11. päivä: Torre D'en Galmes — talaiootit epäilyttävät Annikkia yhä enemmän

Annikki ja Vilho katsovat kuuliaisesti pari lyhyttä filmiä Torre D'en Galmesin lippupisteellä. Visuaalisesti talaiootti-kylän elämästä kertova pätkä on kiva mutta kummastakaan filmistä ei saa paljoakaan tietoa talaiootti-kulttuurista. Ei siitä taideta kovin paljon tietääkään mutta sekin auttaisi jos sanottaisiin, ettei talaioottien etnisestä alkuperästä, kielestä, uskonnosta, yhteiskuntajärjestyksestä, elinkeinoista jne. ole saatu selville mitään ja kaikki opasteissa esitetyt jutut ovat vain tulkintaa ja arvailua.

Annikki on parissakin lippukioskissa selaillut kirjoja, joissa esitellään lähinnä kuvin Menorcan talaiootti-kohteita mutta jättänyt yhden melko hyvältä vaikuttaneen teoksenkin ostamatta. Susivuoret yrittävät nimittäin noudattaa tiukkaa linjaa siinä, ettei kotiin hankita yhtään kirjaa ennestäänkin täpötäysiin kirjahyllyihin pölyttymään. Jos tuntuu, että on aivan pakko saada omakseen joku tietty kirja, on ensin päästävä eroon viidestä muusta teoksesta. Annikki on kantanut kassikaupalla kirjoja divareihin yms. mutta se on monin tavoin niin turhauttavaa puuhaa, että hän nykyään harkitsee tarkkaan kannattaako jonkun nopeasti lukaistavan opuksen takia ryhtyä tähän pakolliseen hävitysoperaatioon. Toki Annikki pystyy usein välttämään kirjojen hävityspakkoa lataamalla niitä punakantiseen Kindleensä, joka mahtuu kirjastoineen hän pienen yöpöytänsä laatikkoon.

***

Itse Poblado talayótico Torre D'en Galmesin laajalle alueelle levittäytyvä talaiootti-kylä on reilun puolen kilometrin päässä lippu- ja infopisteestä. Kylä on mäkisessä maastossa ja sen korkeimmalta kohdalta, vartiotornilta näkee merelle. Alueella on lukuisa jäännöksiä talaiootti-taloista,  joissa on asuttu ja joita on muuteltu vielä  roomalais- ja maurilaisajoilla. Myös asuin- ja varastoluolat ovat olleet talaioottikulttuurin tuhoutumisen jälkeen satoja vuosia uusiokäytössä. Eräässäkin kallioon hakatussa suuressa luolassa on toiminut oliiviöljyn puristamo.

Torre D'en Galmesissa on myös jäänteitä talaioottien veden keräyssysteemistä. Kallioon kaiverrettujen pienten pyöreiden altaiden ja niitä yhdistävien matalien kourujen avulla sadevettä kerättiin maanalaiseen säiliöön. Matalat altaat kuhisevat hyttysten toukkia ja Annikki pohtii liekö kylässä kärsitty esihistoriallisella ajalla malariasta. Seutu ei kuitenkaan ole mitään malariahyttysten suosimaa rämettä vaan ainakin nykyisin se on kuivaa sekametsää.

Se, että kylässä on niin monia asuinkerrostumia löytöineen vaikeuttaa entisestään sen esihistorian selvittämistä. Alueen laidalla on keskeneräiset arkeologiset kaivaukset ja Annikki epäilee, ettei niidenkään tuloksena talaiootti-kultturista saada mitään uutta tietoa. Kaivausten päätarkoituksena kun näyttää olevan rekonstruoida talaiootti-taloja vapaan mielikuvituksen pohjalta.

10. päivä: Susivuoret tekevät suuren talaioottikierroksen ja palkitsevat itsensä syömällä arroz caldoso de mariscoa

Tuuli on tyyntynyt huomattavasti eilisestä, Annikki toteaa avatessaan terassin ovet nähdäkseen auringonnousun meren yllä. Vilhoa ei kannata vielä herättää koska aamiaista ei ehtisi laittaa ennen kuin sähköt katkeaisivat. Toissapäivänä ulko-ovelta nimittäin löytyi lappu, jossa pahoitellaan torstaista sähkökatkoa klo 8-10. Neljä minuuttia yli kahdeksan sähköt menevätkin pois päältä ja hetken kuluttua talon rannanpuoleiseen tolppaan kiipeää sähkömies. Hän puuhailee johtojen kanssa parisen tuntia ja sähkö napsahtaa jälleen päälle tasan kello kymmenen.

Annikki ja Vilho aloittavat aamupäivän talaiootti-kierroksensa saaren kaakkoisosassa. Trebucóssa on korkean talaiootin lisäksi jälkiä asumuksista sekä taula. Valvomattomalla alueella hortoilee Susivuorten lisäksi kolme muutakin, jotka ovat jostain kumman syystä kiinnostuneet vanhoista kivistä. Tosin kaksi heistä voivat olla siellä vain ulkoiluttamassa koiraansa.

Seuraava pysähdys on pikkutien mutkassa olevalle levikkeelle Trebalügerissa. Portista pääsee muurien sisäpuolelle katsomaan yhdeltä reunaltaan vähän sortunutta talaioottia. Annikki kiertää tornin takapuolelle tutkimaan kolmimetrisiä kaktusviikunoita muttei löydä niistä kypsiä hedelmiä. Sillä välin Vilho on jo ennättänyt kiivetä talaiootin huipulle ja huiskuttaa sieltä Annikkia seuraamaan polkua ylöspäin.

Trebalügerista matka jatkuu kohti saaren kaakkoiskärkeä. Vilhomobiilin navigaattori yrittää vähän väliä saada Susivuoret kääntymään pyöräilyreiteille tai umpikujaan johtaville kärrypoluille. Annikki käskee navigaattorin sulkemaan suunsa ja löytää karttansa avulla ajoreitin Sant Lluisiin. Juuri ennen pikkukaupunkiin saapumista, Annikki huomaa Bodegas Binifadetin kyltin ja kehottaa Vilhoa kurvaamaan viinitilan portista sisään. Binifadet on Menorcan mittakaavassa suuri viinintuottaja, jonka 18 hehtaarin tarhoista saadaan n. 60 000 pulloa viiniä vuodessa.  Annikki ja Vilho pistäytyvät vierailijoille avoinna olevassa rakennuksessa, jossa on ravintola ja myyntitiski. Samassa tilassa ovat myös teräksiset viinisammiot, joiden ympärillä häärii pari bodegan työntekijää. Binifadet on ainoa viinitalo, joka tekee Menorcalla kuohuviiniä. Sitä ei kuitenkaan ole saatavilla sillä vuosittainen, vain vajaan 10 000 pullon erä myydään kuulemma aina saman tien loppuun. Annikki ostaa   matkamuistomielessä pullollisen talon valkoviiniä, joka on tehty punaisista Merlot-rypäleistä.

Muutaman muun nimeltään Bini-alkuisen paikan  jälkeen Susivuoret päätyvät Binisafulleriin, jossa on talaioottinen asuinpaikka. Poblat talayótico de Binissafullerissa ei ole mitään ennen näkemätöntä mutta paikka on viehättävä oliivipuiden keskellä olevine tauloineen ja muine talaiootti-kivineen. Seuraava tielle osunut Bini on Binipurratxet. Vaatimaton, tiukasti aidattu talaioottinen asuinpaikka on aivan Mahónin lentokentän kiitoradan vieressä. Yhtään konetta ei kuitenkaan nouse eikä laske kentälle ja Susivuoret saavat rauhassa tutkia aidan takaa talaiootti-raunioita. Viereisen muurin takaa kurkkii pari aasia ja Annikki uskaltautuu syöttämään niille muutaman mehevän verson koska aasit todellakin ovat piikkilangalla vahvistetun kivimuurin toisella puolen. Annikki, eikä varsinkaan tilanteesta kovin riemastunut Vilho, ei ole nimittäin unohtanut sitä kertaa kun hän joutui Andalucíassa maisemakuvia ottaessaan ja isoa härkää varoessaan neljän aasin liiallisen kiinnostuksen kohteeksi. Silloin Annikki onnistui täpärästi  pinkaisemaan autoon ja tempaisemaan viime hetkessä oven kiinni uteliaiden aasien turvan edestä.

Aasit hyvästeltyään Annikki suunnistaa seuraavalle talaioottikohteelle Torrellóon. Talaiot de Torrelló on komea torni aivan menorcalaiseen tapaan luonnonkivistä ladottujen muurien reunustaman pikkutien laidassa. Samoin Menorcalle tyypillisen, kaarevista puista tehdyn portin kautta pääsee pihatielle, jolta näkee talaiootin myös sen toiselta puolelta. Viereisen maissipellon yltä kuuluu isohaarahaukan vihellys mutta muuten Torrellóssa on täysin hiljaista. Lentokentän läheisyyden huomaa vasta siitä, että sieltä nousee vihdoin kone kaartaen talaiootin yli kohti pohjoista.

Pieni maaseututie vie Susivuoret vielä yhden pinkin kyltin osoittamalle paikalle. Puut ja pensaat kaartuvat kivimuurien reunustamalle tielle sen verran rehevinä, että tuskin monikaan matkailija on vaivautunut kävelemään paria sataa metriä nähdäkseen varhaiskristillisen, 500-luvulta olevan basilikan jäännökset. Basilica paleocristiana des Fornàs de Torrelló on tiukasti aidattu mutta sitä kiertävältä rampilta näkee kyllä kastealtaan paikkaa osoittavan kuopan ja haalistuneet lattiamosaiikit. Annikki keksii verkkoaidasta pari avattavaa luukkua, joista kurkottamalla mosaiikkiriikinkukot ja - leijonat saa kunnolla näkyviin. Luukut vaikuttavat olevan sivuleikkurein varustautuneen paikallisen "matkaoppaan" työn tulosta.

***

Auringon laskettua Susivuoret lähtevät syömään kotikylänsä Sa Mesquidan ainoaan ravintolaan. Tällä kertaa kyseessä ei ole vaatimaton paikallinen baari vaan tunnettu kalaravintola Cap Roig. Annikin kiikarointi ja -nettitiedustelun mukaan ravintolalla tuntuu olevan asiakkaita kymmenisen kilometriä sijaitsevaa Mahónia kauempaakin. Susivuoret jättävät auton kotipihaan ja lähtevät jalan poukaman toisella puolella. Annikin mainion taskulampun valossa Susivuoret löytävät polun, joka oikaisee lähes puoli kilometriä kallionjyrkänteellä sijaitsevalle ravintolalle.

Vaikka ravintolan yksi valtti, upea merinäköala ei olekaan pimeällä hyödynnettävissä, Susivuoret valitsevat pöydän ikkunakulmauksesta. Alkupalalista on hyvin merellinen ja siltä löytyy sellainenkin erikoisuus kuin merivuokko, jota Annikki ei edes tiennyt syötävän. Susivuoret tekevät varman valinnan ja tilaavat pullollisen talon valkoviiniä ja vadillisen sinisimpukoita. Mejillones a la marinera ovat moitteettomia maukkaassa liemessään. Seuraavaksi pöytään kannetaan höyryävä pata, josta tarjoilija ammentaa pääruoan syville lautasille. Ruokalistan mukaan arroz caldoso de marisco ^*on kahden hengen annos mutta padasta riittää parikin santsikierrosta. Annikki ja Vilho saavat ahkeroitua padan tyhjäksi erittäin maistuvassa kalaliemessä riisin kanssa olevista paikallisista merenherkuista. Liemeen tekoon on ehkä käytetty ravintolan nimikkokalaa eli punaista skorpionikalaa, cap roig. Kotiin palataan vähän pitempää reittiä sillä Annikki ei arvaa lähteä vatsa painaen taiteilemaan macchian peittämälle pimeälle rinteelle.

^* Vinkiksi niille, jotka eivät halua askarrella taskuravun,  erilaisten simpukoiden ja jättikatkarapujen kuorien kanssa niin arroz caldoso de mariscoa saa myös lisämääreellä ciego (suom. sokea) eli ilman luita ja kuoria.

9. päivä: Talaiootteja ja kovaa tuulta: Poblados talayóticos de Torretrencada y Torrellafuda, Naveta des Tudons ja Necròpolis de Cala Morell

Keskiviikon vastaisena yönä koillistuuli on voimistunut niin, että merellä näkyy kunnon vaahtopäitä. Susivuoret ja Negredo nauttivat aamiaisensa sisällä ja sen jälkeen Annikki ja Vilho suuntaavat Menorcan päätielle Me-1, joka vie saaren pääkaupungista Mahónista sen kanssa suurinpiirtein samankokoiseen Ciutadellaan. Me-1 on tie, jolle joutuu käytännössä aina kun haluaa liikkua autolla Menorcalla. Vajaan 60 kilometrin pituista saarta ei pysty kiertämään kokonaan rannikkoa seuraten vaan useimmiten rantakylistä on palattava Me-1:lle päästäkseen seuraavaan rantapaikkaan.

Ennen Ciutadellaa Susivuoret kääntyvät sivutielle, joka vie Torretrencadan talaioottiselle asuinapaikalle. Pieneltä parkkipaikalta johtaa pellon laitaa seuraten polku metsikköön, jonka keskellä asuinpaikka tauloineen on. Pieni portti on aina auki ja paikalla saa kierrellä vapaasti opastauluja seuraten. Paluu päätielle sujuu tällä kertaa ilman ylimääräisiä peruutteluja. Menorcalla kaikki pellot, laitumet ja maalaistalojen pihat on aidattu hiekkakivistä ladotuilla muureilla. Pikkutiet kulkevat puolitoistametristen kivimuurien välissä ja ovat väliin niin kapeita, että vastakkaisista suunnista tulevista autoista toisen on peruutettava takaisin niin pitkälle, että tienlaidasta löytyy ohituksen mahdollistava levike.

Seuraava talaiootti-kohde on aivan päätien varressa ja sen isolla parkkipaikalla on useita autoja. Lippukassalla on innokas ukko, joka olisi sotkenut opaskartan täyteen rinkuloita, jollei Annikki olisi onnistunut pysäyttämään puhetulvaa ja nappaamaan itselleen karttalehdykän, johon on merkattu kaikki Menorcan talaioottikohteet. Kahden euron lipulla pääsee kävelemään niityn poikki kivimuurin ympäröivälle alueelle, jossa on Tudonsin suuri, kumollaan olevaa venettä muistuttava hautarakennelma, naveta. Niityllä on laiduntamassa lehmiä ja lampaita karitsoineen seuranaan valkoisia lehmähaikaroita. Lampaiden siirtyessä kävelytien yli toiselle niitylle, lehmähaikarat seuraavat niitä eivätkä jääkään nimikkoeläimiensä luokse.

Tudonsin hiekkakivilohkareista ladottu naveta on komea mutta se on nopeasti tutkittu. Susivuorten seuraava kohde on Ciutadellan pohjoispuolella. Aivan loma-asuntojen kupeessa oleva Necròpolis de Cala Morell käsittää useita kallioon louhittuja hautaluolia myöhäistalaioottiselta kaudelta. Koska paikka on lähellä rantaa ja loma-asuinaluetta, paikalla kuhisee sandaaleihin sonnustautuneita perheitä ja korkokengissä tepastelevia rouvia. Annikin on vaikea päästä pois parista suuresta hautakammiosta, joihin täytyi kiivetä niiden ulkopuolelle kallioon louhittuja askelmia pitkin. Varovasti askeliaan sovittaen hän onnistuu laskeutumaan polulle omin voimin vaikka apuakin olisi ollut tarjolla. Jollain ihmeellä luolaan päässyt korkokenkärouva huutelee Annikkia tarkoittaen miehelleen, että "Ramón, auta nyt ihmeessä vähän". Annikki kiittää kohteliaasti avuntarjouksesta ja tuumii itsekseen, että Ramónilla olisi edessään tarpeeksi kova urakka saadakseen oma rouvansa ulos luolasta ilman nilkannyrjähdystä ja leopardihousujen repeytymistä.

Cala Morellissa on talaiootti-kartan mukaan joku toinenkin kohde ja Susivuoret löytävät viitoituksen calan eli vuonomaisen merenlahden suulle. Se, mikä esihistoriallinen nähtävyys paikalla pitäisi olla, ei esitteestä täysin selviä. Ilmeisesti kyseessä on talaioottien ranta-asuinpaikka, jota ei kyllä voi lähteä jyrkältä rantakalliolta kovassa tuulessa etsimään. Maisema tyrskyävään calaan on hieno mutta tuuli on niin navakka, ettei tuulessa tärisevän auton ovia meinaa millään saada auki eikä kiinni. Susivuoret palaavatkin nopeasti takaisin päätielle ja kohti Mahónia.

Ennen kotiinpaluuta osutaan vielä Torrellafudan talaioottiselle asuinpaikalle, joka on Torretrencadan tapaan syrjäisen pikkutien varressa. Auto jätetään parin auton parkkipaikalle, josta pääsee jälleen pienen portin kautta pellonreunan polulle ja talaiootti-kylään. Torrellafudassa on puolustusrakennelmista jäljellä rinteessä olevan talaiootin lisäksi pitkä pätkä puolustusmuuria portteineen. Muurien sisään jäävät asuinrakennusten pohjat ja taula kehineen.

***

Kotihuvilalle päästyä sen terassilta löytyy yllättäen suuri pressu. Se näyttää olevan peräisin alemman talon terassilta, jossa se on peittänyt talvisäilytykseen pantua puutarhapöytää. Annikki korjaa pressun talteen ennen kuin se lentää mereen asti ja ilmoittaa huvilan isännälle, että hänen siskonsa pöydänsuojus löytyy nyt huvilan varastokomerosta.

Tuuli ei tyynny illaksikaan ja Annikki kattaa illallisen keittiön pöydän ääreen. Espanjassa on pienimmissäkin kaupoissa kunnollinen liha- ja kalatiski hyvän juusto- ja leikkeletiskin lisäksi. Nyt Annikki paistaa ostamansa solomillot, jotka ovat todella mureaa lihaa. Herkulliset pihvit eivät juuri mausteita kaipaa mutta hän kattaa pöytään pullollisen Chimichurria, kovasti Vilhon mieleen olevaa Castilla-La Manchan maustekastiketta, jota tehdään Cuencan provinssin IGP-merkinnän saaneeesta valkosipulista ajo morado de Las Pedroñeras.

8. päivä: Poblados talayóticos de Talatí de Dalt y de Torralba d'en Salort — talaiootti asettuu taloksi

Vaaleanpunaiset kyltit ohjaavat Annikin ja Vilhon Poblado de Talayótico de Talatí de Daltin lippukioskille, jonka takaovella makaa punakirjava kissa. Annikki ostaa kolmen euron pääsyliput ja saa englanninkielisen valokopion paikan esitteestä. Menorcalla kolmisentuhatta vuotta sitten vallinneesta talaiootti-kulttuurista tunnutaan tietävän kovin vähän. Jossain vaiheessa luultiin, että kivien siirtelyyn erikoistunut kansa olisi tullut saarelle Sardiniasta mutta sittemmin tämä teoria on hylätty. Pronssikaudella käytännössä kivikautta elänyt talaiootti-kulttuuri tunsi maanviljelyn mutta tuhottuaan metsät ja viljelysmaat kaskeamalla, sen pääasiallisen ravinnonlähteen kerrotaan olleen liha. Annikki vähän ihmettelee sitä, miksei missään mainita mitään kalaruoasta ja kalastuksesta. Luulisi lähivesillä riittäneen mereneläviä pyydettäviksi. Talaiootit ovat ilmeisesti saaneet joitain pronssiesineitä saarelle purjehtineilta foinikialaisilta, mutta mitä he ovat mahtaneet antaa vaihtotavarana? Kiviäkö?

Erilaiset kivirakennelmat sekä kallioon hakatut asuinluolat, haudat, kaivot ja ruokasiilot nimittäin ovat talaioottisen asuinpaikan tunnusmerkki. Asuinpaikoilla on tehty arkeologisia kaivauksia, tosin etupäässä vasta 1990-luvun jälkeen ja niistäkin tuntuu tuloksena olleen sangen ristiriitaisia tietoja ja tulkintoja viimeistään roomalaisten tuloon v.123 e.a.a. sammuneesta talaiootti-kulttuurista. Se, mitä Menorcan talaiooteista on tänä päivänä jäljellä, ovat heidän kivistä rakentamansa tornit eli talaiootit sekä kiviset taulat, hypogeumit, hypostylet ja navetat, jotka eivät siis tässä yhteydessä tarkoita karjasuojaa (katso Vilhon vauhdittomat vaellukset).

Talatí de Daltin esihistoriallinen asuinpaikka on Annikista todella kiinnostava sillä aivan vastaavaa kivikasakombinaatiota hän ei muista ennen nähneensä. Korkean, pyöreän talaiootin päältä näkee hyvin T-kirjaimen muotoisen, kahdesta valtavasta kivilohkareesta pystytetyn taulan sitä ympäröivine kehämäisine rakennelmiin. Vaikka taula on suuri, Annikki ei tahdo saada siitä kuvaa ilman, että taulan ympärillä pyörivä tukeva englantilaisrouva näkyisi sen takaa. Englantilaisparin jatkettua kierrostaan koko talaioottipaikka on Susivuorten ja nuorehkon ranskalaisparin hallussa. De Daltissa on säilynyt pari hypogeumia, luolamaista asumusta. Ranskalaispari on aivan tohkeissaan kun Annikki kutsuu heidät peremmälle talaiootti-taloon ja näyttää heille taskulampullaan sen kivistä keskipilaria, sivuluolaan louhittuja portaita ja seiniin kaiverrettuja koloja. Miestä naurattaa kun Annikki ei osaa vastata naisen kysymykseen kolojen tarkoituksesta vaan sanoo olevansa täällä vain "concierge" eikä talon asukas.

Vaikka talaiootti ja taula ovat vaikuttavan kokoisia, Annikista mielenkiintoisin rakennelma on hypostyle, kivinen asumus, jonka kattona on yksi valtavan suuri kivilaatta. Vajaan tunnin talaiootti-kierroksen jälkeen Annikki palauttaa vain hieman rypistyneen esitteensä lippukiskalle ja saa muistoksi tilalle kastellaaniksi olevan  esitteen. Siitä olisi alun perinkin ollut varmaan paremmin hyötyä kuin "winenglish"-kielisestä lippusesta.

Seuraava pinkki kyltti, jonka Annikki bongaa, osoittaa talaiootti-kohteeksi La naveta Biniac Argentina Orientalin. Veneenmuotoinen suuri hautarakennelma eli naveta on aivan päätien varressa mutta keskellä eläinpuistoa. Annikki ei halua maksaa pariakymppiä siitä, että pääsisi strutsien härnättäväksi vaan kurkkii aidan yli ja näkee navetan riittävän hyvin näinkin.

Poblado talayótico de Torralba d'en Salort on puolestaan talaiootti-asuinpaikka, jossa arvellaan olleen  myöhäistalaioottisella kaudella eli noin vuodesta 1000 e.a.a. alkaen viitisen sataa asukasta. Täälläkin on korkea, pyöreä talaiootti ja viisimetrinen taula. Alueella on myös muutama hypogeumi ja myöhäisemmältä ajalta oleva kaivos, joihin Vilho painelee sisään. Annikin polvi vihoittelee niin, ettei hän viitsi könytä luoliin. Tuskin siitä kuitenkaan olisi ollut sen pahemmat seuraukset kuin täysin tasaisella maalla seuraavassa hetkessä sattuneesta kompastumisesta. Annikin kämmenpohja ja polvet hiertyvät kävelytien soraan kameran tärähtäessä viimeiseksi maahan. Onpa uskomattoman kestäviä nämä nykyiset ohuet retkeilyhousut ja järjestelmäkamerat, Annikki toteaa keräillessään tavaroitaan.

***

Kevyen lounaan jälkeen Vilho menee juoksulenkille. Annikki lähtee kävelemään samaan suuntaan eli Sa Mesquidan uimarannan takaa lähtevälle, Es Grauhun vievälle polulle. Hiekkaranta on autio mutta leveillä pitkospuilla kulkee pari koiranulkoiluttajaa. Polku alkaa pian nousta rantakallion päälle ja Annikki kääntyy takaisin ollakseen takaisin huvilalla ennen harjanteen takaa näköpiirin juossutta Vilhoa. Vilho käväisee vielä uimassa kotirannassa ja sitten aletaan viettää rauhallista koti-iltaa rauhallisessa Sa Mesquidassa.

7. päivä: Far de Favàritx ja Menorcan macchia — Annikki valmistelee talaioottikierrosta

Susivuoret hyppäävät jo aamulla autoon käydäkseen pikaisesti ruokakaupassa. Vaikka sehän on itsestään selvää, että Mahónin supermercatissa pyöritään pitkään ja tuloksena on aamiaistarvikkeiden lisäksi kassikaupalla ruokaa ja juomaa. Vilho on jo suuntaamassa kassalle kun Annikki muistuttaa, että kissanruoat puuttuvat. Negredo-kissa nimittäin kävi jo seitsemältä aamulla moikkaamassa Annikkia, joka lupasi sille kunnon aamupalan parin tunnin päästä.

Takaisin Sa Mesquidan huvilalle päästyä Annikki täyttääkin ensimmäisenä jaloissaan pyörivän kissan ruokalautasen. Musta kissa syö myöhäisen aamiaisensa hotkien vaikka tuskin se on nälkää ehtinyt tuntea. Niin roteva ja kiiltäväturkkinen se on, että se taitaa olla naapurin mummon ruokapöydästä tulossa. Annikki on ehtinyt laskea, että kylän tällä reunalla elelee yksi punainen ja neljä mustaa kissaa. Punainen katti asuu vanhan puolustustornin kupeessa olevassa talossa, jonka kattoikkunasta se painelee sisään. Kaksi mustaa kissaa, joista toisella on pinkki kaulapanta asustavat samalla suunnalla. Kolmannen pienen mustan kissan koti on aivan venerannassa oleva vanha pieni kalastajapojan talo. Vaikka Negredo on kissoista suurin ja komein, reviirikiistan uhatessa se väistää ennen kuin käy tosissaan tappelemaan. Muiden kissojen ollessa ihmisarkoja, leikattu Negredo-lässykki antaa Annikin silittää, rapsuttaa ja mänkätä itseään vaikka kuinka paljon.

Vilhonkin saatua aamiaista Susivuoret lähtevät uudelleen liikkeelle. Huvilasta löytyi pieni mainoskartta ja sen perusteella valitaan summassa reitti, joka vie saaren koillisrannalle. Seudulla pitäisi olla joku esihistoriallinen kohdekin, mutta sellaiselle ei onnistuta osumaan. Onneksi ei osuta tielle säntäävään kärppäänkään tms. vaan Vilho onnistuu täpärästi väistämään eläimen. Maisemiltaan Menorcan itäpuoli muistuttaa Korsikaa, jossa Susivuoret käväisivät jokunen vuosi sitten. Tien molemmin puolin levittäytyy tiheä macchia ja merenrantakalliot ovat rosoisia. Menorcan maccchian keskellä ei kuitenkaan Korsikan tapaan piilottele villisikoja vaan suurin Menorcalla tavattava villi nisäkäslaji on näätä.

Tie johtaa Parc Natural de s'Albufera d'es Grauhun ja niemen kärjessä olevalle majakalle Far de Favàritx. Majakkaniemen kärki on karua teräväpintaista kalliota, jonka tumma kivi lohkeaa kaarnamaisina levyinä. Niemen tyvessä on matala lammikko, joka on opastaulun mukaan muuttolintujen suosiossa. Nyt sen rantavedessä astelee vain yksi haalistuneen värinen tylli. Annikkia ja Vilhoa huvittaa, että he ovat jälleen kerran päätyneet majakalle vaikka ovat vältelleet niitä siitä asti kun he jostain jo aikaa sitten unohdetusta syystä tekivät tutun eestiläisporukan kanssa aivan absurdin retken Eestiin Hiiumaan ja Vormsin majakoita kiertämään.

***

Annikki jää terassilta katselemaan kun Vilho käy uimassa. Merivesi on kuulemma lämmintä mutta tuuli on painanut rannan tuntumaan pieniä meduusoita eikä Vilho siksi kauaa vedessä viihdy. Tuuli puhaltaa olohuoneen terassille sen verran voimakkaasti, että Annikki asettelee puutarhatuolit keittiö puoleiselle patiolle ilta-aurinkoon. Vilho täyttää jääpalakaukalon ja avaa pullollisen Baleaarien  yrttilikööriä Túnel de Mallorca. Annikki avaa ostamansa Baleaarien kartan ja leikkaa siitä irti Menorcan. Nyt A4- kokoiseen muovitaskuun taiteltava Menorcan kartta on kätevä käyttää kun huomenna lähdetään kiertämään saarella kukoistaneen talaioottisen kulttuurin kivikasoja, Annikki intoilee.

6. päivä: Laivalla Palmasta Mahóniin

Aurinko on vasta nousemassa kun Annikki ja Vilho kävelevät laukkujaan perässään vetäen matkustajasatamaan. Laiturissa on parikin punavalkoista alusta, joista takimmainen on Zurbarán, jolla Susivuoret kohta seilaisivat Menorcalle. Laivaan pääsyä joutuu kuitenkin hieman odottelemaan ja Annikin harmiksi boarding passeja pitää käydä printtaamassa lisää. Laivan matkatavarahuone paljastuu autokannella olevaksi kontiksi, joka lukitaan merimatkan ajaksi. Jätettyään laukkunsa konttiin, Annikki ja Vilho nousevat neuvojen mukaan seitsemännelle kannelle, jossa on kahvila ja keulassa oleva sali lepotuoleineen.

Susivuoret juovat aamukahvit ja kun laiva irtoaa laiturista täsmälleen aikataulun mukaan kello kahdeksan, he menevät ulos kannelle katsomaan miten aamuauringon kultaama Palman kaupunki alkaa pikkuhiljaa kadota näkyvistä. Suojaisen lahden jälkeen tuuli yltyy mutta Zurbarán kulkee tasaisesti avomerelläkin. Vilho jää kannelle tähystämään merelle Annikin linnoittautuessa leposaliin iPadinsä kanssa. Laivan wifi toimii moitteettomasti ja Annikki selailee uutissivuja varmistuakseen, että maailma on vielä paikallaan.

Lähes kuusisataa matkustajaa vetävässä laivassa ei heitä ole montaa kymmentä. Palmasta laivaan astui Annikin ja Vilhon lisäksi vain espanjalainen tyttökolmikko ja ranskalainen kolmilapsinen perhe. Muut matkustajat ovat yön yli Manner-Espanjasta matkanneita,  joista vain muutama voidaan luokitella turistiksi. Siirtotyöläiset ja opiskelijatytöt eivät ole ostaneet hyttipaikkaa vaan nukkuvat leposalin lattialla. Muutenkin meno laivassa on jokseenkin väsähtänyttä. Vain ranskalaisperheen vilkkaat lapset jaksavat juoksennella kannella. Kahvila-ravintolan keittiössä häärii ainakin kolme henkeä mutta yksikään matkustajista ei ole tilannut sieltä muuta kuin kahvin ja voisarven. Kaipa kokki keittelee sapuskaa laivan henkilökunnalle, joka ehkä jatkaa merimatkaansa takaisin Barcelonaan tai Valenciaan käytyään kääntymässä Menorcalla.

Menorcan saaren tultua näkyviin Annikki liittyy Vilhon seuraan ulos kannelle. Menorcan länsi- ja kaakkoisrannalla näkyy olevan muutama suurehko loma-alue isoine rantahotelleineen. Saaren itäosaa lähestyttäessä ranta-asutus harvenee kunnes päästään Mahónin kaupungin edustalle. Kaupunki on pitkän lahden pohjukassa ja sinne vie kapea väylä lahden keskellä olevan luostarisaaren itäpuolelta. Luotsin ohjatessa laivan sisään lahteen tuuli tyyntyy niin, että kannella auringossa tulee suorastaan kuuma. Annikki saa muutenkin lämpimän vastaanoton sillä rantahotellin kattoterassin ja rantakadun kahviloiden asiakkaat vilkuttavat hänelle innokkaasti.

Lahden länsirannan rinteellä oleva Mahón eli paikallisella kielellä Maó näyttää oikein kivalta pienine valkoisine taloineen. Rantakadun varrella, laivalaiturin vieressä näkyy myös olevan menorcalaisen Xoriguerin tislaamo, jossa alettiin 1700-luvulla valmistaa giniä saaren englantilaisvalloittajien mieliksi. Zurbarán ei kuitenkaan aja kaupunginpuoleiseen matkustajasatamaan vaan sitä vastapäätä olevaan uudempaan terminaaliin Cos Nou.

Ilman autoakin liikkuvat matkustajat ohjataan ulos laivasta sen autoramppia pitkin. Susivuoret eivät jää tyhjään laivaterminaaliin aikailemaan vaan Annikki painelee Vilho perässään neuvottelemaan taksikyydin vajaan kymmenen kilometrin päähän lentokentälle. Susivuoret eivät toki aio saman tien lentää Menorcalta pois vaan Annikki pyytää kuskia viemään heidät saapuvien lentojen puolelle. Sieltä he löytävät autovuokraamon tiskin ja pian ollaankin matkalla takaisin kohti Maón satamaan. Sen ohitse matka jatkuu vielä viitisen kilometriä saaren kaakkoisrannan kalastajakylään Sa Mesquidaan. Parinkymmenen pienen valkoisen talon kylä levittäytyy merenpoukaman ympärille ja niemenkärjessä komeilee brittien 1800-luvun alkuvuosina rakentama pyöreä kivinen puolustustorni.

Auton navigaattori ei tunne loppureittiä Annikin vuokraamalle villalle mutta Susivuoret tunnistavat oikean talon siitä näkemiensä valokuvien perusteella. Samaan aikaan kun Vilho parkkeeraa auton villan eteen, paikalle saapuu myös vuokraisäntä. Susivuoret astuvat sisään funkistyyliseen tasakattoiseen taloon ja isäntä esittelee paikat. Annikki huomaa, miten Vilhon kasvoilla vilahtaa ihastuksesta kertova mikroilme kun olohuoneen terassin liukuovet avataan. Näkymä merelle ja poukaman rosoisille kallioille on huikaiseva. Annikkikin on oikein tyytyväinen talon sijaintiin sekä sen sisustukseen ja varusteluun. Talon yläkerrassa on olohuoneen yhteydessä ruokailutila ja keittiö, josta löytyy mm. täydellinen viinilasisto ja lähes tuliterä viiden erilaisen paistinpannun setti. Alakerrassa on kolme makuuhuonetta, joista kahdesta johtaa ovi alemmalle terassille pyykkinaruineen. Lisäksi siellä on kylpyhuone ja kodinhoitohuone pesukoneineen. Talon kolmas terassi on ulko-oven edessä ja sieltä löytyy samanlainen hyvä grilli, jollaista Vilho käyttelee kesämökillä Suomessa.

Annikki saa wifin tunnukset ja allekirjoittaa monisivuisen vuokrasopimuksen, jossa mainitaan myös 100 €:n takuusumma. Sitä Susivuorten ei tarvitse maksaa vaan isäntä ojentaa heille avaimet sekä punaviinipullon ja kaksi menorcalaista juustoa. Annikki ja Vilho kiittelevät vuolaasti tervetuliaislahjastaan, joka ei varmasti jää käyttämättä. Sunnuntai-iltapäivä on jo niin pitkällä, että lentokenttätiellä oleva ruokakauppa on jo mennyt kiinni eivätkä Susivuoret jaksa lähteä autolla ravintolaan. Illalliseksi käy siis mainiosti erittäin hyväksi osoittautuva mallorcalainen viini, maukkaat menorcalaiset juustot ja Annikin matkalaukusta kaivetut ibérico-leikkeleet ja Vilhon oliivipurkki.

5. päivä: Virkistävä taidepulahdus — Fundació Pilar i Joan Miró

Annikki ripustaa puhtaat pyykit parvekkeelle ja saa melkein saman tien kerätä ne sieltä pois. Lokakuun aurinko porottaa niin kuumasti, että pyykit kuivuvat hetkessä. Annikkikaan ei kauaa malta istua auringossa vaan alkaa hoputtaa Vilhoa mukaansa uima-altaalle. Vilho saa kaivaa esiin avaimet, jotka avaavat kaksi pientä porttia viereisen hotellin hyvänkokoiselle uima-altaalle.

Uima-altaan vesi on vielä näin varhain päivästä melko viileää eikä Vilho tee kuin pikapulahduksen altaassa. Annikki sen sijaan ui alkukiljahduksensa jälkeen useita kierroksia ennen kuin nousee kuivattelemaan itseään aurinkoon. Alkuviikosta perin hiljaisena ollut hotelli on saanut ainakin viikonlopuksi asukkaita ja vastatulleet kurkkivat innokkaina parvekkeiltaan ja alkavat täyttää uima-altaan ympärillä olevia aurinkotuoleja. Susivuorilla on oikeus pulikoida uima-altaassa muttei käyttää hotellin aurinkotuoleja tai esim. altaan vieressä olevaa kuntosalia. Annikki ei olisikaan valmis makailemaan altaan reunalla, pikkuruisessa kuntosalissa rehkimisestä puhumattakaan. Virkistävän uimareissun jälkeen lähdetään mieluummin kävelylle.

Kotikatu johtaa tyhjän (!) tontin ja muutaman matalan talon ohitse pitkille portaille, joiden alapäässä, rantakadun toisella puolella näkyy Platja de Cala Major eli Cala Mayorin uimaranta. Rantavedessä polskuttelee kymmenkunta lomalaista ja hiekkarannalla on saman verran väkeä itseään grillaamassa. Rantabaarien lukuisuudesta päätellen kuumimpana lomakautena rannalla on varmaan moninkertainen määrä väkeä.

Annikki ja Vilho eivät laskeudu platjalle asti vaan jatkavat matkaansa avenidaa pitkin Porto Pihin asti, josta Vilho uumoilee löytävänsä Baleaarien karttoja ja matkaoppaita. Kymmenien vaatekauppojen joukosta ei tietenkään löydy ainoatakaan kirjakauppaa edes etäisesti muistuttavaa putiikkia mutta kuka niitä nykyaikana edes kaipaa? Kaikki tarvittava tietohan on netissä, vai mitä? Vaikka Annikki on mielestään taitava löytämään asioita verkosta monilla kielillä, ei hän ole vielä löytänyt sivuja, joilla olisi vaikkapa täydellinen luettelo Mallorcan ja Menorcan esihistoriallisista kohteista, joista on varmasti painettu useampikin kirja. Paperikartoille on taas käyttöä kun ajellaan paikoissa, jonne GoogleMapsin yms. kuvaajat eivät ole vaivautuneet menemään.

Kirjattoman ja kartattoman Porto Pin edustalla on juuri alkamassa joku kotikutoinen koiranäyttely. Se riittää Annikille ja Vilholle syyksi palata kiireen vilkkaa kotiparvekkeelleen kissoja tarkkailemaan.

***

Fundació Pilar i Joan Mirón portti on auki mutta kadun toisella puolen oleva parkkipaikka on autio eikä säätiön tontillakaan näy ihmisiä. Mutta nythän on lauantai eli päivä, jolloin sisäänpääsy Fundacióon on ilmaista! Annikki ja Vilho ilmoittautuvat näyttelypuolen tiskillä saaden maksutta piletit, joita sanotaan vaadittavan pääsyyn muihin säätiön hallinnoimiin rakennuksiin. Edifico Moneo muutamine Annikin mielestä hyvin Joan Mirón maailmaa heijastavine töineen on miellyttävä; avara ja hiljainen. Luonnokset taiteilijoiden tulevista mestariteoksista ovat aina kiinnostavia mutta mitään erikoisen ennennäkemätöntä ei näyttely mahdolliselle vannoutuneelle Miró-fanille tarjoa. Laajempi ja monipuolisempi kokoelma Mirón taidetta löytyy hänen syntymäkaupunkinsa Barcelonan Montjüic-kukkulalta. Toki Palman pienen veistospuiston versio Mirón suosikkiteemasta La Femme saa lisäväriä siitä, että sen taustalla puiden takaa pilkottaa Susivuorten tornitalo Impala II.

Ylempänä rinteessä on Mirón ateljé, jonka taiteilijan ystävä, arkkitehti Josep Lluis Sert suunnitteli hänelle 1950-luvulla. Valkoinen ateljérakennus kirkkaanpunaisine, sinisine ja keltaisine ovineen on Annikista tyylikäs. Suurin osa siitä on yhtä korkeaa työtilaa, jonne valo tulee epäsuorasti kattoikkunoiden kautta. Ateljé maalausvälineineen ja muine esineineen näyttää siltä, että taitelija palaisi minä hetkenä hyvänsä viimeistelemään telineissään olevat keskeneräiset maalaukset. Annikki laskee, että maalaustelineitä on nelisenkymmentä ja tuottelias taiteilija Miró olikin aivan viime vuosiinsa asti.

Ateljélta johtaa puistopolku sen takana olevalle Mirón ja hänen mallorcalaisen Pilar-vaimonsa kotitalolle piharakennuksineen. Myös Mirón työtilat olivat tässä monta sataa vuotta vanhassa talossa ennen kuin hän sai suuren taidepalkinnon, jonka turvin rakennuttaa uusi, valoisa ateljé. Talolta  on upea näköala alas Cala Majorin rannalle ja sen puutarha peittää  armeliaasti näkymän Susivuorten korttelin tornitaloille.

4. päivä: Castell de Bellver eli Annikki harrastaa valtiollista matkailua

Sen, että Annikin ja Vilhon parvekkeelta on niin hyvät näkymät koko Palman lahdelle, takaa se, että heidän asuntonsa on yksi naapuruston vähiten kauniista taloista. Susivuorten korkea tornitalo parin sitä vain hieman rähjäisemmän kerrostalon kanssa luo brutaalin kontrastin lähialueen huviloille, joiden pihoilta monenväriset bougainvillet kurkottavat pihamuurien yli jalkakäytävälle. Palma ja koko Mallorca ovat malliesimerkki siitä, miten surutta Espanjan aurinkorantoja on Francon politiikan tuloksena syntyneen boom turisticon innoittamana rakennettu. Nyt, tasan 40 vuotta Francon kuoleman jälkeen on helppo syyttää yksin tätä yhtä Euroopan viimeisistä diktaattoreista siitä, että maan muuten kauniit rannat ovat täytetty kolossaalisilla hotelleilla ja niiden sekaan tungetuilla kerrostaloilla. Kyllä massaturismiksi kehitetty matkailu on Espanjassa ollut sellainen talouskasvun takaaja, että espanjalaiset ovat aina olleet innokkaasti mukana matkailubisneksessä. Ulkomaisten turistien virtaa pidetään myös merkittävänä tekijänä siinä, että espanjalaisessa yhteiskunnassa alkoivat puhaltaa entistä vapaammat tuulet jo diktaattorin eläessä.

Susivuorista on mielenkiintoista, että Makedonia, Azerbaidžan, Bulgaria, Puola ja monet muut enemmän tai vähemmän entiset diktatuurimaat markkinoivat itseään matkailumaana aivan kuten takavuosien Espanja. Holtiton rakentaminen on varmaan näissäkin maissa tuttu ilmiö mutta tuskin ne yltävät samaan kuin Francon perustama Espanjan valtiollinen matkailutoimisto, joka jopa järjesti ulkomaisille turisteille vuosina 1938-45 suuren suosion saaneita, vahvasti kansallismielisellä propagandalla väritettyjä pakettimatkoja sisällissodan runtelemiin Pohjois-Espanjan kaupunkeihin. 

Ainakaan yksikään toinen valtio ei ole pystynyt luomaan niin onnistunutta tunnusta kuin on Espanjan matkailutoimistolla.  Jokaisen, joka näkee tämän Joan Mirón 1980-luvun alussa suunnitteleman logon, alkaa välittömästi tehdä mieli Espanjan aurinkoon.

Susivuorten ulkoapäin melko rujon näköinen asuintalo sattuu muuten oleman Joan Mirón kotiateljeen naapurissa. Fondació Pilar i Joan Miró, jossa on ateljeen lisäksi Mirón töitä esittelevä taidemuseo, on niin lähellä, että pariskuntamme kävelevät jo toistamiseen siitä ohitse tuumien, että "käydään tuolla vaikka huomenna tai ylihuomenna tai ... ". Näinköhän paikka jää heiltä kokonaan näkemättä.

Nyt Fondación ohi painellaan sisämaahan kohti metsäistä kukkulaa, jonka laella komeilee Castell de Bellver. Tämä monessa vaiheessa rakennettu linna ei itsessään niin kiinnosta Susivuoria mutta se on hienolla paikalla kaupungin yläpuolella ja sinne vie kävelyreitti metsän halki. Lämpimänä päivänä suurten pinjojen varjossa onkin mukava kulkea. 

Päivän "kulttuurikierroksestaan" uuvahtaneina Annikki ja Vilho viettävät loppupäivän parvekkeellaan keskittyen perinteisen Espanjan matkailun kolmeen valttiin Sol, mar y sangría. 

3. päivä: Passeig Marítim eli Annikki Palman maratonilla

Annikkia sieppaa laivayhtiön huonot verkkosivut, joilla ei suostuta millään kielellä kertomaan sitä, mistä Palman neljästä satamasta laivat Menorcalle lähtevät. Annikki veikkaa, että sunnuntaiaamuna olisi suunnattava Muelle de Ponienteen mutta parasta kai olisi varmistaa asia käymällä Estación Maritiman tiskillä.

Laivaterminaalissa Annikki on hermostua luukun takana olevaan virkailijaan, joka väittää, että aikataulun mukaan kahdeksalta aamulla lähtevä laiva lähtisikin vasta kolme ja puoli tuntia myöhemmin. Annikki ei naista usko ja saakin tämän tunnustamaan, että silloin lähtee joku toinen kiulu Valenciaan ja Susivuorten kyyti on kuin onkin tästä terminaalista aamukahdeksalta. Annikki onnistuu vaivoin pitämään mölyt mahassaan kun virkailija sanoo, että terminaalissa pitäisi muka olla kahta tuntia aikaisemmin. Ihan varmaan tulenkin tänne kuudelta aamulla kiskomaan silloin vielä pimeänä olevan matkustajaterminaalin ovea, hän vain puhisee mielessään.

Annikin harmistus epämääräisestä palvelusta onneksi haihtuu pian kun matka jatkuu Passeig Marítimia pitkin kohti Palman vanhaa keskustaa. Aurinko paistaa rannan kävelytielle kirkkaasti ja meri läikähtelee turkoosina lukuisten huvijahtien ja purjeveneiden alla. Susivuoret pysähtyvät hetkeksi tutkimaan laiturin kupeessa olevan toimiston ikkunaa, joka on täynnä ilmoituksia myytävänä olevista veneistä. Suurin osa paateista on sitä kokoluokkaa, että purjehtimaan päästäkseen veneen lisäksi olisi ostettava miehistö. Kallein veneistä, ja ilman miehistöä, maksaa peräti 3.5 miljoonaa euroa.

Huvivenesatamasta näkyy hyvin Palman lahden pohjukassa seisova La Seu, Palman katedraali. Taitaa olla aika poikkeuksellista, että edes näin merellisessä kaupungissa katedraali on aivan meren rannassa eikä esim. kaupunkia hallitsevalla kukkulalla. Ehkä katedraali olisikin voitu rakentaa ylemmäs rinteeseen jos sitä ei olisi silloin 1200-luvulla haluttu välttämättä täräyttää maurilaisten moskeijan paikalle.  Mereltä päin vaalean okranvärinen La Seu onkin ylvään näköinen mutta läheltä katsottuna se jotenkin kutistuu Palace de l'Almudainan ja muiden viereisten rakennusten puristuksessa.

Katedraalilta Annikki ja Vilho kuljeskelevat ilman sen kummempaa päämäärää pitkin vanhan kaupungin kujia ohittaen parikin museota ja muuta matkaoppaista tuttua rakennusta kuten Banys Arabs. Vaikka Palmasta on kirjoitettu kymmenillä kielillä kymmeniä oppaita, ei se sitä tarkoita, että kaupungin nähtävyyksiksi mainitut paikat olisivat erityisen merkittäviä. Kuten Vilho toteaa, syy suureen matkaopastarjontaan on pohjimmiltaan se, että Palmassa käy — ja pääasiassa muusta syystä kuin sen kulttuurikohteiden vuoksi — miljoonia turisteja vuodessa. Siksi esim. Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmiin kuuluvissa matkaoppaissa mainitaan Palman Banys Arabs moninverroin useammin kuin maurilaiskulttuurin todelliset aarteet Sevillassa, Córdobassa ja Granadassa. Alcázarista,  La Mezquitasta  ja Alhambrasta aikoinaan lumoutunut Annikki voisi hyvinkin pistäytyä katsomassa Palman maurilaiskylpylän jäänteitä mutta päivä alkaa olla sen verran pitkällä, että on paras suunnata takaisin kotiterassille ja jättää väliin myös Annikin todellinen kiinnostuksen kohde, Olivar Market eli Palman suurin ruokatori.

Kaupungin halkovaa kanavaa seuraten Susivuoret laskeutuvat takaisin rantakadulle ja kävelevät rantareittiä takaisin Cala Majorin asunnolleen. Laivaterminaalin kohdalla on ilmoitus Palman maratonin liikennejärjestelyistä. Annikkihan taisi ehdottaa Vilholle osallistumista tähän tulevan sunnuntain juoksutapahtumaan mutta on nyt tyytyväinen siitä, että Susivuorten kaupunkimaraton Palmasssa jää tämän päiväiseen, 15 kilometrin pikku kävelylenkkiin.

2. päivä: Ajelehtimista Palman turistivirrassa

Annikki ja Vilho painelevat sadeviittojensa liepeet hulmuten kohti matkustajasataman vieressä olevaa Porto Pin kauppakeskusta. Sadesäässä he eivät viitsi lähteä kaupungille sen nähtävyyksiä katsomaan eikä pilvinen, vaikkakin lämmin päivä ole sopiva uimarannallakaan käyntiin. Kauppakeskuksen Majorca-helmiä myyvissä liikkeissä ja Disney-kaupassa pyörii risteilyaluksilta tulleita turisteja muttei ruuhkaksi asti. Annikki ei helmikoruista välitä eivätkä lukuiset vaatekaupatkaan jaksa häntä innostaa. Ainoat kiinnostavat tuotteet ovat saksalaisen ns. sekatavarakaupan edulliset muistikortit ja Agua de Baleares -sarjan eau de cologne nimeltä Mallorca.

Supermarketissa  Annikki ja Vilho tutkivat pitkään paistinpannuja mutta eivät osta sellaistakaan. Mieluummin Annikki lähettää viestin vuokraemännälle pyytääkseen häneltä uuden paistinpannun. Kuperaksi poltettu ja pilalle naarmutettu teflonpannu on nimittäin loma-asuntojen vakiovaruste ja usein Susivuoret ensitöikseen ostavat tai ostattavat uuden pannun. Nyt Annikki ei ainakaan viitsi sitä ostaa koska sopiva pannu olisi juuri sellainen, joka kuitenkin pyörisi vaivana matkatavaroissa koko loppuloman. Hän myös patistaa Vilhon jättämään sinänsä kiehtovat paellapannut telineisiinsä.

Suuressa ja sekavassa supermarketissa kierrellessä menee sen verran aikaa, että sade on ehtinyt kokonaan loppua. Lounaan jälkeen Susivuoret asettautuvatkin taas tarkkailupisteelleen parvekkeelle tietokoneidensa ja valkoviinipullon kanssa. Lähtevät matkustajalaivat huudattavat torviaan ja nousevat lentokoneet jyrisevät meren ylle. Palma ei suinkaan tyhjene turisteista sillä uusia laivoja ja varsinkin lentokoneita saapuu kaupunkiin jatkuvana virtana. Lentoliikenteen hiljennettyä puolen yön jälkeen, Annikkikin käy levolle. Vilho etsii itselleen oman peitteen ja kömpii sitten vaimonsa viereen. Joudut viinilasilliset ja omat peitot takaavat jos ei hyvän, niin ainakin syvän unen.

1. päivä: Palma de Mallorca — massaturismia parvekkeellta seuraten

Annikki yrittää pysyä mäkeä ylös harppovan Vilhon perässä. Vaikka matka täpötäydessä bussissa lentokentältä kaupungin keskustaan sujui helponlaisesti, suunnistus matkustajasataman edustan pysäkiltä asunnolle ei mennyt täysin nappiin. Annikki tulkitsi sangen ylimalkaista nettiprinttiään väärin ja tuloksena oli ylimääräinen rinnekerros ja ärtyneenä tiuskiva Vilho.

Annikin ei onneksi tarvitse raahata laukkuaan mäen laelle asti vaan sen puolivälissä häntä ja Vilhoa tervehditään kadun toiselta puolen. Susivuorten tämänkertainen kotikatu onkin tuo tuossa, jonka kulmassa Maria-emäntä heille viittoilee. Hetkistä myöhemmin Susivuoret ovat majoittuneet valoisaan lomahuoneistoonsa ja Vilhokin alkaa rauhoittua istuttuaan hetken isolla parvekkeella merelle katsellen.

Merinäköala olikin tärkeä tekijä Annikin valitessa Susivuorten loma-asuntoa. Mutta siitä tekijästä, joka on alun perin saanut Susivuoret lomailemaan Mallorcan saarelle, Annikki ei ole selvillä. Joku Vilhon päähänpisto se on taas ollut. Annikki ei yksinään olisi varmastikaan keksinyt lähteä Palma de Mallorcaan, niin vahvat negatiiviset mielikuvat hänellä oli tästä rantakaupungista, jonne halpalentoyhtiöt kuljettavat vuosittain miljoonia brittejä ja skandinaaveja käräyttämään itsensä sen kolossaalisten hotellien uima-altailla ja kittaamaan rantabaareissa sangríaa tuhoisin seurauksien. Toki jo ennen hankkimistaan lentoliput Palmaan, Annikki alkoi oikoa perin yksipuolista käsitystään Palmasta ja Mallorcan saaresta. Melanooma ja krapula eivät ilmeisesti ole ainoat asiat, mitä Mallorcalla ja muilla Baleaarien saarilla on lomamatkailijalle  tarjota.

Annikille ja Vilholle lomakohteen tärkein tarjonta — ainakin heidän parina ensimmäisenä lomapäivänään — on tietysti paikallisen supermarketin elintarvike- ja juomavalikoima. Nytkin he lähtevät ensitöikseen hakemaan vettä, viiniä ja muita peruselintarvikkeita viereisestä kaupasta. Vasta syötyään Annikin nopeasti valmistaman merellisen lounaan, Susivuoret ovat valmiit tutkiskelemaan uutta asuinympäristöään Palman Cala Majorin tuntumassa.

***

Cala Major on yksi Palma de Mallorcan parhaista uimarannoista mutta Annikki ja Vilho eivät tunne suurta vetoa lähteä laskeutumaan alas läheiselle rannalle. Lämpömittari näyttää reilusti yli kahtakymmentä astetta mutta Susivuoret sopeutuvat nopeasti paikalliseen ilmastoon ja pitävät iltapäivää täkäläisten tapaan niin viileänä, että katsovat parhaaksi nauttia auringosta parvekkeellaan. Vaikka ulkoapäin Annikin ja Vilhon tämänkertainen kotitalo lähiympäristöineen vaikuttaa aika kulahtaneelta, on itse asunto siisti ja tyylikäs ja sen parvekkeelta Palman lahdelle avautuvat näkymät ovat kauniit. Ilta vietetäänkin parvekkeella merelle tähyillen vahtien samalla naapuruston kissojen touhuja.

Vielä lokakuussa valo on Mallorcalla niin lämpimänsävyistä, että asunto tosiaan näyttää Annikista tyylikkäältä. Syksyisen pimeässä Suomessa vaaleanharmaat makuuhuoneen seinät, olohuoneen valkoinen sohva ja asunnon kaikki muutkin valkoiset kalusteet ja harmaasävyiset laminaattilattiat olisivat ankeita. Välimeren aurinko taas saa kaikki vaaleat harmaan ja valkean sävyt näyttämään samalla kertaa lämpimiltä että raikkailta.

***

Illalla pelataan EM-karsintapelejä mutta niitä Susivuoret seuraavat vain puolittain. Aivan kuten Annikki jo Saksan matkan aikaan arveli, Hollanti on ulkona kisoista pelattuaan jälleen surkeasti. Jalkapalloa kiinnostavampaa on seurata parvekkeelta Palman sataman laivaliikennettä ja laskea tiuhaa tahtia saapuvia ja lähteviä lentokoneita. Kuinkahan monta matkailijaa päivässä Mallorcalle mahtaa saapua? Risteilyalusten ja lentokoneiden määrästä päätelleen tuhansittain. Siihen nähden parvekkeelta näkyvät pari suurehkoa hotellia uima-altaineen näyttävät kovin hiljaisilta. Myöskään Susivuorten kotitalon ja toisen 13-kerroksisen tornitalon väliin jääneessä merkillisessä Gaudi-henkisessä "kulttuuritalossa" ei ole tungosta. Ainoa vilske kävi talon isolla kattoterassilla, jossa ulkoilee kolme kissaa ja kaksi koiraa. Toinen koirista ei päivällä millään tajunnut, ettei mustavalkoinen kissa ole kiinnostunut leikkimään sen kanssa vaan haluaa koisimaan telttaansa. Kun koira ei tahtonut jättää kissaa rauhaan, katti antoi tassunsa heilua teltan oviaukosta ja kiipesi parilla loikalla pylvään päässä olevaan pieneen mökkiin saadakseen ottaa päivätorkkunsa rauhassa. Nyt kaikki talon koirat ja kissat ovat menneet nukkumaan ja alhaalla pihalla liikuskelevat viisi kissaa ovat nekin rauhoittuneet suoritettuaan illan partiointikierroksensa. Annikki ja Vilhokin vetäytyvät vähitellen yöpuulle makuuhuoneeseensa, jossa on sekä tuuletin että lämpöpatteri. Kumpaakaan ei tarvitse panna päälle sillä huone on juuri sopivan viileä nukkumiseen ja ohut lakana riittää hyvin peitteeksi.  Tai ainakin se riittää Annikille, joka on erityisen taitava unissaan kiskomaan yhteiset peitteet kokonaan omaan käyttöönsä.

0. päivä: Annikki autopilotilla

Annikki ei pettymyksekseen pääsekään ohjaamaan Boeing 737:ää vaikka kaikki hänen lokakuiset lentomatkansa ovat sitä enteilleet. Nykyään kun lentomatkustaja joutuu hoitamaan aivan kaiken itse check-in:stä ja matkatavaroiden selvittämisestä turvatarkastamiseen asti. Annikin viimeisten kokemusten mukaan perinteiset lentoyhtiöt eivät ainakaan Münchenin, Brysselin ja Helsingin kentillä pärjää low cost -yhtiöille siinä, miten hyvin ja nopeasti matkalaukkujen lipukkeiden tulostus, omatoiminen baggage drop ja security scanning toimivat. Ehkä Luffen ja Finskin vastaus itsepalvelukilpailussa johtoon menneelle Punanenälle on se, että Annikki saa paluumatkalla napata lentokoneen autopilotin päälle?

Paluumatkaan on kuitenkin vielä monta viikkoa sillä Susivuoret ovat vasta lähdössä syksyn lomamatkalleen. Aikaisesta herätyksestä huolimatta Annikki ja Vilho ovat selviytyneet lentokenttävirkailijan tehtävistään kunnialla ja istuvat jo paikoillaan lentokoneessa. Annikki saa lentoyhtiön tarjoaman wifin toimimaan mutta ei jaksa kauaa selata uutissivuja ja hitaasti pyörivää karttaohjelmaa. Nythän hän voisi avata perinteisen, painetun matkaoppaan ja alkaa vihdoinkin tutustua tulevaan lomakohteeseensa.

10. päivä: Istuskellen Kranzbergille eli Kranzberg sessellift

Annikki loikkaa reppu sylissään ensimmäiseen liikkuvaan tuoliin, Vilho seuraavaan ja sitten mennään jalat puunlatvoja hipoen kohti Kranzbergiä. Sesselliftillä vajaan puolentoista kilometrin nousu 1200 metrin korkeuteen taittuu reilussa varttitunnissa. Meno tuolihissillä on tasaista ja näkymät käyvät sitä huikaisevimmiksi mitä ylemmäksi vuorenrinnettä noustaan. Tässäpä taas kulkupeli Annikin mieleen.

Hypättyään pois sesselliftistä, Susivuoret jatkavat jalan matkaansa jyrkkää ylämäkeä kohti St. Antonin Berggasthofia. Annikkia ja Vilhoa hieman hymyilyttää kun saksalainen perhe suuntaa sieltä innokkaana avojaloin polulle, jossa pääsee kävelemään sorassa, nurmella ja jopa kuusenkäpyjen päällä. Suomalaiset saavat kävellä mielin määrin Pyhän Antoniuksen oppien mukaan eli paljain jaloin kesämökeillään ja Susivuoret valitsevatkin toisen reitin, joka vie Kranzbergin huipulle. 

Annikki on lyhyehkön patikoinnin aikana ehtinyt niin monta kertaa manata ylösjohtavan reitin jyrkkyyttä, että Vilho hämmästyy kun Annikki ei pysähdykään seuraavalle berggasthausille vaan jatkaa kipuamista aina 1391 metriin Hoher Kranzbergille. "Mennään nyt vaan samalla hikoilulla ja huohotuksella tuonne huipulle asti", Annikki toteaa ja pinkaisee polun mutkassa Vilhon ohitse. Hoher Kranzbergiltä moneen suuntaan avautuvia maisemia voi ihailla puisilla lepotuoleilla koipiaan oikoen. Pohjoisessa laaksossa näkyy Wildensee ja sen takana Krün ja Wallgau. Lännessä ja etelässä ovat korkeat Allgäun ja Wettersteinin huiput ja idässä Karwendelin alpit. Annikki tähyilee etelään Alpspitzen ja Kreuzeckin suuntaan, jonne johtaa useita suhteellisen helppokulkuisen näköisiä kävelyreittejä ja alkaa jo suunnitella seuraavan syksyn alppiretkeä.  Sitä pääsisi mukavasti patikoimaan komeissa maisemissa kun jyrkimmät nousut tekisi jollain näistä Baijerin lukuisista tuolihisseistä tai köysiradoista. 

Laskeutumiseen takaisin Kranzberg gipfelhausille ei tarvita muita apuvälineitä kuin tarkkuutta polun jyrkimmässä mutkassa. Gasthausissa käy sellainen vilske, että Vilho valitsee pöydän sen pihaterassilta Annikin mennessä sisälle tilaamaan ruokaa ja juomaa. Paikan ainoa tarjoilija on samalla sen kokki mutta Annikkia ei haittaa vaikka hän joutuu hetken odottamaan keittiön ovensuussa saadakseen tilauksensa tehdyksi. Samalla hän muotoilee mielessään saksankielisen ruokatilauksen sen perusteella, mitä näkee kokattavan ja pöytiin kannettavan. Ulkona olleen ruokalistan sisällön hän on nimittäin jo unohtanut ja näyttää siltä, ettei ihan kaikkia siinä mainittuja ruokalajeja ole tarjollakaan. Rapeaksi paistetut schnitzelit ja oluet osoittautuvat hyväksi valinnaksi raikkaassa ulkoilmassa nautittavaksi. Annikkikin kumoaa lähes huomaamattaan ison kolpakollisen olutta vuoristomaisemaa ihaillessaan.

Paluumatka takaisin Mittenwaldiin taittuu jalan metsäistä polkua pitkin. Vilho toteaa laskeutumisen tuntuvan pohjelihaksissa mutta Annikki ei sellaista huomaa. Hän arvelee, että se, että käyttää usein korkokenkiä, saattaa vaikuttaa asiaan. Tai sitten polven vihlonta vain peittää alleen kaikki muut tuntemukset. Yhtäkaikki, alas tuolihissiasemalle päästään kommelluksista. 

Susivuorten autohan ei ole hissiaseman pienellä parkkipaikalla vaan vieläkin alempana Mittenwaldin rautatieaseman luona, jonne Vilho kävi sen parkkeeraamassa. Parkkipaikat ovat pikkukaupungissa tiukassa mutta Susivuorten Karwendel gästekarte oikeuttaa ilmaiseen pysäköintiin parillakin kaupungin parkkialueista. Myös matka Kranzbergin sesselliftillä kuitattiin gästekartella. Annikki ja Vilho eivät tienneet ennakkoon mitään tästä moniin muihinkin etuihin oikeuttavasta vieraskortista mutta sellaiset olivat heidän nimillään varustettuina valmiina odottamassa Wallgaun majapaikassa. Taas yksi mukava ele fewon isäntäväeltä.

Mittenwald on Wallgauhun verrattuna oikea kaupunki, toki sekin hyvin idyllinen. Pikkukaupungin ydinkeskustaa reunustavien vuorten alarinteillä on pieniä sieviä taloja puutarhoineen ja halkopinoineen. Alhaalla kirkkoa ympäröivillä kaduilla on lukuisia kahviloita ja ravintoloita sekä mm retkeilyvarusteita ja paikallisia käsitöitä myyviä pikkuliikkeitä. Kävelykatualueella flaneeraa, toisin kuin uneliaassa Walgaussa, mainittavissa  määrin turisteja. Annikista olisi kiva tutkia tarkemmin Mittenwaldin putiikkeja mutta Vilho patistaa hänet suorinta tietä autolle. Päivä kun alkaa päättyä kuten Susivuorten lomakin. 

Viimeisen lomapäivän ilta sujuu Susivuorilta heille rutiininomaisen tapaan. Ruokakaupasta käydään hakemassa ainoastaan tuliaissuklaat ja -viinit ja Annikki valmistaa illallista tähtäimenään jääkaapin tyhjentäminen. Matkalaukkujen pakkauksen lomassa nautitaan shampanjasta ja toistaiseksi viimeisen kerran näkymästä ilta-auringon kultaamille vuorille.