava koululuokka vyöryy portista sisään.

Ses Païsses saa jäädä ehdottomasti viimeiseksi talaiootti-kohteeksi Baleaareilla, Susivuoret päättävät. Nyt lopetetaan vanhojen kivien kiertäminen ja keskitytään rantaelämään niin kuin kaikki muutkin Mallorcalle matkanneet!

Pikaisen lounaan jälkeen Susivuoret lähtevätkin rannalle. Annikille eivät kelpaa lähimmät, hotellien kupeessa olevat uimarannat vaan hän panee Vilhon ajamaan Parc Natural de Mondragóon. Sen itäreunalta löytyy Caló des Borgit, jonne pääsee pinjametsikössä kulkevaa polkua pitkin. Pitkän, rosoisten kallioiden muodostaman lähden perukassa on parikymmentä metriä leveä kaistale hienoa, valkoista hiekkaa. Hiekalla on pari lapsiperhettä mutta meno on hyvin rauhallista Mallorcan erilaisia rantapalveluita tarjoaviin uimapaikkoihin verrattuna.

Susivuoret leiriytyvät kalliolle pinjan varjoon ja vetävät uimatossut jalkaan. Pian Annikki kahlaakin kirkkaanturkoosissa vedessä. Valkeaa hiekkapohjaa vasten näkyy kuinka pienet kalat uiskentelevat hänen jalkojensa ympärillä. Yksi vaaleanpunertava sintti näykkäisee Vilhoa säärestä. Sinähän saat tässä ilmaiseksi jalkahoidon, jollaisesta ihmiset maksavat monta kymppiä Ruotsin laivalla, Annikki hihkuu. Vaikka vesi tuntuu aluksi viileältä, siinä voi uimasilleen päästyä polskia pitkään. Vilho snorklailee ympäriinsä erilaisia kaloja tutkien ja Annikkikin näkee uidessaan pari isoa doradoa.

15. päivä: Monikansallinen rantapäivä ja grilli-ilta "kesämökillä"

Susivuorten lähinaapurusto on suorastaan vilkas kun sitä vertaa kadun loppupään huvila-alueeseen. Valkoisiksi kalkituissa suurehkoissa huviloissa on jotain aavemaista; kaikki ikkunanluukut ovat suljetut, piha- ja terassivalot on peitetty muovein eikä terasseilla ole kalusteita eikä mitään muitakaan esineitä. Koko huvilakompleksi näyttää olevan pantu talvisäilöön. Myös Club Apartementos on kiinni mutta se näyttää niin ränsistyneeltä, ettei siellä ole varmaan ollut aikoihin kävijöitä.

Kadun päästä pääsee polulle, joka vie lähimälle uimarannalle. Pieni hiekkaranta on puolillaan brittiperheitä. Kaikki eivät ole vuokranneet 12 euron hintaisia, Annikistakin aika tyyriitä rantatuoleja. Vanhempien makaillessa hiekalla (ja hiekassa) pyyhkeillään, pikkulapset leikkivät vesirajassa.

Annikki ja Vilho jatkavat matkaansa jyrkälle rantakalliolla kulkevalle kävelytielle, joka kiertää parin suuren hotellin editse alueelle, jossa on tiheässä pieniä lomahuviloita. Cales de Mallorcan keskellä on muutama liikekeskittymä, jotka muistuttavat ikävällä tavalla Suomessa purkutuomion saaneita 1970-luvun ostareita. Rihkamakauppojen ja pizzerioiden joukossa on tietysti useita englantilaista aamiaista ja Guinnessin olutta mainostavia pubeja. Vaikka näkymät rantakalliolta ja ainakin osasta hotellien parvekkeista ovat hienot ja uimarannan vesi kirkasta, ei tämänkaltainen loma-alue oikein ole sitä, mitä Annikki ja Vilho lomallaan kaipaavat. He palaavatkin mielellään "saksalaiselle kesämökilleen" ja sen rauhalliselle terassille.

Vaikka päivä tuntuu Annikista ja Vilhosta liian viileältä meressä uimiseen, takaisin kotiharjulle kiivetessä tulee sen verran lämmin, että he päättävät pistäytyä uima-altaassaan. Lämpömittarin mukaan altaan vesi on kaksikymmenasteista mutta Annikista se tuntuu jäätävän kylmältä. Uimareissu jää yhtä lyhyeksi kuin kesämökillä Suomessa.

***
Vilho on huoltanut grillin ja alkaa jo sytytellä hiiliä. Annikin lieväksi yllätykseksi savupiipullinen avogrilli toimii hienosti ilman minkäänlaista käryä. Susivuoret valmistavat tuskin koskaan ruokaa sianlihasta mutta Espanjassa, jossa se on hyvin suosittua, täytyy kokeilla sitäkin. Chuletat ovat niin mahtavan kokoisia, että Annikki harmittelee, että pyysi leikkaamaan niitä peräti neljä kappaletta. Mutta mehukkaan lihan kypsyessä grillille saapuu yksi illallisvieras lisää. Riistanvärinen kolli syö hyvällä halulla chuletan rasvaisimmat palat ja jää makailemaan grillin tarviketason alle kun Annikki ja Vilho jatkavat terassi-iltaa viinilasin ääressä. Vilho ristii kissan Renéksi ranskalaisfilosofin mukaan, joka hänkin viihtyi uunissa.

14. päivä: Rauhallinen päivä Cala Domingosissa eli Susivuoret sopeutuvat saksalaiseen mökkeilyyn

Maanantaina aamuyöllä sataa kaatamalla mutta sää ehtii kirkastua ennen kuin Susivuoret pääsevät liikkeelle. Ennen kauppareissulle lähtöä he tutkivat asuntoa ja pihaa eilistä tarkemmin ja suorittavat muutaman yksityishenkilöiden vuokraamissa loma-asunnoissa vaadittavan vakiotoimenpiteen. Vilho korjaa suihkuletkun pidikkeen ja virittää koukun keittiöpyyhkeille. Annikki tutkii kodinhoitohuoneen varustuksen ja keittiön astiakaapit siirrellen tarpeettomat tavarat ylähyllyille. Keittiön apupöydällä oleva suuri, hanallinen lasiastia paikallista yrttilikööriä joutaa syrjään, samoin voileipägrilli. Paistinpannut ovat arvatenkin kamalassa kunnossa ja Annikki päättää, ettei koske niihin lainkaan vaan ostaa Kiinan pojalta halvalla pannun, joka kelpaa tulevan viikon kokkailuihin. Vilho tutkii pihalla olevaa tyypillistä espanjalaista avogrilliä välineineen ja lisää kauppalistaan pussillisen grillihiiliä.

Käytyään pikaisesti kaupoilla, Susivuoret lepäilevät loppupäivän terassillaan. Heidän kahdessa tasossa oleva talonsa on pienin viiden talon muodostamassa ketjussa. Yhteensä näitä eriväristen talojen viisikkoja on kadun varressa viitisen kappaletta. Sisäänkäynnit ovat pienten, yleensä parkkipaikkana toimivien aidattujen etupihojen puolella. Talojen takapuolella on suuremmat pihat, joissa on pikkuportit talojen ja metsikön välissä kulkevalle laatoitetulle kävelytielle. Polun päässä on pieni uima-allas suihkuineen. Alueella vilahtelee useita kissoja, joiden yhteisruokintapiste on metsän puolella kävelytien laidassa. Pari kattia on ainakin osa-aikaisia kotikissoja sillä ne nukkuvat puutarhatuoleissa erään talon terassilla, jossa näkyy olevan myös niiden ruokakuppi. 

Jokaisen talon piha on päällysteineen ja istutuksineen keskenään erilainen. Annikin ja Vilhon piha on tehty mahdollisimman helppohoitoiseksi sen viihtyisyyden siitä kärsimättä. Pihaa kiertävän pensasaidan lisäksi siellä on vain yksi paksurunkoinen matalahko palmu muun alueen ollessa sileiden terrakottalaattojen peitossa. Osalla naapureista on paljonkin pihaistutuksia kypsiä hedelmiä notkuvia sitruunapuita myöten. Kivan näköisten pihojen joukossa on yksi rumakin eli sellainen, jossa koko tontti on peitetty muovinurmella. 

Kaikkien talojen pihat ovat kuitenkin mukavan rauhallisia sillä Cales de Mallorcan hotellialue sen uima-altaalta kantautuvine äänineen on kadun puolella olevan laakson toisella reunalla. Annikki laskee, että Susivuorten lisäksi vain kolmessa, neljässä talossa on asukkaita. He ovat saksalaisia keski- tai eläkeikäisiä pariskuntia, jotka viettävät suurimman osan päivästään terassillaan. Annikkia ja Vilhoa huvittaa viimeisen talon isäntä, joka puuhailee koko ajan työkalujensa kanssa vaikka talo pihoineen ei yhtään näytä olevan kunnostuksen tarpeessa. 

13. päivä: Mallorcan kesään

"Le Sanglier!" Annikki sanoo ja röhkäisee kuuluvasti päälle. Ja eikös vain seinän läpi kuuluva kuorsaaminen lopu hetkeksi. Hihittävä mutta muuten ärtynyt Annikki ei naapurihuoneen kuorsaavaa villisikaa sääli sillä ranskalaisäijä ja hänen tuntikausia pulissut eukkonsa herättivät hotelliin saapuessaan hänet ja Vilhon jo aamuviideltä. Susivuoret lähtevät huonosti äänieristetystä hotellistaan jo ennen kymmentä ja laskeutuvat pari korttelia rantakadulle, jossa on lentokentälle vievän bussin pysäkki. He ovat nimittäin todenneet, että on vaivattominta hakea vuokra-auto vakiofirmasta lentokentältä kuin jostain pikkuvuokraamosta keskikaupungilta.

Sunnuntaiaamuna ei ole ruuhkaa ja Palman lentokentälle päästään nopeasti. Lähtevien lentojen terminaalien edessä bussikuski tuntuu odottavan, että takapenkillä laukkujensa kanssa istuvat Susivuoret tajuaisivat nousta kyydistä. Vasta Annikin hihkaistua, että he jäisivät pois vasta seuraavalla, saapuvien lentojen puolella olevalla pysäkillä, bussi jatkaa matkaansa. Vilhon painellessa autovuokraamon tiskille, Annikki jää terminaalin eteen katselemaan sieltä purkautuvaa ihmisvirtaa. Brittiläinen lapsiperhe, ruotsalainen lapsiperhe, saksalainen eläkeläispari, brittiläinen lapsiperhe... Lähes kaikilla perheenpäillä on autovuokraamosta saatu paperinippu käsissään ja he suuntaavat katraansa kanssa monikerroksiseen parkkihalliin. Mallorcan autokannasta taitaa merkittävä osa olla vuokra-autoja.

Pian Vilhokin saapuu oman paperinippunsa kanssa. Vilho on ollut vuokraamon tiskillä tarkkana ja saanut varmistettua ensimmäiseksi siellä tarjottua pienintä autoa paremman menopelin. Vaikka Vilhon valitseman Volkswagenin maine on nyt pahasti tahriintunut väärennettyjen päästömittausten takia, ei Annikki itsekään olisi boikotoinnut saksalaista autonvalmistajaa ranskalaisen kustannuksella.  Hän on nimittäin varma, ettei silläkään ole todistukset päästömittauksistaan täysin kunnossa ja kohta väärennysskandaali koskisi useita automerkkejä.

***

Ajomatka viimeisen viikon majapaikkaan ei ole pitkä joskin navigaattorin kanssa saadaan taas riidellä reitistä sinne. Navigaattori selviytyy viime kilometrien aikana voittajaksi koska on ainoa, joka tuntee tien Calas Domingosin ja Cala Muradan tuntumassa olevalle kadunpätkälle, josta Susivuorten vuokraama loma-asunto löytyy.

Sunnuntain ohjelmaan kuuluu enää pikainen kauppareissu läheisessä Porto Criston pikkukaupungissa ja sen jälkeen vain terasilla oleilua. Annikki kaataa laseihin "kesäpunkkua" eli tinto de veranoa. Tämä gaseosalla alle viisiprosenttiseksi laimennettu punaviini on mainio juoma syksyisellä Mallorcalla, jossa sää on kuin parhaina kesäpäivinä Suomessa. 

12. päivä: Galicialais-menorcalainen fuusiolounas ja purjehdus Palma de Mallorcan yöelämään

Annikin ja Vilhon jättäessä aamupäivällä Sa Mesquidan, tuuli on tyyntynyt kokonaan ja aurinko paistaa lämpimästi. Susivuorilla olisi pari tuntia aikaa kierrellä Menorcalle ennen kuin laiva veisi heidät takaisin Mallorcalle. Päivän kohteeksi valitaan Es Migjorn Gran ja etelärannikon Sou Bou koska alueella pitäisi olla pari talaiootti-asuinpaikkaa. Kartan mukaan asuinpaikoille ei vie tietä ja kun mitään opasteita ei löydy, Susivuoret päättävät luopua etsimisestä ja suuntaavat Sou Boun ja Sant Tomasin loma-alueiden kautta kohti Ferreriesiä.

Mutta eiköhän vain Ferreriesien tiellä ole taas tutunvärinen viitta, joka yhdessä maatilan suoramyynnistä kertovan kyltin kanssa osoittaa pienelle hiekkatielle. Susivuoret eivät tietenkään malta olla kääntymättä ylös rinteeseen vaikka olivat jo päättäneet luopua talaiootti-jahdista. Pian vastaan tulee joukko ratsastajia, joista vain nuorimmilla on kypärät päässään. Vilho ajelee hissukseen eteenpäin kunnes saavutaan suljetulle portille. Annikki avaa ja sulkee portin ja matka jatkuu maatalousrakennusten ja peltojen ohi kunnes tie käy niin kuoppaiseksi, että Vilho katsoo parhaimmaksi jättää pienen auton tien laitaan ladon edustalle. Kello alkaa olla niin paljon, etteivät Susivuoret kävele maatilalle ja jossain samalla suunnalla olevalle talaiootille asti, vaan pujahtavat sortuneen muurin raosta tutkimaan pellon laidassa olevaa suurta kivirakennusta. On mahdotonta sanoa, miltä aikakaudelta talaiootti-tyyliin kivistä ladottu pyöreä rakennus on ja mikä on sen funktio. Yhtä kaikki, syrjäisellä paikalla oleva suippokattoinen kivirakennus on komea.

***

Kun Vilhomobiili saadaan kolhuitta takaisin asfalttitielle, alkaa olla viimeiset hetket etsiä ruokapaikka ennen auton palauttamista lentokentälle. Ferreries vaikuttaa lauantainauneliaalta mutta Annikki huomaa pian ravintolan, joka voisi olla auki. Hän pujahtaa autosta tiedustelemaan tilannetta ja huiskuttaa kohta Vilholle merkin parkkeerata auto kadunvarteen ravintolasta saamansa ohjeen mukaan.

Jo ravintolan galegon kielinen nimi Rías Baixas viittaa vahvasti siihen, että sen ruokalista painottuu meren herkkuihin. Tuotuaan Susivuorille ruokalistat tarjoilijasetä käykin ulko-ovelle valvomaan sitä, miten kylmäautosta tuodaan baaritiskin edessä olevaan akvaarioon eläviä hummereita sekä ostereita ja muita nilviäisiä. Tarjoilijatytöt puolesta kantavat tuoreita kaloja isoon ikkunalliseen kylmäkaappiin. Susivuorten lounastauko on kuitenkin liian lyhyt hinnakkaiden hummereiden kanssa askartelemiseen. Vilho valitsee mutkattoman paistoksen Fritó marinero, jossa on mustekalaa ja erilaisia simpukoita. Annikki  tilaa menorcalaisella juustolla gratinoituja kampasimpukoita. Annoksia odotellessa tyhjennetään korillinen rapeakuorista leipää erinomaisen aiolin eli valkosipulimajoneesin kanssa. Annikki ei ennen Maó'on saapumistaan tiennytkään, että ranskalaisten niin kovasti rakastama majoneesi olisi saanut nimensä tämän menorcalaisen kaupungin mukaan.

Galicia, jossa Rías Baixas sijaitsee ja Menorca ovat maantieteellisesti niin kaukana toisistaan kuin kaksi espanjalaista paikkaa, Kanariansaaria lukuun ottamatta vain voivat olla. Niitä kuitenkin yhdistää mereneläviin painottunut ruokakulttuuri. Rías Baixas -ravintolan omistaja on kuulemma galicialainen ja Atlantin rannalta Galiciasta ravintolassa tarjottavat isot sinertävät hummerit, osterit ja sini- ja kampasimpukat ovatkin peräisin. Menorcan vesiltä puolestaan saadaan valtameressä elävää hummeria hieman pienempiä, oranssinruskeita hummereita sekä mustekaloja, sydän- ja veitsisimpukoita ja monenmoisia kaloja.

Aivan kuten hummereita esitellyt tarjoilija totesi, galicialaisen ja menorcalaisen keittiöiden fuusion tulos on erittäin onnistunut. Annikki ja Vilho ovat hyvin tyytyväisiä lounaaseensa, jonka kanssa Annikki nauttii lasillisen albariñoa,  galicialaista valkoviiniä. Annikki on pannut merkille, että menorcalaisten kauppojen viinihyllyissä on lähes yhtä suuri valikoima albariño-pulloja kuin Galiciassa, jossa Susivuoret ensikertaa tutustuivat tähän erinomaiseen valkoviiniin. Albariño-rypäleistä tehty raikas viini sopii hyvin merenherkkujen kyytipojaksi ja siinä on varmaan syy sen hyvään saatavuuteen Menorcalla.

Annikki viimeistelee ateriansa limón heladolla. Se on kokonainen jäinen iso sitruuna, joka on täytetty raikkaalla sitruunajäätelöllä. Galicialais-menorcalaisen lounaansa jälkeen Susivuorten on aika tankata Vilhomobiili ja jättää se Mahónin lentokentälle.

***

Auton palautus käy nopeasti ja helposti. Susivuoret harkitsevat hetken menemistä johonkin Mahónin kahvilaan tappamaan aikaa ennen laivan lähtöä. Mutta laivan lähtöterminaali on Cos Nou, joka on toisella puolella lahtea kuin kaupunki kahviloineen. On siis helpompi hurauttaa lentokentältä taksilla suoraan Cos Nouhun. Odotusaika laivaterminaalin ulkopuolella rannassa sujuu mukavasti rekkojen ja henkilöautojen laivaan lastaamista katsellen ja juoden pahvimukeista Annikin repustaan kaivamaa retkisangríaa. Ilman autoa matkustavat päästetään viimeiseksi laivaan ja heille tehdään "turvatarkastus". Annikki ei tajua, mitä järkeä on läpivalaista muutaman matkustajan käsimatkatavarat samalla kun laivaan päästetään täyteen pakattuja henkilöautoja matkustajineen ilman mitään tarkastusta.

Ro-Ro-alus Juan S. Sister irtautuu lähtölaiturista viisi minuuttia etuajassa ja lipuu hiljakseen Mahónin pitkästä luonnonsatamasta merelle. Meno on tasaista Palmaan asti sillä tuulta ja aallokkoa ei ole nimeksikään. Yläkannella olevan pienen uima-altaan ympärillä on baari ja lepotuoleja. Uima-altaassa ei ole vettä mutta baarista haetaan innokkaasti juomia ilta-auringossa nautittavaksi. Annikki ja Vilho jättävät laukkunsa lähes tyhjään leposaliin ja kiertelevät kannella katsellen Menorcan vähitellen etääntyvää rantaa. Laivan kannella lentelevät pari varpusta ja punarintaa tekevät pyrähdyksiä merellä mutta ne palaavat aina takaisin laivaan. Mahtavatko ne matkustaa Barcelonaan asti?

Annikki huomaa laatan, joka kertoo laivan rakennetun v. 1993 Suomessa Turun uudella telakalla. Täytyypä selvittää onko laiva lähtenyt Turusta Juan S. Sister -nimisenä vai onko se ehtinyt seilata aikaisemmin jonkun muun laivayhtiön kuin Trasmediterranean palveluksessa. 

Vilhon jäädessä kannelle kuvaamaan kuutamoa, Annikki löytää mielenkiintoisen verkkosovelluksen, joka näyttää kaikki lähivesillä olevat laivat ja antaa niiden liikkumisesta monenmoista tietoa. Harmi, että laivan wifi on sen verran hidas, ettei laivaseurantaa jaksa kauaa tehdä.

***

Palma de Mallorcaan saavutaan vähän yhdentoista jälkeen. Susivuoret kiiruhtavat matkalaukkuineen rantakadulle, jonka baarit alkavat täyttyä lauantai-illan juhlijoista. La Discoteca Tito’sin edessä minishortseihin ja korkokenkiin pukeutuneet pimut ottavat kuvia toisistaan. Annikki ja Vilho kääntyvät ylös rinteeseen, jossa on Palman suurinta yökerhoa vaatimattomampia menomestoja. Katu, jolla hotelli sijaitsee on onneksi hiljainen, onhan sen kulmauksessa oleva Pirjon ja Pepen suomalainen baarikin lihapullatarjouksineen sulkenut ovensa ilmeisen lopullisesti. Susivuoret ovat hotellilla juuri ennen puoliyötä ja saavat näin huoneensa ilman ylimääräisiä kommervenkkejä .

Vaatimaton ja ennen kaikkea Palman hintatasoon nähden erittäin halpa huone kelpaa yhdeksi yöksi. Vaikka huone jääkaappeineen ja kylpyhuone ovat puhtaita eivätkä haise yhtään tupakaltakaan, eivät Susivuoret sitä kelpuuttaisi pitempiaikaiseksi majapaikakseen. Sen verran nukkavieruja hostal ja sen ympäristö ovat ja Annikkia lisäksi inhottaa se, miten puiseen yöpöytään ja kylpyhuoneen ammeen reunaan on poltettu jälkiä tupakalla. Vuode on onneksi sen verran mukava, että pitkän päivän päätteeksi nautitun punaviinimukillisen jälkeen Annikki on pian unten mailla.

11. päivä: Torre D'en Galmes — talaiootit epäilyttävät Annikkia yhä enemmän

Annikki ja Vilho katsovat kuuliaisesti pari lyhyttä filmiä Torre D'en Galmesin lippupisteellä. Visuaalisesti talaiootti-kylän elämästä kertova pätkä on kiva mutta kummastakaan filmistä ei saa paljoakaan tietoa talaiootti-kulttuurista. Ei siitä taideta kovin paljon tietääkään mutta sekin auttaisi jos sanottaisiin, ettei talaioottien etnisestä alkuperästä, kielestä, uskonnosta, yhteiskuntajärjestyksestä, elinkeinoista jne. ole saatu selville mitään ja kaikki opasteissa esitetyt jutut ovat vain tulkintaa ja arvailua.

Annikki on parissakin lippukioskissa selaillut kirjoja, joissa esitellään lähinnä kuvin Menorcan talaiootti-kohteita mutta jättänyt yhden melko hyvältä vaikuttaneen teoksenkin ostamatta. Susivuoret yrittävät nimittäin noudattaa tiukkaa linjaa siinä, ettei kotiin hankita yhtään kirjaa ennestäänkin täpötäysiin kirjahyllyihin pölyttymään. Jos tuntuu, että on aivan pakko saada omakseen joku tietty kirja, on ensin päästävä eroon viidestä muusta teoksesta. Annikki on kantanut kassikaupalla kirjoja divareihin yms. mutta se on monin tavoin niin turhauttavaa puuhaa, että hän nykyään harkitsee tarkkaan kannattaako jonkun nopeasti lukaistavan opuksen takia ryhtyä tähän pakolliseen hävitysoperaatioon. Toki Annikki pystyy usein välttämään kirjojen hävityspakkoa lataamalla niitä punakantiseen Kindleensä, joka mahtuu kirjastoineen hän pienen yöpöytänsä laatikkoon.

***

Itse Poblado talayótico Torre D'en Galmesin laajalle alueelle levittäytyvä talaiootti-kylä on reilun puolen kilometrin päässä lippu- ja infopisteestä. Kylä on mäkisessä maastossa ja sen korkeimmalta kohdalta, vartiotornilta näkee merelle. Alueella on lukuisa jäännöksiä talaiootti-taloista,  joissa on asuttu ja joita on muuteltu vielä  roomalais- ja maurilaisajoilla. Myös asuin- ja varastoluolat ovat olleet talaioottikulttuurin tuhoutumisen jälkeen satoja vuosia uusiokäytössä. Eräässäkin kallioon hakatussa suuressa luolassa on toiminut oliiviöljyn puristamo.

Torre D'en Galmesissa on myös jäänteitä talaioottien veden keräyssysteemistä. Kallioon kaiverrettujen pienten pyöreiden altaiden ja niitä yhdistävien matalien kourujen avulla sadevettä kerättiin maanalaiseen säiliöön. Matalat altaat kuhisevat hyttysten toukkia ja Annikki pohtii liekö kylässä kärsitty esihistoriallisella ajalla malariasta. Seutu ei kuitenkaan ole mitään malariahyttysten suosimaa rämettä vaan ainakin nykyisin se on kuivaa sekametsää.

Se, että kylässä on niin monia asuinkerrostumia löytöineen vaikeuttaa entisestään sen esihistorian selvittämistä. Alueen laidalla on keskeneräiset arkeologiset kaivaukset ja Annikki epäilee, ettei niidenkään tuloksena talaiootti-kultturista saada mitään uutta tietoa. Kaivausten päätarkoituksena kun näyttää olevan rekonstruoida talaiootti-taloja vapaan mielikuvituksen pohjalta.

10. päivä: Susivuoret tekevät suuren talaioottikierroksen ja palkitsevat itsensä syömällä arroz caldoso de mariscoa

Tuuli on tyyntynyt huomattavasti eilisestä, Annikki toteaa avatessaan terassin ovet nähdäkseen auringonnousun meren yllä. Vilhoa ei kannata vielä herättää koska aamiaista ei ehtisi laittaa ennen kuin sähköt katkeaisivat. Toissapäivänä ulko-ovelta nimittäin löytyi lappu, jossa pahoitellaan torstaista sähkökatkoa klo 8-10. Neljä minuuttia yli kahdeksan sähköt menevätkin pois päältä ja hetken kuluttua talon rannanpuoleiseen tolppaan kiipeää sähkömies. Hän puuhailee johtojen kanssa parisen tuntia ja sähkö napsahtaa jälleen päälle tasan kello kymmenen.

Annikki ja Vilho aloittavat aamupäivän talaiootti-kierroksensa saaren kaakkoisosassa. Trebucóssa on korkean talaiootin lisäksi jälkiä asumuksista sekä taula. Valvomattomalla alueella hortoilee Susivuorten lisäksi kolme muutakin, jotka ovat jostain kumman syystä kiinnostuneet vanhoista kivistä. Tosin kaksi heistä voivat olla siellä vain ulkoiluttamassa koiraansa.

Seuraava pysähdys on pikkutien mutkassa olevalle levikkeelle Trebalügerissa. Portista pääsee muurien sisäpuolelle katsomaan yhdeltä reunaltaan vähän sortunutta talaioottia. Annikki kiertää tornin takapuolelle tutkimaan kolmimetrisiä kaktusviikunoita muttei löydä niistä kypsiä hedelmiä. Sillä välin Vilho on jo ennättänyt kiivetä talaiootin huipulle ja huiskuttaa sieltä Annikkia seuraamaan polkua ylöspäin.

Trebalügerista matka jatkuu kohti saaren kaakkoiskärkeä. Vilhomobiilin navigaattori yrittää vähän väliä saada Susivuoret kääntymään pyöräilyreiteille tai umpikujaan johtaville kärrypoluille. Annikki käskee navigaattorin sulkemaan suunsa ja löytää karttansa avulla ajoreitin Sant Lluisiin. Juuri ennen pikkukaupunkiin saapumista, Annikki huomaa Bodegas Binifadetin kyltin ja kehottaa Vilhoa kurvaamaan viinitilan portista sisään. Binifadet on Menorcan mittakaavassa suuri viinintuottaja, jonka 18 hehtaarin tarhoista saadaan n. 60 000 pulloa viiniä vuodessa.  Annikki ja Vilho pistäytyvät vierailijoille avoinna olevassa rakennuksessa, jossa on ravintola ja myyntitiski. Samassa tilassa ovat myös teräksiset viinisammiot, joiden ympärillä häärii pari bodegan työntekijää. Binifadet on ainoa viinitalo, joka tekee Menorcalla kuohuviiniä. Sitä ei kuitenkaan ole saatavilla sillä vuosittainen, vain vajaan 10 000 pullon erä myydään kuulemma aina saman tien loppuun. Annikki ostaa   matkamuistomielessä pullollisen talon valkoviiniä, joka on tehty punaisista Merlot-rypäleistä.

Muutaman muun nimeltään Bini-alkuisen paikan  jälkeen Susivuoret päätyvät Binisafulleriin, jossa on talaioottinen asuinpaikka. Poblat talayótico de Binissafullerissa ei ole mitään ennen näkemätöntä mutta paikka on viehättävä oliivipuiden keskellä olevine tauloineen ja muine talaiootti-kivineen. Seuraava tielle osunut Bini on Binipurratxet. Vaatimaton, tiukasti aidattu talaioottinen asuinpaikka on aivan Mahónin lentokentän kiitoradan vieressä. Yhtään konetta ei kuitenkaan nouse eikä laske kentälle ja Susivuoret saavat rauhassa tutkia aidan takaa talaiootti-raunioita. Viereisen muurin takaa kurkkii pari aasia ja Annikki uskaltautuu syöttämään niille muutaman mehevän verson koska aasit todellakin ovat piikkilangalla vahvistetun kivimuurin toisella puolen. Annikki, eikä varsinkaan tilanteesta kovin riemastunut Vilho, ei ole nimittäin unohtanut sitä kertaa kun hän joutui Andalucíassa maisemakuvia ottaessaan ja isoa härkää varoessaan neljän aasin liiallisen kiinnostuksen kohteeksi. Silloin Annikki onnistui täpärästi  pinkaisemaan autoon ja tempaisemaan viime hetkessä oven kiinni uteliaiden aasien turvan edestä.

Aasit hyvästeltyään Annikki suunnistaa seuraavalle talaioottikohteelle Torrellóon. Talaiot de Torrelló on komea torni aivan menorcalaiseen tapaan luonnonkivistä ladottujen muurien reunustaman pikkutien laidassa. Samoin Menorcalle tyypillisen, kaarevista puista tehdyn portin kautta pääsee pihatielle, jolta näkee talaiootin myös sen toiselta puolelta. Viereisen maissipellon yltä kuuluu isohaarahaukan vihellys mutta muuten Torrellóssa on täysin hiljaista. Lentokentän läheisyyden huomaa vasta siitä, että sieltä nousee vihdoin kone kaartaen talaiootin yli kohti pohjoista.

Pieni maaseututie vie Susivuoret vielä yhden pinkin kyltin osoittamalle paikalle. Puut ja pensaat kaartuvat kivimuurien reunustamalle tielle sen verran rehevinä, että tuskin monikaan matkailija on vaivautunut kävelemään paria sataa metriä nähdäkseen varhaiskristillisen, 500-luvulta olevan basilikan jäännökset. Basilica paleocristiana des Fornàs de Torrelló on tiukasti aidattu mutta sitä kiertävältä rampilta näkee kyllä kastealtaan paikkaa osoittavan kuopan ja haalistuneet lattiamosaiikit. Annikki keksii verkkoaidasta pari avattavaa luukkua, joista kurkottamalla mosaiikkiriikinkukot ja - leijonat saa kunnolla näkyviin. Luukut vaikuttavat olevan sivuleikkurein varustautuneen paikallisen "matkaoppaan" työn tulosta.

***

Auringon laskettua Susivuoret lähtevät syömään kotikylänsä Sa Mesquidan ainoaan ravintolaan. Tällä kertaa kyseessä ei ole vaatimaton paikallinen baari vaan tunnettu kalaravintola Cap Roig. Annikin kiikarointi ja -nettitiedustelun mukaan ravintolalla tuntuu olevan asiakkaita kymmenisen kilometriä sijaitsevaa Mahónia kauempaakin. Susivuoret jättävät auton kotipihaan ja lähtevät jalan poukaman toisella puolella. Annikin mainion taskulampun valossa Susivuoret löytävät polun, joka oikaisee lähes puoli kilometriä kallionjyrkänteellä sijaitsevalle ravintolalle.

Vaikka ravintolan yksi valtti, upea merinäköala ei olekaan pimeällä hyödynnettävissä, Susivuoret valitsevat pöydän ikkunakulmauksesta. Alkupalalista on hyvin merellinen ja siltä löytyy sellainenkin erikoisuus kuin merivuokko, jota Annikki ei edes tiennyt syötävän. Susivuoret tekevät varman valinnan ja tilaavat pullollisen talon valkoviiniä ja vadillisen sinisimpukoita. Mejillones a la marinera ovat moitteettomia maukkaassa liemessään. Seuraavaksi pöytään kannetaan höyryävä pata, josta tarjoilija ammentaa pääruoan syville lautasille. Ruokalistan mukaan arroz caldoso de marisco ^*on kahden hengen annos mutta padasta riittää parikin santsikierrosta. Annikki ja Vilho saavat ahkeroitua padan tyhjäksi erittäin maistuvassa kalaliemessä riisin kanssa olevista paikallisista merenherkuista. Liemeen tekoon on ehkä käytetty ravintolan nimikkokalaa eli punaista skorpionikalaa, cap roig. Kotiin palataan vähän pitempää reittiä sillä Annikki ei arvaa lähteä vatsa painaen taiteilemaan macchian peittämälle pimeälle rinteelle.

^* Vinkiksi niille, jotka eivät halua askarrella taskuravun,  erilaisten simpukoiden ja jättikatkarapujen kuorien kanssa niin arroz caldoso de mariscoa saa myös lisämääreellä ciego (suom. sokea) eli ilman luita ja kuoria.

9. päivä: Talaiootteja ja kovaa tuulta: Poblados talayóticos de Torretrencada y Torrellafuda, Naveta des Tudons ja Necròpolis de Cala Morell

Keskiviikon vastaisena yönä koillistuuli on voimistunut niin, että merellä näkyy kunnon vaahtopäitä. Susivuoret ja Negredo nauttivat aamiaisensa sisällä ja sen jälkeen Annikki ja Vilho suuntaavat Menorcan päätielle Me-1, joka vie saaren pääkaupungista Mahónista sen kanssa suurinpiirtein samankokoiseen Ciutadellaan. Me-1 on tie, jolle joutuu käytännössä aina kun haluaa liikkua autolla Menorcalla. Vajaan 60 kilometrin pituista saarta ei pysty kiertämään kokonaan rannikkoa seuraten vaan useimmiten rantakylistä on palattava Me-1:lle päästäkseen seuraavaan rantapaikkaan.

Ennen Ciutadellaa Susivuoret kääntyvät sivutielle, joka vie Torretrencadan talaioottiselle asuinapaikalle. Pieneltä parkkipaikalta johtaa pellon laitaa seuraten polku metsikköön, jonka keskellä asuinpaikka tauloineen on. Pieni portti on aina auki ja paikalla saa kierrellä vapaasti opastauluja seuraten. Paluu päätielle sujuu tällä kertaa ilman ylimääräisiä peruutteluja. Menorcalla kaikki pellot, laitumet ja maalaistalojen pihat on aidattu hiekkakivistä ladotuilla muureilla. Pikkutiet kulkevat puolitoistametristen kivimuurien välissä ja ovat väliin niin kapeita, että vastakkaisista suunnista tulevista autoista toisen on peruutettava takaisin niin pitkälle, että tienlaidasta löytyy ohituksen mahdollistava levike.

Seuraava talaiootti-kohde on aivan päätien varressa ja sen isolla parkkipaikalla on useita autoja. Lippukassalla on innokas ukko, joka olisi sotkenut opaskartan täyteen rinkuloita, jollei Annikki olisi onnistunut pysäyttämään puhetulvaa ja nappaamaan itselleen karttalehdykän, johon on merkattu kaikki Menorcan talaioottikohteet. Kahden euron lipulla pääsee kävelemään niityn poikki kivimuurin ympäröivälle alueelle, jossa on Tudonsin suuri, kumollaan olevaa venettä muistuttava hautarakennelma, naveta. Niityllä on laiduntamassa lehmiä ja lampaita karitsoineen seuranaan valkoisia lehmähaikaroita. Lampaiden siirtyessä kävelytien yli toiselle niitylle, lehmähaikarat seuraavat niitä eivätkä jääkään nimikkoeläimiensä luokse.

Tudonsin hiekkakivilohkareista ladottu naveta on komea mutta se on nopeasti tutkittu. Susivuorten seuraava kohde on Ciutadellan pohjoispuolella. Aivan loma-asuntojen kupeessa oleva Necròpolis de Cala Morell käsittää useita kallioon louhittuja hautaluolia myöhäistalaioottiselta kaudelta. Koska paikka on lähellä rantaa ja loma-asuinaluetta, paikalla kuhisee sandaaleihin sonnustautuneita perheitä ja korkokengissä tepastelevia rouvia. Annikin on vaikea päästä pois parista suuresta hautakammiosta, joihin täytyi kiivetä niiden ulkopuolelle kallioon louhittuja askelmia pitkin. Varovasti askeliaan sovittaen hän onnistuu laskeutumaan polulle omin voimin vaikka apuakin olisi ollut tarjolla. Jollain ihmeellä luolaan päässyt korkokenkärouva huutelee Annikkia tarkoittaen miehelleen, että "Ramón, auta nyt ihmeessä vähän". Annikki kiittää kohteliaasti avuntarjouksesta ja tuumii itsekseen, että Ramónilla olisi edessään tarpeeksi kova urakka saadakseen oma rouvansa ulos luolasta ilman nilkannyrjähdystä ja leopardihousujen repeytymistä.

Cala Morellissa on talaiootti-kartan mukaan joku toinenkin kohde ja Susivuoret löytävät viitoituksen calan eli vuonomaisen merenlahden suulle. Se, mikä esihistoriallinen nähtävyys paikalla pitäisi olla, ei esitteestä täysin selviä. Ilmeisesti kyseessä on talaioottien ranta-asuinpaikka, jota ei kyllä voi lähteä jyrkältä rantakalliolta kovassa tuulessa etsimään. Maisema tyrskyävään calaan on hieno mutta tuuli on niin navakka, ettei tuulessa tärisevän auton ovia meinaa millään saada auki eikä kiinni. Susivuoret palaavatkin nopeasti takaisin päätielle ja kohti Mahónia.

Ennen kotiinpaluuta osutaan vielä Torrellafudan talaioottiselle asuinpaikalle, joka on Torretrencadan tapaan syrjäisen pikkutien varressa. Auto jätetään parin auton parkkipaikalle, josta pääsee jälleen pienen portin kautta pellonreunan polulle ja talaiootti-kylään. Torrellafudassa on puolustusrakennelmista jäljellä rinteessä olevan talaiootin lisäksi pitkä pätkä puolustusmuuria portteineen. Muurien sisään jäävät asuinrakennusten pohjat ja taula kehineen.

***

Kotihuvilalle päästyä sen terassilta löytyy yllättäen suuri pressu. Se näyttää olevan peräisin alemman talon terassilta, jossa se on peittänyt talvisäilytykseen pantua puutarhapöytää. Annikki korjaa pressun talteen ennen kuin se lentää mereen asti ja ilmoittaa huvilan isännälle, että hänen siskonsa pöydänsuojus löytyy nyt huvilan varastokomerosta.

Tuuli ei tyynny illaksikaan ja Annikki kattaa illallisen keittiön pöydän ääreen. Espanjassa on pienimmissäkin kaupoissa kunnollinen liha- ja kalatiski hyvän juusto- ja leikkeletiskin lisäksi. Nyt Annikki paistaa ostamansa solomillot, jotka ovat todella mureaa lihaa. Herkulliset pihvit eivät juuri mausteita kaipaa mutta hän kattaa pöytään pullollisen Chimichurria, kovasti Vilhon mieleen olevaa Castilla-La Manchan maustekastiketta, jota tehdään Cuencan provinssin IGP-merkinnän saaneeesta valkosipulista ajo morado de Las Pedroñeras.

8. päivä: Poblados talayóticos de Talatí de Dalt y de Torralba d'en Salort — talaiootti asettuu taloksi

Vaaleanpunaiset kyltit ohjaavat Annikin ja Vilhon Poblado de Talayótico de Talatí de Daltin lippukioskille, jonka takaovella makaa punakirjava kissa. Annikki ostaa kolmen euron pääsyliput ja saa englanninkielisen valokopion paikan esitteestä. Menorcalla kolmisentuhatta vuotta sitten vallinneesta talaiootti-kulttuurista tunnutaan tietävän kovin vähän. Jossain vaiheessa luultiin, että kivien siirtelyyn erikoistunut kansa olisi tullut saarelle Sardiniasta mutta sittemmin tämä teoria on hylätty. Pronssikaudella käytännössä kivikautta elänyt talaiootti-kulttuuri tunsi maanviljelyn mutta tuhottuaan metsät ja viljelysmaat kaskeamalla, sen pääasiallisen ravinnonlähteen kerrotaan olleen liha. Annikki vähän ihmettelee sitä, miksei missään mainita mitään kalaruoasta ja kalastuksesta. Luulisi lähivesillä riittäneen mereneläviä pyydettäviksi. Talaiootit ovat ilmeisesti saaneet joitain pronssiesineitä saarelle purjehtineilta foinikialaisilta, mutta mitä he ovat mahtaneet antaa vaihtotavarana? Kiviäkö?

Erilaiset kivirakennelmat sekä kallioon hakatut asuinluolat, haudat, kaivot ja ruokasiilot nimittäin ovat talaioottisen asuinpaikan tunnusmerkki. Asuinpaikoilla on tehty arkeologisia kaivauksia, tosin etupäässä vasta 1990-luvun jälkeen ja niistäkin tuntuu tuloksena olleen sangen ristiriitaisia tietoja ja tulkintoja viimeistään roomalaisten tuloon v.123 e.a.a. sammuneesta talaiootti-kulttuurista. Se, mitä Menorcan talaiooteista on tänä päivänä jäljellä, ovat heidän kivistä rakentamansa tornit eli talaiootit sekä kiviset taulat, hypogeumit, hypostylet ja navetat, jotka eivät siis tässä yhteydessä tarkoita karjasuojaa (katso Vilhon vauhdittomat vaellukset).

Talatí de Daltin esihistoriallinen asuinpaikka on Annikista todella kiinnostava sillä aivan vastaavaa kivikasakombinaatiota hän ei muista ennen nähneensä. Korkean, pyöreän talaiootin päältä näkee hyvin T-kirjaimen muotoisen, kahdesta valtavasta kivilohkareesta pystytetyn taulan sitä ympäröivine kehämäisine rakennelmiin. Vaikka taula on suuri, Annikki ei tahdo saada siitä kuvaa ilman, että taulan ympärillä pyörivä tukeva englantilaisrouva näkyisi sen takaa. Englantilaisparin jatkettua kierrostaan koko talaioottipaikka on Susivuorten ja nuorehkon ranskalaisparin hallussa. De Daltissa on säilynyt pari hypogeumia, luolamaista asumusta. Ranskalaispari on aivan tohkeissaan kun Annikki kutsuu heidät peremmälle talaiootti-taloon ja näyttää heille taskulampullaan sen kivistä keskipilaria, sivuluolaan louhittuja portaita ja seiniin kaiverrettuja koloja. Miestä naurattaa kun Annikki ei osaa vastata naisen kysymykseen kolojen tarkoituksesta vaan sanoo olevansa täällä vain "concierge" eikä talon asukas.

Vaikka talaiootti ja taula ovat vaikuttavan kokoisia, Annikista mielenkiintoisin rakennelma on hypostyle, kivinen asumus, jonka kattona on yksi valtavan suuri kivilaatta. Vajaan tunnin talaiootti-kierroksen jälkeen Annikki palauttaa vain hieman rypistyneen esitteensä lippukiskalle ja saa muistoksi tilalle kastellaaniksi olevan  esitteen. Siitä olisi alun perinkin ollut varmaan paremmin hyötyä kuin "winenglish"-kielisestä lippusesta.

Seuraava pinkki kyltti, jonka Annikki bongaa, osoittaa talaiootti-kohteeksi La naveta Biniac Argentina Orientalin. Veneenmuotoinen suuri hautarakennelma eli naveta on aivan päätien varressa mutta keskellä eläinpuistoa. Annikki ei halua maksaa pariakymppiä siitä, että pääsisi strutsien härnättäväksi vaan kurkkii aidan yli ja näkee navetan riittävän hyvin näinkin.

Poblado talayótico de Torralba d'en Salort on puolestaan talaiootti-asuinpaikka, jossa arvellaan olleen  myöhäistalaioottisella kaudella eli noin vuodesta 1000 e.a.a. alkaen viitisen sataa asukasta. Täälläkin on korkea, pyöreä talaiootti ja viisimetrinen taula. Alueella on myös muutama hypogeumi ja myöhäisemmältä ajalta oleva kaivos, joihin Vilho painelee sisään. Annikin polvi vihoittelee niin, ettei hän viitsi könytä luoliin. Tuskin siitä kuitenkaan olisi ollut sen pahemmat seuraukset kuin täysin tasaisella maalla seuraavassa hetkessä sattuneesta kompastumisesta. Annikin kämmenpohja ja polvet hiertyvät kävelytien soraan kameran tärähtäessä viimeiseksi maahan. Onpa uskomattoman kestäviä nämä nykyiset ohuet retkeilyhousut ja järjestelmäkamerat, Annikki toteaa keräillessään tavaroitaan.

***

Kevyen lounaan jälkeen Vilho menee juoksulenkille. Annikki lähtee kävelemään samaan suuntaan eli Sa Mesquidan uimarannan takaa lähtevälle, Es Grauhun vievälle polulle. Hiekkaranta on autio mutta leveillä pitkospuilla kulkee pari koiranulkoiluttajaa. Polku alkaa pian nousta rantakallion päälle ja Annikki kääntyy takaisin ollakseen takaisin huvilalla ennen harjanteen takaa näköpiirin juossutta Vilhoa. Vilho käväisee vielä uimassa kotirannassa ja sitten aletaan viettää rauhallista koti-iltaa rauhallisessa Sa Mesquidassa.

7. päivä: Far de Favàritx ja Menorcan macchia — Annikki valmistelee talaioottikierrosta

Susivuoret hyppäävät jo aamulla autoon käydäkseen pikaisesti ruokakaupassa. Vaikka sehän on itsestään selvää, että Mahónin supermercatissa pyöritään pitkään ja tuloksena on aamiaistarvikkeiden lisäksi kassikaupalla ruokaa ja juomaa. Vilho on jo suuntaamassa kassalle kun Annikki muistuttaa, että kissanruoat puuttuvat. Negredo-kissa nimittäin kävi jo seitsemältä aamulla moikkaamassa Annikkia, joka lupasi sille kunnon aamupalan parin tunnin päästä.

Takaisin Sa Mesquidan huvilalle päästyä Annikki täyttääkin ensimmäisenä jaloissaan pyörivän kissan ruokalautasen. Musta kissa syö myöhäisen aamiaisensa hotkien vaikka tuskin se on nälkää ehtinyt tuntea. Niin roteva ja kiiltäväturkkinen se on, että se taitaa olla naapurin mummon ruokapöydästä tulossa. Annikki on ehtinyt laskea, että kylän tällä reunalla elelee yksi punainen ja neljä mustaa kissaa. Punainen katti asuu vanhan puolustustornin kupeessa olevassa talossa, jonka kattoikkunasta se painelee sisään. Kaksi mustaa kissaa, joista toisella on pinkki kaulapanta asustavat samalla suunnalla. Kolmannen pienen mustan kissan koti on aivan venerannassa oleva vanha pieni kalastajapojan talo. Vaikka Negredo on kissoista suurin ja komein, reviirikiistan uhatessa se väistää ennen kuin käy tosissaan tappelemaan. Muiden kissojen ollessa ihmisarkoja, leikattu Negredo-lässykki antaa Annikin silittää, rapsuttaa ja mänkätä itseään vaikka kuinka paljon.

Vilhonkin saatua aamiaista Susivuoret lähtevät uudelleen liikkeelle. Huvilasta löytyi pieni mainoskartta ja sen perusteella valitaan summassa reitti, joka vie saaren koillisrannalle. Seudulla pitäisi olla joku esihistoriallinen kohdekin, mutta sellaiselle ei onnistuta osumaan. Onneksi ei osuta tielle säntäävään kärppäänkään tms. vaan Vilho onnistuu täpärästi väistämään eläimen. Maisemiltaan Menorcan itäpuoli muistuttaa Korsikaa, jossa Susivuoret käväisivät jokunen vuosi sitten. Tien molemmin puolin levittäytyy tiheä macchia ja merenrantakalliot ovat rosoisia. Menorcan maccchian keskellä ei kuitenkaan Korsikan tapaan piilottele villisikoja vaan suurin Menorcalla tavattava villi nisäkäslaji on näätä.

Tie johtaa Parc Natural de s'Albufera d'es Grauhun ja niemen kärjessä olevalle majakalle Far de Favàritx. Majakkaniemen kärki on karua teräväpintaista kalliota, jonka tumma kivi lohkeaa kaarnamaisina levyinä. Niemen tyvessä on matala lammikko, joka on opastaulun mukaan muuttolintujen suosiossa. Nyt sen rantavedessä astelee vain yksi haalistuneen värinen tylli. Annikkia ja Vilhoa huvittaa, että he ovat jälleen kerran päätyneet majakalle vaikka ovat vältelleet niitä siitä asti kun he jostain jo aikaa sitten unohdetusta syystä tekivät tutun eestiläisporukan kanssa aivan absurdin retken Eestiin Hiiumaan ja Vormsin majakoita kiertämään.

***

Annikki jää terassilta katselemaan kun Vilho käy uimassa. Merivesi on kuulemma lämmintä mutta tuuli on painanut rannan tuntumaan pieniä meduusoita eikä Vilho siksi kauaa vedessä viihdy. Tuuli puhaltaa olohuoneen terassille sen verran voimakkaasti, että Annikki asettelee puutarhatuolit keittiö puoleiselle patiolle ilta-aurinkoon. Vilho täyttää jääpalakaukalon ja avaa pullollisen Baleaarien  yrttilikööriä Túnel de Mallorca. Annikki avaa ostamansa Baleaarien kartan ja leikkaa siitä irti Menorcan. Nyt A4- kokoiseen muovitaskuun taiteltava Menorcan kartta on kätevä käyttää kun huomenna lähdetään kiertämään saarella kukoistaneen talaioottisen kulttuurin kivikasoja, Annikki intoilee.

6. päivä: Laivalla Palmasta Mahóniin

Aurinko on vasta nousemassa kun Annikki ja Vilho kävelevät laukkujaan perässään vetäen matkustajasatamaan. Laiturissa on parikin punavalkoista alusta, joista takimmainen on Zurbarán, jolla Susivuoret kohta seilaisivat Menorcalle. Laivaan pääsyä joutuu kuitenkin hieman odottelemaan ja Annikin harmiksi boarding passeja pitää käydä printtaamassa lisää. Laivan matkatavarahuone paljastuu autokannella olevaksi kontiksi, joka lukitaan merimatkan ajaksi. Jätettyään laukkunsa konttiin, Annikki ja Vilho nousevat neuvojen mukaan seitsemännelle kannelle, jossa on kahvila ja keulassa oleva sali lepotuoleineen.

Susivuoret juovat aamukahvit ja kun laiva irtoaa laiturista täsmälleen aikataulun mukaan kello kahdeksan, he menevät ulos kannelle katsomaan miten aamuauringon kultaama Palman kaupunki alkaa pikkuhiljaa kadota näkyvistä. Suojaisen lahden jälkeen tuuli yltyy mutta Zurbarán kulkee tasaisesti avomerelläkin. Vilho jää kannelle tähystämään merelle Annikin linnoittautuessa leposaliin iPadinsä kanssa. Laivan wifi toimii moitteettomasti ja Annikki selailee uutissivuja varmistuakseen, että maailma on vielä paikallaan.

Lähes kuusisataa matkustajaa vetävässä laivassa ei heitä ole montaa kymmentä. Palmasta laivaan astui Annikin ja Vilhon lisäksi vain espanjalainen tyttökolmikko ja ranskalainen kolmilapsinen perhe. Muut matkustajat ovat yön yli Manner-Espanjasta matkanneita,  joista vain muutama voidaan luokitella turistiksi. Siirtotyöläiset ja opiskelijatytöt eivät ole ostaneet hyttipaikkaa vaan nukkuvat leposalin lattialla. Muutenkin meno laivassa on jokseenkin väsähtänyttä. Vain ranskalaisperheen vilkkaat lapset jaksavat juoksennella kannella. Kahvila-ravintolan keittiössä häärii ainakin kolme henkeä mutta yksikään matkustajista ei ole tilannut sieltä muuta kuin kahvin ja voisarven. Kaipa kokki keittelee sapuskaa laivan henkilökunnalle, joka ehkä jatkaa merimatkaansa takaisin Barcelonaan tai Valenciaan käytyään kääntymässä Menorcalla.

Menorcan saaren tultua näkyviin Annikki liittyy Vilhon seuraan ulos kannelle. Menorcan länsi- ja kaakkoisrannalla näkyy olevan muutama suurehko loma-alue isoine rantahotelleineen. Saaren itäosaa lähestyttäessä ranta-asutus harvenee kunnes päästään Mahónin kaupungin edustalle. Kaupunki on pitkän lahden pohjukassa ja sinne vie kapea väylä lahden keskellä olevan luostarisaaren itäpuolelta. Luotsin ohjatessa laivan sisään lahteen tuuli tyyntyy niin, että kannella auringossa tulee suorastaan kuuma. Annikki saa muutenkin lämpimän vastaanoton sillä rantahotellin kattoterassin ja rantakadun kahviloiden asiakkaat vilkuttavat hänelle innokkaasti.

Lahden länsirannan rinteellä oleva Mahón eli paikallisella kielellä Maó näyttää oikein kivalta pienine valkoisine taloineen. Rantakadun varrella, laivalaiturin vieressä näkyy myös olevan menorcalaisen Xoriguerin tislaamo, jossa alettiin 1700-luvulla valmistaa giniä saaren englantilaisvalloittajien mieliksi. Zurbarán ei kuitenkaan aja kaupunginpuoleiseen matkustajasatamaan vaan sitä vastapäätä olevaan uudempaan terminaaliin Cos Nou.

Ilman autoakin liikkuvat matkustajat ohjataan ulos laivasta sen autoramppia pitkin. Susivuoret eivät jää tyhjään laivaterminaaliin aikailemaan vaan Annikki painelee Vilho perässään neuvottelemaan taksikyydin vajaan kymmenen kilometrin päähän lentokentälle. Susivuoret eivät toki aio saman tien lentää Menorcalta pois vaan Annikki pyytää kuskia viemään heidät saapuvien lentojen puolelle. Sieltä he löytävät autovuokraamon tiskin ja pian ollaankin matkalla takaisin kohti Maón satamaan. Sen ohitse matka jatkuu vielä viitisen kilometriä saaren kaakkoisrannan kalastajakylään Sa Mesquidaan. Parinkymmenen pienen valkoisen talon kylä levittäytyy merenpoukaman ympärille ja niemenkärjessä komeilee brittien 1800-luvun alkuvuosina rakentama pyöreä kivinen puolustustorni.

Auton navigaattori ei tunne loppureittiä Annikin vuokraamalle villalle mutta Susivuoret tunnistavat oikean talon siitä näkemiensä valokuvien perusteella. Samaan aikaan kun Vilho parkkeeraa auton villan eteen, paikalle saapuu myös vuokraisäntä. Susivuoret astuvat sisään funkistyyliseen tasakattoiseen taloon ja isäntä esittelee paikat. Annikki huomaa, miten Vilhon kasvoilla vilahtaa ihastuksesta kertova mikroilme kun olohuoneen terassin liukuovet avataan. Näkymä merelle ja poukaman rosoisille kallioille on huikaiseva. Annikkikin on oikein tyytyväinen talon sijaintiin sekä sen sisustukseen ja varusteluun. Talon yläkerrassa on olohuoneen yhteydessä ruokailutila ja keittiö, josta löytyy mm. täydellinen viinilasisto ja lähes tuliterä viiden erilaisen paistinpannun setti. Alakerrassa on kolme makuuhuonetta, joista kahdesta johtaa ovi alemmalle terassille pyykkinaruineen. Lisäksi siellä on kylpyhuone ja kodinhoitohuone pesukoneineen. Talon kolmas terassi on ulko-oven edessä ja sieltä löytyy samanlainen hyvä grilli, jollaista Vilho käyttelee kesämökillä Suomessa.

Annikki saa wifin tunnukset ja allekirjoittaa monisivuisen vuokrasopimuksen, jossa mainitaan myös 100 €:n takuusumma. Sitä Susivuorten ei tarvitse maksaa vaan isäntä ojentaa heille avaimet sekä punaviinipullon ja kaksi menorcalaista juustoa. Annikki ja Vilho kiittelevät vuolaasti tervetuliaislahjastaan, joka ei varmasti jää käyttämättä. Sunnuntai-iltapäivä on jo niin pitkällä, että lentokenttätiellä oleva ruokakauppa on jo mennyt kiinni eivätkä Susivuoret jaksa lähteä autolla ravintolaan. Illalliseksi käy siis mainiosti erittäin hyväksi osoittautuva mallorcalainen viini, maukkaat menorcalaiset juustot ja Annikin matkalaukusta kaivetut ibérico-leikkeleet ja Vilhon oliivipurkki.

5. päivä: Virkistävä taidepulahdus — Fundació Pilar i Joan Miró

Annikki ripustaa puhtaat pyykit parvekkeelle ja saa melkein saman tien kerätä ne sieltä pois. Lokakuun aurinko porottaa niin kuumasti, että pyykit kuivuvat hetkessä. Annikkikaan ei kauaa malta istua auringossa vaan alkaa hoputtaa Vilhoa mukaansa uima-altaalle. Vilho saa kaivaa esiin avaimet, jotka avaavat kaksi pientä porttia viereisen hotellin hyvänkokoiselle uima-altaalle.

Uima-altaan vesi on vielä näin varhain päivästä melko viileää eikä Vilho tee kuin pikapulahduksen altaassa. Annikki sen sijaan ui alkukiljahduksensa jälkeen useita kierroksia ennen kuin nousee kuivattelemaan itseään aurinkoon. Alkuviikosta perin hiljaisena ollut hotelli on saanut ainakin viikonlopuksi asukkaita ja vastatulleet kurkkivat innokkaina parvekkeiltaan ja alkavat täyttää uima-altaan ympärillä olevia aurinkotuoleja. Susivuorilla on oikeus pulikoida uima-altaassa muttei käyttää hotellin aurinkotuoleja tai esim. altaan vieressä olevaa kuntosalia. Annikki ei olisikaan valmis makailemaan altaan reunalla, pikkuruisessa kuntosalissa rehkimisestä puhumattakaan. Virkistävän uimareissun jälkeen lähdetään mieluummin kävelylle.

Kotikatu johtaa tyhjän (!) tontin ja muutaman matalan talon ohitse pitkille portaille, joiden alapäässä, rantakadun toisella puolella näkyy Platja de Cala Major eli Cala Mayorin uimaranta. Rantavedessä polskuttelee kymmenkunta lomalaista ja hiekkarannalla on saman verran väkeä itseään grillaamassa. Rantabaarien lukuisuudesta päätellen kuumimpana lomakautena rannalla on varmaan moninkertainen määrä väkeä.

Annikki ja Vilho eivät laskeudu platjalle asti vaan jatkavat matkaansa avenidaa pitkin Porto Pihin asti, josta Vilho uumoilee löytävänsä Baleaarien karttoja ja matkaoppaita. Kymmenien vaatekauppojen joukosta ei tietenkään löydy ainoatakaan kirjakauppaa edes etäisesti muistuttavaa putiikkia mutta kuka niitä nykyaikana edes kaipaa? Kaikki tarvittava tietohan on netissä, vai mitä? Vaikka Annikki on mielestään taitava löytämään asioita verkosta monilla kielillä, ei hän ole vielä löytänyt sivuja, joilla olisi vaikkapa täydellinen luettelo Mallorcan ja Menorcan esihistoriallisista kohteista, joista on varmasti painettu useampikin kirja. Paperikartoille on taas käyttöä kun ajellaan paikoissa, jonne GoogleMapsin yms. kuvaajat eivät ole vaivautuneet menemään.

Kirjattoman ja kartattoman Porto Pin edustalla on juuri alkamassa joku kotikutoinen koiranäyttely. Se riittää Annikille ja Vilholle syyksi palata kiireen vilkkaa kotiparvekkeelleen kissoja tarkkailemaan.

***

Fundació Pilar i Joan Mirón portti on auki mutta kadun toisella puolen oleva parkkipaikka on autio eikä säätiön tontillakaan näy ihmisiä. Mutta nythän on lauantai eli päivä, jolloin sisäänpääsy Fundacióon on ilmaista! Annikki ja Vilho ilmoittautuvat näyttelypuolen tiskillä saaden maksutta piletit, joita sanotaan vaadittavan pääsyyn muihin säätiön hallinnoimiin rakennuksiin. Edifico Moneo muutamine Annikin mielestä hyvin Joan Mirón maailmaa heijastavine töineen on miellyttävä; avara ja hiljainen. Luonnokset taiteilijoiden tulevista mestariteoksista ovat aina kiinnostavia mutta mitään erikoisen ennennäkemätöntä ei näyttely mahdolliselle vannoutuneelle Miró-fanille tarjoa. Laajempi ja monipuolisempi kokoelma Mirón taidetta löytyy hänen syntymäkaupunkinsa Barcelonan Montjüic-kukkulalta. Toki Palman pienen veistospuiston versio Mirón suosikkiteemasta La Femme saa lisäväriä siitä, että sen taustalla puiden takaa pilkottaa Susivuorten tornitalo Impala II.

Ylempänä rinteessä on Mirón ateljé, jonka taiteilijan ystävä, arkkitehti Josep Lluis Sert suunnitteli hänelle 1950-luvulla. Valkoinen ateljérakennus kirkkaanpunaisine, sinisine ja keltaisine ovineen on Annikista tyylikäs. Suurin osa siitä on yhtä korkeaa työtilaa, jonne valo tulee epäsuorasti kattoikkunoiden kautta. Ateljé maalausvälineineen ja muine esineineen näyttää siltä, että taitelija palaisi minä hetkenä hyvänsä viimeistelemään telineissään olevat keskeneräiset maalaukset. Annikki laskee, että maalaustelineitä on nelisenkymmentä ja tuottelias taiteilija Miró olikin aivan viime vuosiinsa asti.

Ateljélta johtaa puistopolku sen takana olevalle Mirón ja hänen mallorcalaisen Pilar-vaimonsa kotitalolle piharakennuksineen. Myös Mirón työtilat olivat tässä monta sataa vuotta vanhassa talossa ennen kuin hän sai suuren taidepalkinnon, jonka turvin rakennuttaa uusi, valoisa ateljé. Talolta  on upea näköala alas Cala Majorin rannalle ja sen puutarha peittää  armeliaasti näkymän Susivuorten korttelin tornitaloille.

4. päivä: Castell de Bellver eli Annikki harrastaa valtiollista matkailua

Sen, että Annikin ja Vilhon parvekkeelta on niin hyvät näkymät koko Palman lahdelle, takaa se, että heidän asuntonsa on yksi naapuruston vähiten kauniista taloista. Susivuorten korkea tornitalo parin sitä vain hieman rähjäisemmän kerrostalon kanssa luo brutaalin kontrastin lähialueen huviloille, joiden pihoilta monenväriset bougainvillet kurkottavat pihamuurien yli jalkakäytävälle. Palma ja koko Mallorca ovat malliesimerkki siitä, miten surutta Espanjan aurinkorantoja on Francon politiikan tuloksena syntyneen boom turisticon innoittamana rakennettu. Nyt, tasan 40 vuotta Francon kuoleman jälkeen on helppo syyttää yksin tätä yhtä Euroopan viimeisistä diktaattoreista siitä, että maan muuten kauniit rannat ovat täytetty kolossaalisilla hotelleilla ja niiden sekaan tungetuilla kerrostaloilla. Kyllä massaturismiksi kehitetty matkailu on Espanjassa ollut sellainen talouskasvun takaaja, että espanjalaiset ovat aina olleet innokkaasti mukana matkailubisneksessä. Ulkomaisten turistien virtaa pidetään myös merkittävänä tekijänä siinä, että espanjalaisessa yhteiskunnassa alkoivat puhaltaa entistä vapaammat tuulet jo diktaattorin eläessä.

Susivuorista on mielenkiintoista, että Makedonia, Azerbaidžan, Bulgaria, Puola ja monet muut enemmän tai vähemmän entiset diktatuurimaat markkinoivat itseään matkailumaana aivan kuten takavuosien Espanja. Holtiton rakentaminen on varmaan näissäkin maissa tuttu ilmiö mutta tuskin ne yltävät samaan kuin Francon perustama Espanjan valtiollinen matkailutoimisto, joka jopa järjesti ulkomaisille turisteille vuosina 1938-45 suuren suosion saaneita, vahvasti kansallismielisellä propagandalla väritettyjä pakettimatkoja sisällissodan runtelemiin Pohjois-Espanjan kaupunkeihin. 

Ainakaan yksikään toinen valtio ei ole pystynyt luomaan niin onnistunutta tunnusta kuin on Espanjan matkailutoimistolla.  Jokaisen, joka näkee tämän Joan Mirón 1980-luvun alussa suunnitteleman logon, alkaa välittömästi tehdä mieli Espanjan aurinkoon.

Susivuorten ulkoapäin melko rujon näköinen asuintalo sattuu muuten oleman Joan Mirón kotiateljeen naapurissa. Fondació Pilar i Joan Miró, jossa on ateljeen lisäksi Mirón töitä esittelevä taidemuseo, on niin lähellä, että pariskuntamme kävelevät jo toistamiseen siitä ohitse tuumien, että "käydään tuolla vaikka huomenna tai ylihuomenna tai ... ". Näinköhän paikka jää heiltä kokonaan näkemättä.

Nyt Fondación ohi painellaan sisämaahan kohti metsäistä kukkulaa, jonka laella komeilee Castell de Bellver. Tämä monessa vaiheessa rakennettu linna ei itsessään niin kiinnosta Susivuoria mutta se on hienolla paikalla kaupungin yläpuolella ja sinne vie kävelyreitti metsän halki. Lämpimänä päivänä suurten pinjojen varjossa onkin mukava kulkea. 

Päivän "kulttuurikierroksestaan" uuvahtaneina Annikki ja Vilho viettävät loppupäivän parvekkeellaan keskittyen perinteisen Espanjan matkailun kolmeen valttiin Sol, mar y sangría. 

3. päivä: Passeig Marítim eli Annikki Palman maratonilla

Annikkia sieppaa laivayhtiön huonot verkkosivut, joilla ei suostuta millään kielellä kertomaan sitä, mistä Palman neljästä satamasta laivat Menorcalle lähtevät. Annikki veikkaa, että sunnuntaiaamuna olisi suunnattava Muelle de Ponienteen mutta parasta kai olisi varmistaa asia käymällä Estación Maritiman tiskillä.

Laivaterminaalissa Annikki on hermostua luukun takana olevaan virkailijaan, joka väittää, että aikataulun mukaan kahdeksalta aamulla lähtevä laiva lähtisikin vasta kolme ja puoli tuntia myöhemmin. Annikki ei naista usko ja saakin tämän tunnustamaan, että silloin lähtee joku toinen kiulu Valenciaan ja Susivuorten kyyti on kuin onkin tästä terminaalista aamukahdeksalta. Annikki onnistuu vaivoin pitämään mölyt mahassaan kun virkailija sanoo, että terminaalissa pitäisi muka olla kahta tuntia aikaisemmin. Ihan varmaan tulenkin tänne kuudelta aamulla kiskomaan silloin vielä pimeänä olevan matkustajaterminaalin ovea, hän vain puhisee mielessään.

Annikin harmistus epämääräisestä palvelusta onneksi haihtuu pian kun matka jatkuu Passeig Marítimia pitkin kohti Palman vanhaa keskustaa. Aurinko paistaa rannan kävelytielle kirkkaasti ja meri läikähtelee turkoosina lukuisten huvijahtien ja purjeveneiden alla. Susivuoret pysähtyvät hetkeksi tutkimaan laiturin kupeessa olevan toimiston ikkunaa, joka on täynnä ilmoituksia myytävänä olevista veneistä. Suurin osa paateista on sitä kokoluokkaa, että purjehtimaan päästäkseen veneen lisäksi olisi ostettava miehistö. Kallein veneistä, ja ilman miehistöä, maksaa peräti 3.5 miljoonaa euroa.

Huvivenesatamasta näkyy hyvin Palman lahden pohjukassa seisova La Seu, Palman katedraali. Taitaa olla aika poikkeuksellista, että edes näin merellisessä kaupungissa katedraali on aivan meren rannassa eikä esim. kaupunkia hallitsevalla kukkulalla. Ehkä katedraali olisikin voitu rakentaa ylemmäs rinteeseen jos sitä ei olisi silloin 1200-luvulla haluttu välttämättä täräyttää maurilaisten moskeijan paikalle.  Mereltä päin vaalean okranvärinen La Seu onkin ylvään näköinen mutta läheltä katsottuna se jotenkin kutistuu Palace de l'Almudainan ja muiden viereisten rakennusten puristuksessa.

Katedraalilta Annikki ja Vilho kuljeskelevat ilman sen kummempaa päämäärää pitkin vanhan kaupungin kujia ohittaen parikin museota ja muuta matkaoppaista tuttua rakennusta kuten Banys Arabs. Vaikka Palmasta on kirjoitettu kymmenillä kielillä kymmeniä oppaita, ei se sitä tarkoita, että kaupungin nähtävyyksiksi mainitut paikat olisivat erityisen merkittäviä. Kuten Vilho toteaa, syy suureen matkaopastarjontaan on pohjimmiltaan se, että Palmassa käy — ja pääasiassa muusta syystä kuin sen kulttuurikohteiden vuoksi — miljoonia turisteja vuodessa. Siksi esim. Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmiin kuuluvissa matkaoppaissa mainitaan Palman Banys Arabs moninverroin useammin kuin maurilaiskulttuurin todelliset aarteet Sevillassa, Córdobassa ja Granadassa. Alcázarista,  La Mezquitasta  ja Alhambrasta aikoinaan lumoutunut Annikki voisi hyvinkin pistäytyä katsomassa Palman maurilaiskylpylän jäänteitä mutta päivä alkaa olla sen verran pitkällä, että on paras suunnata takaisin kotiterassille ja jättää väliin myös Annikin todellinen kiinnostuksen kohde, Olivar Market eli Palman suurin ruokatori.

Kaupungin halkovaa kanavaa seuraten Susivuoret laskeutuvat takaisin rantakadulle ja kävelevät rantareittiä takaisin Cala Majorin asunnolleen. Laivaterminaalin kohdalla on ilmoitus Palman maratonin liikennejärjestelyistä. Annikkihan taisi ehdottaa Vilholle osallistumista tähän tulevan sunnuntain juoksutapahtumaan mutta on nyt tyytyväinen siitä, että Susivuorten kaupunkimaraton Palmasssa jää tämän päiväiseen, 15 kilometrin pikku kävelylenkkiin.

2. päivä: Ajelehtimista Palman turistivirrassa

Annikki ja Vilho painelevat sadeviittojensa liepeet hulmuten kohti matkustajasataman vieressä olevaa Porto Pin kauppakeskusta. Sadesäässä he eivät viitsi lähteä kaupungille sen nähtävyyksiä katsomaan eikä pilvinen, vaikkakin lämmin päivä ole sopiva uimarannallakaan käyntiin. Kauppakeskuksen Majorca-helmiä myyvissä liikkeissä ja Disney-kaupassa pyörii risteilyaluksilta tulleita turisteja muttei ruuhkaksi asti. Annikki ei helmikoruista välitä eivätkä lukuiset vaatekaupatkaan jaksa häntä innostaa. Ainoat kiinnostavat tuotteet ovat saksalaisen ns. sekatavarakaupan edulliset muistikortit ja Agua de Baleares -sarjan eau de cologne nimeltä Mallorca.

Supermarketissa  Annikki ja Vilho tutkivat pitkään paistinpannuja mutta eivät osta sellaistakaan. Mieluummin Annikki lähettää viestin vuokraemännälle pyytääkseen häneltä uuden paistinpannun. Kuperaksi poltettu ja pilalle naarmutettu teflonpannu on nimittäin loma-asuntojen vakiovaruste ja usein Susivuoret ensitöikseen ostavat tai ostattavat uuden pannun. Nyt Annikki ei ainakaan viitsi sitä ostaa koska sopiva pannu olisi juuri sellainen, joka kuitenkin pyörisi vaivana matkatavaroissa koko loppuloman. Hän myös patistaa Vilhon jättämään sinänsä kiehtovat paellapannut telineisiinsä.

Suuressa ja sekavassa supermarketissa kierrellessä menee sen verran aikaa, että sade on ehtinyt kokonaan loppua. Lounaan jälkeen Susivuoret asettautuvatkin taas tarkkailupisteelleen parvekkeelle tietokoneidensa ja valkoviinipullon kanssa. Lähtevät matkustajalaivat huudattavat torviaan ja nousevat lentokoneet jyrisevät meren ylle. Palma ei suinkaan tyhjene turisteista sillä uusia laivoja ja varsinkin lentokoneita saapuu kaupunkiin jatkuvana virtana. Lentoliikenteen hiljennettyä puolen yön jälkeen, Annikkikin käy levolle. Vilho etsii itselleen oman peitteen ja kömpii sitten vaimonsa viereen. Joudut viinilasilliset ja omat peitot takaavat jos ei hyvän, niin ainakin syvän unen.