14. päivä: Pääsiäislauantai Marathin uimarannalla ja Agia Triadan luostarissa - Χριστός Ανέστη

Viimeisen lomapäivänsä Kreetalla Susivuoret viettävät kotinurkilla Akrotirin niemellä. Eivät he olisivatkaan voineet lähteä seikkailemaan yhtään kauemmaksi sillä niin hidasta on heidän liikkeelle lähtönsä lauantaina. Talon isäntä on varmaan  peltotöistä palatessaan huomannut, että Susivuorten auto on edelleen  pihassa ja tulee tervehtimään Annikkia ja Vilhoa. Kreetalaisiin hyviin tapoihin ja vieraanvaraisuuteen tuntuu kuuluvan se, että matkailijoita kohdellaan kuin kaukomailta kyläilemään tulleita sukulaisia ja ystäviä. Onneksi emme olleet aloittaneet vielä pakkausta huomista paluumatkaa varten, Annikki huokaa mielessään isännän kiitellessä Susivuoria siitä, että he tulleet lomailemaan juuri hänen taloonsa. Tuskin kreetalaiset kiitokset olisivat jääneet saamatta vaikka isäntä olisi nähnyt minkälainen hirmumyrsky on käynnissä kun Susivuoret valmistautuvat kotimatkaan. Pusseja ja nyssyköitä tuppaa silloin olemaan ympäriinsä, samoin sekalainen valikoima elintarvikkeita ja juomia, jotka  on  syötävä ja juotava loppuun pakkauksen lomassa. Toki Susivuoret aina siivoavat lopuksi jälkensä ja panevat huonekalut, astiat ja mahdolliset koriste-esineet alkuperäisille paikoilleen.

Kun Annikki ja Vilho pääsevät vihdoin liikkeelle, päivä on jo pitkällä. Yön viileydestä ei ole enää merkkiäkään ja aurinko porottaa korkealla pilvettömällä taivaalla. Lämpömittari näyttää 23 astetta ja  tuulensuojassa on suorastaan kuuma. Susivuoret käyvät ensin parin kilometrin päässä Seitan Limaniassa, jossa kiemurainen, vierinkivien reunustama tie laskeutuu jyrkästi mertenrantaan. Noin kymmenen auton parkkipaikka on tosiaan alle sadan metrin päässä turkoosina läikähtelevästä merestä ja valkoisesta rantahiekasta. Harmi vaan, että se sata metriä pienelle uimarannalle tarkoittaa laskeutumista rosoisten kallioiden väliseen  lahdelmaan erittäin hankalakulkuista, jyrkkää rinnepolkua pitkin.

Susivuoret palaavat talolleen täydentämään rantavarusteitaan ja ajavat sitten Marathiin, jossa rannalle pääsee helpommin kuin Seitanissa. Marathin ranta ei ole yhtä kuvauksellisen kaunis kuin Seitanin kalliot mutta sielläkin on valkoista hiekkaa ja kirkasta vettä. Päivä on tosiaan kuuma mutta Annikista merivesi on niin viileää, että hän tyytyy kahlailemaan rantavedessä. Vilho sen sijaan snorkkeloi kauemmaksikin doradoja jahtaamaan.

Nautittuaan tarpeekseen, eli noin tunnin verran huhtikuisesta rantalomastaan,  Annikki ja Vilho hyppäävät taas autoonsa, joka on tankattava ennen sen huomista palauttamista. Bensiini on Kreikassa selvästi kalliimpaa kuin Suomessa ja huoltamoiden hinnoissa on suuria eroja. Pihit Susivuoret ajavat Soudassa olevalla huoltamolla, jossa on Akrotíri-niemen halvin bensiini. Muutaman kilometrin matka Marathista Soudaan vie NATOn laivastotukikohdan ohi Sternesiin, josta on komea näköala Soudan lahdelle ja siellä olevalle saarelle 1500-luvulla rakennettuine  linnakkeineen. Lahden etelärannalla olevassa matkustajasatamassa näkyy Ateenaan menevän reittilaivan lisäksi sitä ainakin neljä kertaa suurempi risteilyalus.

Soudassa tien varressa on artisokkamiehen lisäksi pari uutta kauppiasta. Myynnissä olevista puuhiilisäkeistä päätelleen tänään saarella grillataan. Pääsiäisen  kunniaksi grilleissä paistuu varmaankin lammasta. Annikki nimittäin näki eilen kokonaisen lampaanruhon roikkuvan lihakoukussa erään talon pihalla ja kaupan lihatiskillä oli myynnissä kokonaisia lampaanpäitä. Artisokkasäkeistä Annikille taas muistuu mieleen se,  että hänellä on edelleenkin käyttämättä latva-artisokat, jotka hän osti pari päivää sitten. Niiden keittäminen ja voisulan tekeminen on onneksi helppo homma. Sen Annikki oppi pari kuukautta sitten Susivuorten matkalla Parmassa, jossa valmisti ensi kerran itse ruokaa latva-artisokasta.

Ennen kuin Annikki ja Vilho menevät kokkaamaan ja pakkaamaan, he käväisevät  parin kilometrin päässä talostaan sijaitsevassa luostarissa. Agia Triadan eli Pyhän Kolminaisuuden luostarin perustivat 1600-luvulla venetsialaiset Zangarolin veljekset ja siksi luostari tunnetaan myös nimellä  Moní Agías Triádas Tzagkarólon.  Kiipeämällä portaat ylös kelloportille, Annikki ja Vilho pääsevät luostarin sisäpihalle. Siellä leijuu aivan uskomattoman ihana tuoksu: luostarikirkon edessä olevat appelsiinipuut ovat täydessä kukassa!

Kirkon lattialle on ripoteltu appelsiinipuun lehtiä ja ikonien edessä tuoksuvat mehiläisvahakynttilät.  Katosta roikkuu suuria koristeellisia pääsiäismunia ja myös ikonostaasissa on lisäkoristeita pääsiäisen kunniaksi. Kirkko on tyhjä mutta myöhemmin luostarit munkit varmaan kokoontuvat sinne pääsiäisyön messuun. Luostarin kissat, joita Annikki laskee olevan ainakin yhdeksän, lepäilevät ilta-auringossa luostaripihassa.

Moní Agías Triádas 

Susivuoret piipahtavat vielä luostarin myymälässä, jossa on yllättävän suuri valikoima paikallisia tuotteita kuten mm. viiniä, oliiviöljyä, mausteita ja saippuoita. Holvien uumenissa on näytteillä oliiviöljyn puristin ja joukko maataloustyökaluja ja muuta vanhaa tavaraa. Perällä on pieni baaritiski, jolle on katettu maistiaisia luostarin oliiviöljystä, hunajasta ja balsamiviinietikasta. Appelsiinibalsamico on Annikista todella hyvää ja hän ostaakin sitä pienen pullollisen kotiin vietäväksi. Susivuoret kieltäytyvät kohteliaasti viinimaistiaisista ja valitsevat pelkästään intuitioonsa luottaen pullollisen luostarin valkoviiniä. Heidän ihmetellessä sen tehdyn Trebbiano-rypäleestä,  myymälää hoitava nuori nainen kertoo, että luostarin perustaneet munkit toivat Trebbianon Italiasta mukanaan. Ostoksia maksaessa Annikki vitsailee Susivuorten tulleen luostariin mutta päätyneen kauppakeskukseen. Ostospussiin on nimittäin  balsamicon ja valkoviinin lisäksi kertynyt oliiveja sekä pienet pullolliset ouzoa ja tsigoudaa. Kreetalaisen ouzon eli anisviinan Annikki otti lähinnä siksi, että se on pakattu pahvilieriöön, jossa on nätti aasin kuva. Vilho taas halusi tsigoudaa eli paikallista pontikkaa ties mistä syystä.

Matkatavaroiden ja tuliaisten pakkaus sekä jääkaapin tyhjennys sujuu tällä kertaa ilman sen suurempaa hyrskynmyrskyä ja Susivuoret voivat istua terassilla katsomassa kuinka aurinko laskee Chanían lahteen. Kylältä kuuluu kirkonkellon soittoa ja muita pääsiäisen vieton ääniä.  Kirkas ilta viilenee nopeasti ja taivaalle syttyvät tähdet. Vuorokauden vaihtuessa kirkolla alkaa ilotulitus: Χριστός Ανέστη eli Kristus on ylösnoussut!

13. päivä: Susivuorten perinteinen pitkäperjantai - ajelulla Kissamosista Topóliaan

Aamulla Annikki ihmettelee, ettei keittiön hanasta tahdo tulla kunnolla kuumaa vettä. Sitten hän keksii, että olohuoneen patterin sulkeminen lämmön ohjaamiseksi takasta kauempana olevaan makuuhuoneeseen saattaa olla ongelman syy. Asia korjautuukin melko nopeasti hänen avatessa olohuoneen patterin vesikierron.  Annikki on tainnut jo mainita, että talon lämmitys on puilla lämmitettävän takan varassa. Toki katolla on iso aurinkopaneeli, joka tuottaa sähköä ilmastointilaitteeseen. Silläkin voi kuulemma hoitaa lämmityksen mutta Vilho lämmittää mieluummin oliivipuuhaloilla eikä Annikikaan pidä ilmastoinnista. Tilapäisesti heikentyneeseen vedenpaineeseen on taas syynä se, että pihan katselulaitteet ovat käynnissä. Lähes huomaamattomat vesijohdot kulkevat sekä hedelmäpuiden juurelle että jokaiseen kukkaruukkuun, joita on tontilla parikymmentä. Jos jo huhtikuussa istutukset kastellaan pari kertaa viikossa, mikähän lienee keinokastelun tarve elokuun helteillä?, Annikki kauhistelee. Kreetalla taitaa mennä iso osa tuotetusta energiasta kasteluun ja viilentämiseen.

***

Tänään on Vilhon vuoro olla huonolla tuulella eikä hänen äreytensä ainakaan vähene siitä, että Susivuoret ajavat Kissamosin kaupungin halki sen ruuhkaista pääkatua pitkin. Mistään suuresta bulevardista ei ole kyse vaan aika kapeasta tiestä, jossa ruuhkan aiheuttavat sinne tänne kauppojen eteen pysäköidyt autot ja traktorit ja kadun huolettomasti ylittävät jalankulkijat.

Varmaan hienolta kuulostavan nimensä takia Annikki kuvitteli Kissamosia eli Kastélli Kissámouta suuremmaksi ja kiinnostavammaksi.  Onhan kaupunki hienossa paikassa Rodópou- ja Gramvousa-niemien välisen lahden pohjukassa muttei se muuten tee Annikkiin erityistä vaikutusta.

Lyhyehkön pääkadun ruuhka loppuu kadun kääntyessä kohti satamaa. Pian loppuu myös hyvä tie ja Vilhon pinna. Hän ei tahdo uskoa, että Balosiin vie vain yksi hyvin kapea tie, joka kaiken lisäksi muuttuu kivikkoiseksi hiekkatieksi kun se viimeisen kylän ohitettuaan alkaa nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin.  Vilho ei suostu ajamaan enää metriäkään eteenpäin ja Annikin on pakko olla samaa mieltä, ettei upeaksi mainostetulle Balosin laguunille kannata mennä autolla. Täytyy tulla tänne uudestaan kun olen hankkinut sen ison huvijahdin, hän huokaa. Muut laguunille havittelevat eivät malta odottaa lottovoittoa vaan vaarallisen näköiselle, rinnettä alas vierineiden kivien kirjomalla tielle ajaa tasaiseen tahtiin pieniä vuokra-autoja.

Susivuoret palaavat siis takaisin asfalttitielle ja jatkavat matkaansa Gramvousan niemen ohi saaren länsirannalle. Matkan varrella on jälleen useitakin minolaisia ja joitain uudempiakin arkeologisia kohteita mutta Vilho ajaa niistä kylmästi ohi kun Annikiakaan ei viime viikkoisen tiiviin minolaiskierroksen jälkeen jaksa rauniot kiinnostaa. Falássarnan ympäristössä taas on useitakin kivoja uimarantoja mutta länsituuli puhaltaa niin voimakkaasti, ettei hiekkarannalle kannata tänään mennä. Susivuoret suuntaavat Annikkia houkuttelevien kalaravintoloiden ohitse sisämaan kiemuraisille vuoristoteille, joilla Vilho alkaa taas olla elementissään.


Kreetan läntisillä vuorenrinteillä ja kukkuloilla näyttää olevan pieniä kirkkoja ja luostareita vieläkin tiheämmässä kuin saaren itäosassa. Vilhon puristaessa mutkissa autonrattia, Annikki väijyy kamerallaan näkymiä alas merelle ja ylös vuohien valloittamille rinteille. Kambosin, Keramotin, Amigdalokefalin ja parin muun kylän läpi ajaessaan Vilho hidastaa vauhtia entisestään. Susivuoret eivät halua paikallisten tapaan hurjastella kyläteillä ja häiritä sen enempää kahvilassa istuvia pappoja ja pikkupihoilla ruoanlaittopuuhissa olevia rouvia kuin ovienpielissä torkkuvia kissojakaan.

Elosissa Susivuoret luulevat päässeensä suoraan Chaníaan vievälle pikatielle. Uutta, leveää väylää liikenneympyröineen riittää kuitenkin vain pari kilometriä ja pian ollaan taas kiemuraisella pikkutiellä. Agia Sofian tienoilla on yllättävä parkkipaikkojen ja ravintoloiden keskittymä. Vähän merkillisesti liikennevaloilla ohjatun tunnelin läpi ajettuaan Susivuorille selviää, että he ovat tulleet Topólian rotkon reunalle.  Kun tien laidasta löytyy sopivasti levennys, jossa ei ole yhtään myyntikojua, Annikki ja Vilho pitävät pienen tauon vihreään rotkoon kurkistellen.

Vasta Plataníasin kohdalla Susivuoret kääntyvät ns. vanhalta tieltä tutulle A90:lle, joka väistää Chanían keskustan. Vaikka A90 on tällä kohtaa vihreillä kylteillä merkitty moottoritie, on siellä kaikenlaisia ajopelejä polkupyöristä ja mopoista alkaen. Annikki ei kyllä lähtisi Kreetalla valtaväylille, eikä oikeastaan muillekaan teille  pyöräilemään. Kreetalainen ajotapa on nimittäin sellainen, että hitaimmat autot ajavat suurimmaksi osaksi tienpenkalla ja ohitukset tehdään sulkuviivoista ja risteyksistä piittaamatta. Ei siis ole tavatonta, että kaksikaistaisella tiellä ajetaan neljä autoa rinnakkain. Ohituksia tehdään tavan takaa myös penkan puolelta jos hitaammin ajava keskittyy liikaa kännykkänsä räpläämiseen eikä tajua väistää  tien oikeaan laitaan.  Valtateillä pientareet ovat toki leveät mutta vuoristoisilla seuduilla ne ovat täynnä rinteiltä vierineitä kiviä ja kallionlohkareita. Annikkia ei tosiaan huvita lähteä kokeilemaan sitä, mikä ehtisi ensimmäisenä tappamaan pyöräilijän Kreetalla; hurjasteleva autoilija, kivivyöry vai yksinkertaisesti lähkähtyminen pitkässä ja jyrkässä ylämäessä.

Jossain vaiheessa Susivuoret ajavat Pnevmatikakisin viinitalon ohi ja kun he  Soudassa päättävät käydä viimeisen kerrran ruokakaupassa, Annikki  poimii viinihyllystä kaksi pulloa Pnevmatikakisin retsínaa. Vilhon ihmetellessä Annikin retsínaostoksia, tämä selittää haluavansa viedä ystävälleen Lenalle pullollisen nimenomaan kreetalaista retsínaa. Toinen pullo on sitä varten, että Annikki maistaa juomaa ennen kuin hyväksyy sen tuliaisviiniksi.   Alepponmännyn pihkalla maustetun kreikkalaisen valkoviinin eli retsínan etiketeissä kun ei ilmoitella pihkapitoisuuksia ja asiaan vihkitymättömän on mahdotonta tietää, onko valitussa pullossa karvasta pihkalientä vai miellyttävän raikasta valkoviiniä. Illalla Pnevmatikakisin retsína osoittautuu olevansa viimeksi mainittua lajia ja Annikki pakkaa kiireesti toisen pullon matkalaukkuunsa ennen kuin Susivuoret tyhjentävät senkin.

***
Ilta sujuu Susivuorilta mukavasti Pnevmatikakisin retsínaa ja paria muuta viiniä maistellen. Kun Vilho kaataa lasiinsa Annikista kammottavasti tärpätiltä maistuvaa  retsínaa, Annikki hakee jääkaapista tavallista valkoviiniä. Tai ei sekään aivan tavallista ole, vai onko jollekin kovinkin tuttuja sellaiset rypälelajikkeet kuin Vilana ja Romeiko?

Alle kymmenen euroa maksavat kreikkalaiset punaviinit ovat Annikista parhaimmillaankin ainoastaan mitättömiä. Edulliset valkoviinit - niitä tärpättiretsínoita lukuun ottamatta - ovat sen sijaan oikein kelvollisia juomia.  Paikalliset valkoviinit sopivat kaiken lisäksi hyvin yhteen valkosipulisen tsatsikin, suolaisten oliivien, jättipapujen ja lampaanmaidosta tehdyn fetajuuston kanssa, jotka ovat salaatin ja rapean kaalin ohella Susivuorten illallinen.

Vilhon huolehtiessa lämmityksestä eli lisäillessä puita takkaan, Annikki ottaa haltuunsa teeveen kaukosäätimen. Koska ortodoksista ja katolista pääsiäistä vietetään tänä vuonna samaan aikaan, monilla ulkomaisillakin kanavilla on lähetyksiä pitkäperjantain messuista.  Annikki etsii kuitenkin kaapelitelevision puolelta kreikkalaiset tv-kanavat, sillä niillä on ylivertainen tarjonta Jeesus-elokuvia, joiden katsominen kuuluu Susivuorten pääsiäisperinteeseen. He onnistuvat näkemään neljä, viisi elokuvaa, joissa suurimmassa osassa italialaiset ja englantilaiset näyttelijät puhuvat Susivuorten ymmärtämiä kieliä. Kreikassa ei nimittäin dubata elokuvia vaan ne esitetään alkukielellä. Se, että yksi elokuvista on aramean-, latinan- ja hebreankielinen, ei haittaa sillä kertomushan on kaikille tuttu. Annikille on pieni yllätys, että tämä kiistelty amerikkalaisleffa näyttää olevan “re-make” tai paremminkin aivan suora kopio parikymmentä vuotta sitä vanhemmasta elokuvasta. Susivuoret katsovat molemmat elokuvat, joista amerikkalaisversiossa  on runsaasti esikuvaansa enemmän realistista väkivaltaa. Annikki haluaa katsoa uudemman elokuvan etupäässä siksi, että se on monilta osiltaan kuvattu Italian Materassa. Siellä on nimittäin kiehtova, Annikista hienolla tavalla pittoreski vanhakaupunki.

12. päivä: Omalósin ylätasangolta ylös rinnettä Kallérgiin ja kurkistus Samarián rotkoon

Kiirastorstaina Vilho on poikkeuksellisesti Susivuorista se, joka saa hoputtaa puolisonsa ylös sängystä. Annikki olisi mielellään “murmeloinut” vielä  muutaman tunnin mutta silloin alkaisi olla myöhäistä ehtiä käydä missään lähiseutua eli Akrotirín niemimaata pitemmällä. Unelias Annikkikin saadaan kuitenkin nopeiden aamutoimet jälkeen vihdoin autoon ja kun Annikki naputtaa iPadinsä karttaohjelmaan Vilhon ilmoittaman kylännimen Omalós, retki talon terassilta näkyvien komeiden vuorten suuntaan voi alkaa.

Chanían eteläpuolisella tasangolla Fournésissa on appelsiinipuita kuin Espanjan Valenciassa konsanaan. Puut aivan notkuvat hedelmien painosta ja kypsiä appelsiineja on putoillut tiellekin. Tavernan edustalla on täysinäinen hedelmäkori ja kyltti, joka mainostaa vastapuristettua appelsiinimehua. Kreetalaiset appelsiinit ovat todella hyviä ja niistä Annikki saakin joka aamu mainiot lasilliset tuoremehua.

Heti Fournésin jälkeen tie alkaa kiemurrellen nousta ylös vuorenrinnettä. Rehevät appelssiinilehdot vaihtuvat pian vuohien ja lampaiden karun kivikkoiseksi valtakunnaksi. Lukuisten shikaanien jälkeen päästään Lákkin ja Karesien kylien ohi yli 1200 metrin korkeuteen. Seuraava shikaanisarja vie Susivuoret parisataa metriä alemmas Omalósin ylätasangolle. Omalóksessakin on oma mikroilmastonsa ja sen maaperä kuuluu sopivan erityisen hyvin vihannesten ja perunoiden viljelyyn. Maa on ilmeisesti hedelmällistä sillä kreetalaiset perunat ovat valtavan kokoisia. Tuskin täkäläiset perunanviljelijät käyttävät mitään kemiallista superlannoitetta vaan ylätasangolla laiduntavat lampaat hoitavat osansa lannoituksesta.

Tienlaidan viimeinen kyltti kertoo, että Samarián rotko on kilometrin päässä. Täytyyhän sitä käydä ainakin vilkaisemassa kun näin lähellä kerran ollaan, Susivuoret päättävät. Kreetan rotkoista suurin ja tunnetuin on näin huhtikuun alussa suljettu retkeilijöiltä mutta jyrkänteen reunalla olevalta tasanteelta kurkistamalla näkee ainakin vilauksen Samarián huikaisevista maisemista. Vaikka näkymät alas tummanvihreään rotkoon ja sitä reunustamilla vuorille ovat upeat, Annikki epäilee, että lähtisi kävelemään tätä reilun 15 kilometrin pituista reittiä  etelärannikolle. Kesäkuumalla kun rotkoreitti olisi auki, se on takuulla  täynnä väkeä eikä villeistä kri-kri-vuohista näkyisi vilaustakaan. Kuumuuteen läkähtyvän, nikkojaan nyrjäyttelevän patkijoitsijalauman yllä pyörisivät vain hanhikorppikotkat.

Räpsittyään rotkosta noin sata turhaa valokuvaa, Annikki ja Vilho palaavat takaisin risteykseen, josta lähtee reitti kohti Kallérgin vuoristomajaa. Jätettyään autonsa hienon, mutta viime metreillä keskeneräiseksi jääneet kartanon pihaan, Susivuoret lähtevät kävelemään siksakkia tekevää tietä ylöspäin. Reitti on tosiaan tie, jota pitkin saattaa päästä maastoautolla ainakin lumettomaan ja kivivyöryttömään aikaan aina 1600 metrin korkeudessa olevalle refugiolle asti.

Vaikka jyrkät nousut ovat Annikille myrkkyä ja hän tietää, että alastulo se vasta  tuleekin sattumaan polveen, hän pitää tällaisista kävelyretkistä. Toki maisemien ihailun ohella on koko ajan katsottava eteensä sillä tie on hyvin kivikkoinen. Reitti on kuitenkin sen verran leveä, ettei ole välitöntä vaaraa suistua rotkoon jos joutuisi väistämään ylhäältä vierivää kivenmurikkaa tai juuriltaan irronnutta puskaa. Annikki pyrkii sitkeästi pysymään Vilhon perässä, joka tämäkin onneksi pysähtelee ottamaan valokuvia ja kiikaroimaan petolintuja.

Kuumasti paistava aurinko sulattaa tehokkaasti vuorenrinteet ja lumet solisevat jo 1300 metrissä puroina tietä alaspäin. Annikki hätkähtää takanaan kuuluvaa suhisevaa ääntä; ei kai yllä kiertelevä hanhikorppikotka ole käymässä hänen kimppuunsa luullen häntä jo aivan raadoksi. Ääni tulee kuitenkin lapsenpään kokoisesta kivenmurikasta, jonka vierintä hidastuu sulavassa lumessa.

Susivuoret jatkavat kapuamistaan aina harjanteen kohdalle, jonka toisella puolen on Samarián rotko ja yli 2000 metriset lumihuiput. Korkeusmittari on pysäytettävä lukemaan 1474 metriä jotta päästään valoisalla takaisin kotiin Akrotírin niemelle. Alaspäin palatessa Annikki vasta huomaa sen, kuinka korkealle hän on lähes huomaamattaan noussut. Omalósin ylätasanko näkyy rinteeltä kokonaan ja alppinaakat antavat lentonäytöksensä kaukana hänen alapuolellaan.

Susivuoret pääsevät Omalósiin iltalypsyn aikaan. Paimenet ohjaavat pieneen aitaukseen  ensin lypsylle lampaat vuohien odottaessa vuoroaan tiellä. Paimenkoiria ei näytetä tarvittavan vaan vuohet tuntuvat uskovan vanhimman paimenen komentoja.

Selvittyään parin muunkin lammaslauman ohi vuoristoteiltä Akrotíriin, Susivuoret keksivät tehdä loppuillasta itselleen helpon. Chordakiin johtavan tien varrella on parikin ravintolaa, joista varmasti saisi noutoruokaa. Annikki painelee niistä ensimmäiseen, jonka takaosassa on kuin onkin suuri avogrilli ja gyrosvarras. Kun mitään ruokalistoihin ja muihin turhuuksiin viittaavaa ei ole, hän sanoo yksinkertaisesti haluavansa mukaansa 2 gyrosta. Tiskin takana oleva ujosti hymyilevä nuori mies ymmärtää asian ja panee pari pitaleipää grilliritilälle lämpenemään. Annikki ei ehdi montaa minuuttia nojailla tiskiin gyroksen veistelyä seuraten kun hänellä on jo kädessään 4.8 euron arvoinen eväspussi.

Keittiön pöydällä odottaa isäntäväen tervehdys eli rasiallisen kotitekoisia piiraita ja lahjapussi, josta löytyy pullolliset talon omaa oliiviöljyä, rakia ja hunajaa. Kreetalaisten vieraanvaraisuus on todellakin ylenpalttista, Annikki huokaa liittyessään gyrosaterian jälkeen Vilhon seuraan terassille iltakahville. Annikilla kun edessään iso pala talon emännän kuivakakkua, jonka he saivat jo tulopäivänään. Kirjoitan samantien isäntäväelle kiitosviestin ja toivotan hyvää pääsiäistä, Annikki päättää ja käy hakemassa sisältä iPadinsä. Sen tehtyään hän kaataa itselleen pikkupikarillisen Metaxaa, joka maistuu herkullisen kakun kanssa poikkeuksellisen hyvältä.

11. päivä: Turistiostoksilla ja runsaalla lounaalla Chaníassa

Annikilla on vielä hiukset kuivaamatta kun hän kiirehtii aamulla kukkaro kädessään portinpieleen. Leipäauton merkkiäänin kuuluessa on oltava nopea jos haluaa saada aamiaiselle tuoretta leipää.  Annikki valitsee pakettiauton laajasta tarjonnasta rapeakuorisen leivän lisäksi pari pinaatti- ja kaalitäytteistä piirakkaa. Erilaiset suolaiset ja makeat lehtitaikinaan leivot piiraat tuntuvat olevan täällä hyvin suosittuja ja ne ovat sopivan tukevia matkaeväitä Susivuorillekin.

Silitettyään paitansa ja suittuaan lämpimän tuulen kuivattamat hiuksensa, Annikki on valmis turistikierrokselle Chaníaan. Kiva päästä välillä kaupungille mäkättävien vuohien ja karjuvien kukkojen seurasta, Annikki iloitsee sujauttaessaan jalkaansa avokkaat.

Chaníaan ei ole matkaa kuin  viitisentoista kilometriä. Tapansa mukaan Susivuoret jättävät autonsa sivukadulle puolentoista kilometrin päähän kaupungin muurista ja kävelevät ensin rantakatua ja sitten kaupungin pääkatua pitkin Chanían autoilta suljettuun vanhaankaupunkiin. Ensiksi he osuvat kauppahallille, jossa on vain muutama elintarviketiski ja pari ravintolaa.  Suurin osa kauppahallin tuotteista on matkamuistoja. Susivuoret kiertelevät hetken tutkimassa oliivipuisia keittiövälineitä. Vilho muistuttaa, että Susivuorille on ennestään noin 28 paistinlastaa eli ainakaan sellaista ei nyt osteta.  Oliivipuiset salaattiottimet vaikuttavat käteviltä mutta 26 euroa niistä on Annikista vähän turhan paljon. Annikki ostaa vain pienet aasinmaito- ja oliiviöljysaippuat.

Toisin kuin Kreetan suurimmassa kaupungissa, Chanían keskustassa on paljon turisteja. Matkaoppaat kun “tietävät” kertoa, että Chanía on kaunis kaupunki mutta Iraklion on ruma. Kreetan taistelu eli natsien Unternehmen Merkur vuonna 1941 tuhosi Chaníaa pahoin eikä kaupunki ole Annikista paljon kummempi kuin Iraklion. Toki Annikki myöntää, että Chanían vanhakaupunki venetsialaissatamineen ja moskeijoineen on ihan kiva. Shortseihin ja ja varvassandaaleihin sonnustautuneet matkailijat tuntuvat pyörivän vanhan sataman liepeillä vain muutaman korttelin alueella, jossa on tiheästi matkamuistokauppoja ja ravintoloita. Vähän sivummalla on pätkä 1500-luvulla pystytettyä kaupunginmuuria. Venetsialaiset  näköjään rakensivat muurin kierrätysmateriaaleista. Siellä täällä korkeassa muurissa on kivenlohkareiden lisäksi paloja antiinkinaikaisista pylväistä. Rakennusmateriaalien uusiokäyttöä edustavat myös myös suoraan muurin sisään ja päälle rakennetut talot.

Vanhankaupungin sivukatujen rähjäisyys sortuneine taloineen lienee sitä “pittoreskiutta”, jota Annikin pilkkaamat matkaoppaat ihailevat. Annikki ei ole koskaan nähnyt köyhyydessä, välinpitämättömyydessä tai laiskuudessa mitään “pittoreskia”. Mikseivät matkaoppaat tiedä mitään mainostamansa “pittoreskiuden”uusimmista ilmentymistä Kreetalla? Annikin mielestä köyhyyden, välinpittämyyden jne. sekä ahneuden ja korruption takia kesken jääneet, rikkaruohojen peittämät rakennustyömaat ovat aivan yhtä “viehättäviä” kuin Chanían hyvillä  keskustatonteilla sijaitsevat modernit talonrauniot.

Eräällä sivukujalla Annikki pysähtyy veitsiä valmistavan pajan eteen. Yleensä Susivuorista Vilho on se, jota kiinnostaa erilaiset teräaseet kuten keittiöveitset ja retkipuukot. Nyt Vilho jää seisoskelemaan ulos aurinkoon Annikin astuessa sisään puotiin. Nuori nainen esittelee asiantuntevasti sen laajan valikoiman. Tikarinmalliset veitset, joissa on oliivipuun ja luun raidoittamat sirot kahvat ovat Annikista hienoja. Mutta kun Annikki ei harrasta metsästämistä eikä enää edes kalastamisesta, ei hänellä olisi niille mitään käyttöä. Hän valitseekin lyhytteräisen, hänen käteensä hyvin sopivan puukon. Oliivipuukahvainen pieni puukko olisi kätevä mökillä. Kyllä Annikin muillekin puukoille, kuten keittönlaatikossa käsillä olevalle Marttiinin Ilvekselle, retkirepussa aina mukana olevalle Kurosen pienelle lapinpuukolle ja terotusta odottavalle Ahmakulman puukolle löytyy yhä käyttöä, hän vakuuttaa itselleen pannessaan uuden lempipuukkonsa olkalaukkuunsa.

Ennen poistumistaan vanhastakaunpungista, Susivuoret ostavat kuin ostavatkin 29. paistinlastansa. Kaunis, oliivipuinen lasta ei kuitenkaan päädy heidän huusholliinsa vaan se on tuliainen ruoanlaitosta pitävälle ystävälle, joka on sen verran Susivuoria nuorempi, ettei tämän keittiöön ole kertynyt kaksoiskappaleita keittiövälineistä.

***

Annikkia harmittaa kun Vilho aloittaa vauhdikkaan paluumatkan autolle.  Näyttää nimittäin siltä, että kaikki Chanían ruokapaikat ovat sen vanhassakaupungissa ja muualla on vain jätskibaareja ja kahviloita. Annikki on jo heittänyt toivonsa päästä syömään aitoa kreikkalaista ruokaa kun hän huomaa kadunkulmassa tyylikkään näköisen ravintolan. Onkohan tämä liian hieno paikka meille?, hän ehtii ajatella kun tavernan isäntä jo kiiruhtaa ovelle viittelöimään Susivuoret peremmälle.

Vilho vakuuttaa, että tämä on ihan tavanomainen, paikallisten suosima paikka, jossa Susivuorille olisi hyvin varaa syödä. Annikki ja Vilho menevätkin kiltisti  isännän perässä keittiön vitriinin luo nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tänään on tarjolla. Sitten he tekevät sormella osoittaen tilauksensa ja nyökkäilevät innokkaasti isännän kysyessä, että tuleeko myös salaattia.

Kreikkalaisen salaatin, leipäkorin, vesikannun ja pienen viinikarahvillisen jälkeen pöytään kannetaan annoslautanen toisensa perään.  Moussaka, samoin kuin kasvislasagne, täytetyt paprikat ja tomaatit lisukkeineen ovat hyviä ja kevyen tuntuisia ruokia. Silti Annikki alkaa pian tuntea olevansa ähkyssä ja torjuu ajatuksen jälkiruoasta. Aterian lopuksi isäntä kuitenkin tuo vielä hedelmämousset-annokset sekä rakipullon.  Pienen pikarillisen rakia juotuaan, Annikki on taas kävelykunnossa ja Vilho voi maksaa kolmenkympin laskun. Tavernan isäntä kättelee ovella tyytyväisinä poistuvat Susivuoret.

***

Kotimatkalla Susivuoret poikkeavat kaupassa mutta ostokset painottuvat juomiin. Illallista ei hyvän ja runsaan lounaan jälkeen kaipaa mutta appelsiineja tarvitaan tuoremehuun ja illalla olisi taas kiva juoda terassilla viiniä vuorimaisemaa ihaillen.

Annikki kattaa naapurin kissoille ilta-aterian kauniiseen saviruukkuun, jossa oli alunperin lampaanmaidosta tehtyä jugurttia. Annikki ajatteli ensin vievänsä ruukun koti-Suomeen mutta toteaa sen olevan täällä paljon paremmassa käytössä kuin hänen jo entisestään täydessä kaapissa, jonka perälle se varmaan unohtuisi.

Annikin seurustellessa kahden puna-valkokirjavan kissan kanssa, Vilho virittelee tulet takkaan. Sihisten palavasta, painavasta oliivipuusta tulee pitkään hehkuva hiillos, joka antaa lämpöä talon pattereihin koko yöksi.

10. päivä: Susivuoret muuttavat Patsidesista Chordakiin

Tiistaiaamuna Susivuoret jättävät Patsidesin kylän ja Iraklionin tienoot ja lähtevät ajamaan takaisin Chanían lentokentälle. Kilometrin päässä lentokentästä he kuitenkin kääntyvät risteyksestä päinvastaiseen suuntaan kuin lentokentän kyltti osoittaa. Annikille ja Vilholla on vielä viisi lomapäivää jäljellä ja sen he viettävät  Chordakin kylässä, joka on samalla suurella Akrotirin niemellä Chanían kaupungin itäpuolella kuin lentokenttäkin.

Annikki on saanut karttakoordinaatit Susivuorten seuraavasta talosta mutta karttaohjelma johdattaa harhaan. He ajavat kylän ohi sen takana olevalle hirmuiselle avolouhokselle mutta tajuavat onneksi kääntyä takaisin ennen kuin pystysuoriksi louhituilta seinämiltä putoaa kivenmurikka, joka voisi päättää heidän matkansa lopullisesti.

Karttaohjelma väittää sitkeästi, että talo on keskellä massiivista vuorenseinää. Annikin on parasta soittaa vuokraemännälle, joka odottaa Susivuoria jossain aivan lähellä olevassa talossa. Susivuoret neuvotaan menemään kylän jalkapallokentän luo, josta heidät tultaisiin hakemaan. Pieni kenttä onnistutaankin löytämään ja parin minuutin päästä Susivuoret ajavat talon rouvan perässä muutaman mutkan taakse loma-asuntonsa pihaan.

Susivuorten huvila on  rinteessä aivan Chordakin kylän reunalla. Sen takapihalta kohoaa jyrkästi Skloka-vuori, jonka huippu näkyy pitkälle Chanían kaupungin länsipuolella asti. Uusi, perinteisesti kivistä rakennettu talo on hieno. Erityisesti suuri kylpyhuone ammeineen on Annikin mieleen, varsinkin kun kylpyvettä saa kovalla paineella ja sitä on reilusti. Ei Susivuorten edellisessäkään talossa ollut pulaa kuumasta vedestä mutta vedenpaine oli niin huono, että suihkussa käyminen tai juomalasin huuhtominen vei aikansa. Patsidesissa sai veden ryöppyämään ainoastaan avaamalla puutarhan hanan. Chordakin talossa ei ole astianpesukonetta mutta se ei haittaa. Annikki tiskailee mielellään ns. ruotsalaismallisen tiskipöydän ääressä. Täällä tiskipöydän edessä olevasta ikkunasta avautuu hieno näköala Chanían lahdelle ja viereiselle vuorenrinteelle, jossa hyppelee kilipukkeja.

Tutkittuaan uuden talonsa ja sen takapihan Susivuoret käyvät nauttimaan ilta-auringosta terassillaan. Lumihuippuiset Valkoiset Vuoret eli Lefká Óri hallitsevat  näkymää etelään. Chanían lentokenttä on vain kuuden kilometrin päässä mutta taloa alempana massiivisen vuorenharjan toisella puolella. Siksi matkustajakoneiden aiheuttamaa lentomelua ei talolle kuulu. Sen sijaan sitä, että samassa paikassa olevalta sotilaskentältä nousee kaksi hävittäjäkonetta, ei voi olla huomamatta. Jyrinä kestää vain hetken koneiden sujahtaessa kentältä itätaivaalla olevaan pilvimassaan. Syyriaako amerikkalaiset ovat matkalla pommittamaan?

Kaikki kreetalaiset eivät ole mielissään NATOn läsnäolosta ja siitä, että saarella on tämä amerikkalaisten aivan oma tukikohta. Annikkin kuuntelisi mieluummin vain naapurin koirien räksytystä ja kanojen ja ankkojen mekastusta kuin Syyrian aina vain kauheampia käänteitä saavasta tilanteesta muistuttavia sotakoneita.

9. päivä: Karuja vuorenrinteitä ja vehreitä laaksoja eli Nidan ylätasangon kyliä kiertämässä

Annikki kipaisee hakemassa tutun kahvilan tiskiltä piirakat matkaevääksi ennen kuin Susivuoret ajavat tutulle tielle A90. Nyt he poistuvat pikatieltä jo Gazin liittymästä ja suuntaavat vuorille. Marathosiin vievällä tiellä on lukuisia hurjia shikaaneja ja täkäläisen ajotavat tuntien ei ole ihme, tien laidassa on tuhkatiheään  pieniä alttareita. Monissa niissä on kynttilän lisäksi valokuva paikalla rotkoon syöksyneestä hurjastelijasta. Vilho saa rauhassa ajaa Annikille sopivaa maltillista vauhtia sillä tiellä ei ole muutaman kilipukin lisäksi juurikaan muuta liikennettä.

Damástassa, paikalla jossa on saksalaisten Damástaan ja Anogiaan tekemän kostoiskun uhrien muistomerkki, Susivuoret kääntyvät hiekkatielle ylös rinteeseen. Koska Vilhomobiili ei ole mikään oikea maastoauto, se hylätään lampaiden ja vuohien juottokaukaloiden viereen ja matkaa jatketaan jalan. Kohta harmaata kiveä olevien karujen rinteiden takaa näkyviin tulee niitä korkeammat lumihuippuiset vuoret. Mikähän niistä on  Psiloritis eli Kreetan korkein vuori, Annikki pohtii muttei viitsi kaivaa repustaan puhelinta selvittääkseen asian. Hänelle on ihan sama, mikä vuorenhuipusta on muutaman metrin toista korkeampi. Riittää, että näkymä vuoristoon on hieno.

Annikin ja Vilhon on pysyteltävä pienellä tiellä sillä kivikkoiselle, piikkisten varpujen ja pensaiden peittämällä rinteelle ei ole asiaa. Siellä pystyvät liikkumaan vain lampaat ja vuohet, jotka seuraavat tummanvihreää kasvustoa nyhtäen ylhäältäpäin kaksikkomme menoa. Olisipa hienoa saada viettää päivä kilipukkina vuorenrinteellä loikkien, Annikki huokaa vain loivasti nousevalla tiellä taapertaen.

Palatessaan autolle, Annikki ja Vilho kohtaavat lammaslauman, joka mäkättäen hajaantuu tieltä vuohien seuraksi rinteelle. Susivuoret puolestaan laskeutuvat Óros Idín ja  Óros Kouloukonasin väliseen laaksoon. Kambos Doxarouhun päästäessä maasto on muuttunut todella vehreäksi ja pikkukylissä myydään paikallisia appelsiineja. Susivuoret käväisevät kääntymässä Moni Halepin eli 1500-luvulla rakennetun luostarin raunioilla, joilta on päivän viimeiset hienot näkymät Nida-tasangon yli Oros Idílle.

Kreetalla ei näytä olevan montakaan niin pientä kylää, ettei niissä olisi yhtään kahvilaa tai baaria. Neljä talon kylässä on aina vähintään kahvila ja kuuden talon kylässä taverna. Muutamissa, uimarantojen ja muiden turistien suosimien paikkojen läheisyydessä sijaitsevissa pienissäkin kylissä voi olla viisikin ruokapaikkaa. Annikki ja Vilho eivät pienen maastoretkensä päätteeksi hingu ravintolaan syömään vaan Annikki käy hakemassa Knossos-kadun tutusta grilliravintolasta gyrokset. Kotiterassilla syötävä iltapala on siis pitaleipää, jonka väliin on veistetty  reilusti gyrosvartaasta lihaa ja mukaan on tungettu tomaattia, sipulia, jugurttikastiketta ja muutama ranskanperuna. Harmaan ja valkoisen kirjava kissa vainuaa heti Annikin gyroksen ja jättää oman ruokakuppinsa siinä toivossa, että saisi palasen Annikin annoksesta. Toki Annikki antaa kissalle lämpimän lihanpalan. Annikin ja kissan tultua kylläisiksi, kissa jää ison leivinuunin päälle katsomaan, mitä Annikki aikoo tehdä puutarhasaksiensa, alabasterimaljakon ja vanhan kuparisen oliiviöljykannun kanssa.

Annikki kantaa autonperästä suurelle, puiselle puutarhapöydälle ison kasan komeita oksia ja luonnonkukkia, jotka hän keräsi päivällä polunvarresta. Niistä ja kuivasta ja käppyräisestä piikkipensaan oksasta hän tekee kaksi pääsiäisaiheista ikebana-asetelmaa. Sen kukka-asetelman, jossa on mukana punaiseksi värjättyjä munia, Annikki purkaa otettuaan asetelmasta valokuvan. Toisen, kestävimmistä materiaaleista tehdyn asetelman Annikki jättää pääsiäistervehdykseksi talon isäntäväelle.

8. päivä: Lisää minolaisia raunioita Máliassa ja Gourníassa

Annikin saatua kissat ja kanat ruokittua, Susivuoret hyppäävät jälleen autoon. Kotikylä Patsidesista menisi muutaman kerran päivässä bussi Iraklioniin mutta sen pitemmälle julkisilla kulkuneuvoilla olisi vaivalloista päästä. Vuokra-autollaan Susivuoret ovat hetkessä pohjoisrannikon Agios Nikolaokseen menevällä pikatiellä.

Iraklionin itäpuolella maisemat ovat karummat kuin länteenpäin mentäessä. Osa kukkuloista on sellaista pensaatonta kivikkoa, ettei siellä näy kilipukkejakaan. Ketteräjalkaiset vuohet kiipeilevät mieluummin rinteillä, joissa on edes muutama varpu nyhdettäväksi.

Rantatie vie muutaman, näin  huhtikuun alussa aika väsähtäneen näköisen lomakylän ohi. Kaisloista kyhätyt tienvarsikojut ovat tyhjillään ja tavernat ovat kiinni. Annikki epäilee, ettei pikatien ja merenrannan välinen kapea alue huoneistohotelleineen ja minimarketteineen ole sen viehättävämpi vilkkaimman rantakauden alettuakaan. Hän ei ainakaan tulisi elokuussa Baliin, jossa parikin putiikkia mainostaa venäjäksi turkiksia ja timantteja.

Tien noustessa takaisin vuorenrinteellle maisemat vuoristoon ja merenlahdelle ovat taas komeat. Keltaisten kukkien kirjomat rinteet tuoksuvat väkevästi. Annikkista tuoksu muistuttaa kissanpissan  hajua mutta naureskelee, että sen tuottaja ei kyllä ole äärimmäisen harvinainen, vuoristossa elävä villikissa vaan macchian voimakkaantuoksuiset kasvit.

Máliassa Susivuoret poistuvat pikatieltä ja ajavat kylän halki sen itäpuolella olevalle arkeologisille alueelle. Parkkipaikalla ei ole kuin yksi turistibussi ja sekin on jo lähdössä. Shortseihin ja varvassandaaleihin sonnustautunut nuoriso valuu Susivuoria vastaan heidän suunnatessa lippukassalle. Alueelle ei jää Annikin ja Vilhon lisäksi kuin englantilaisperhe pikkutyttöineen ja muutama pieni oppaansa perässä kulkeva saksalaisseurue.

Susivuoret kuljeksivat aikansa labyrinttimäisillä raunioilla. Siellä täällä on palasista koottuja jättimäisiä pithos-ruukkuja mutta mitään mielikuvituksellisia palatsien rekonstruktioita ei pääsosin kreikkalaisten arkeologien tutkimassa minolaisessa Máliassa ole. Annikkia on Vilhon lailla alkanut yhä enemmän ärsyttää Benkun (kts. Annikki Knossoksessa: Sir Arthur Evans => Betoni-Evans =>  Benkku)  alkuunsaattama palatsihossötys. Heti kun hänen minolaiseksi nimeämänsä kulttuurin aikaisista raunioista löytyy leveät portaat, kyseessä on automaattisesti kuninkaan palatsi kuningattaren kylpyhuoneineen, prinssifreskoineen jne. Näinköhän vaan on, että Kreetan kokoiselle saarella on ollut tusina kuninkaanpalatseja ilman tietoa poliittisista kärhämöistä.  Annikin mielestä olisi paljon uskottavampaa, että minolaiskaupunkien pylväskäytävien reunustamat keskusaukiot ja suurimmat rakennukset olisivat olleet kaupankäynnin ja hallinnon keskuksia. Luulisi, että kupari- ja pronssikauppaa ja minolaisten muuta liiketoimintaa varten on ollut byroo jos toinenkin.

Máliaa ei selvästikään ole kaivettu kokonaan esiin sillä sen tutkitut alueet eivät muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Annikkia vähän harmittaa, että alue “M” on lukitun portin takana. Siellä kun olisi Málian “työläiskaupunginosa” eli alue, josta on löydetty merkkejä erilaisiin pajoihin ja verstaisiin viittaavasta toiminnasta.

Lopuksi Annikki palaa vielä pieneen näyttelysaliin, jossa on esillä hänen kaipaamiaan piirroksia ja valokuvia alueen ensimmäisistä arkeologisista kaivauksista. Niiden joukossa on myös kuva komeasta pantterinmuotoisesta tikarinkahvasta, jota hän ihaili Iraklionin arkeologisessa museossa.

Máliasta Susivuoret jatkavat matkaansa läheiseen Gourniáan, jossa sielläkin on minolainen asuinpaikka. Kreetan arkeologisten alueiden sisäänpääsymaksujen suuruus näyttää suoraan korreloivan niillä käyvien turistien määrään. Gourniássa lippu maksaa  vain 1/8 siitä, mitä Knossoksessa ja sinne vievän hiekkatien varteen on pysäköity vain yksi, lippukioskissa romaania lukevalle rouvalle kuuluva auto. Tässäpä taas kohde Susivuorten makuun!

Annikista Gournián minolainen asustuskeskus on hyvinkin kiinnostava. Ensinnäkin se on kukkulalla, josta on hienot näkymät sekä pohjoiseen merelle että etelässä kohoaville vuorille.  Kukkulan laella on jälleen kivetty aukio ja jäänteet alueen suurimmasta rakennuksesta.  Gourniássa on kaivettu esiin paremman väen huusholliin ja uskontoon ja kultteihin liittyvien paikkojen lisäksi ruutuasemakaavaa noudattava alue. Esinelöytöjen perusteella kapeiden kujien ja portaikkojen varrella olleissa pikkuruisissa taloissa on ollut monenmoista verstasta ja pajaa.

Gournián kaivaukset tehnyt amerikkalainen Harriet Boyd Haves oli ilmeisen pätevä arkeologi, jolla ei ollut samanlaista pakkomiellettä löytää loisteliasta muinaista kulttuuria kuin Benkulla. Vain puolimetriä korkeiden kiviseinien välissä edestakaisin kapuileva Annikki miettii, että olisi hienoa jos Kreetalta löydettäsiin vielä Egyptin Deir-el-Medinaa vastaava paikka. Mutta siihen tarvittaisiin Harriet Boyd Havesin, Ernosto Schiapparellin tai Jaroslav Černýn kaltainen tutkija eikä mitään  englantilaislordeja. Toisaalta Deir-el-Medinankaan työläiskylää ei varmasti olisi löydetty ja tutkittu jos loordi Carnarvon ei olisi rahoittanut Howard Carterin vuosikausia kestänyttä operaatiota Tutankhamonin haudan löytämiseksi. Se nimittäin oli sellainen jymyjuttu, joka aivan taatusti takoi Benkunkin takaraivossa hänen yrittäessään tehdä samanlainen  kuningaslöytö  Kreetalla.

Mutta täytyihän Benkunkin tajuta, ettei Kreetalta ole mahdollsita löytää tuhansia  vuosia vanhoja temppeleitä ja palatseja, jotka olisivat säilyneet yhtä hyvin kuin faaraoiden Egyptissä. Kreetan  karu vuoristoinen saari on valloitettu niin moneen kertaan eri uskontoja harjoittavien toimesta, ettei täällä juuri ole jäänyt kiveä kiven päälle. Egyptissä Saharan kuiva hiekka sen sijaan peitti alleen temppelit ja kaupungit kauan ennen kuin kreikkalaiset ja makedonialaiset,  roomalaiset, arabit ja myöhemmin ranskalaiset,  englantilaiset, italialaiset ja saksalaiset olisivat voineet tuhota ne lopullisesti.

***

Gourniásta Susivuoret jatkavat matkaansa Agios Nikolaosin kaupungin ohi Mirambélloun lahden pohjukkaan, jonka kohdalla Kreeta on vain noin 15 kilometriä leveä. Etelärannikolle ja Ierápetraan päästään siis hetkessä. Ierápetrassa on erityisen tiheässä Kreetalla tyypillisiä keskeneräisiä rakennuksia. On tavallista, että kaksikerroksisen asuintalon tai liikerakennuksen alakerta on käytössä mutta ylempi kerros on tyhjillään ja usein kokonaan ilman seiniä ja kattoa. Aika paljon näkyy myös rakennuksia, joissa alakerroksestakin on valmista vain betonivalut ja siihen rakennustyöt ovat jääneet.

Ierápetran seutu näyttää olevan Kreetan vihannesaitta. Kasvihuoneita on joka puolella ja Annikki on näkevinään niissä samanlaisia isoja tomaatteja kuin on tarjolla vihanneskaupoissa. Kasvihuoneet loppuvat kun kun rantatieltä käännytään takaisin pohjoiseen ja kohti Lassíthin ylätasankoa. Archalochórin tielle päästyä ollaan jo tutulla reitillä ja Annikki panee videokameran reppuun. Ensi katsomalla Annikin autoiluvideot tuntuvat aina aivan järjettömiltä mutta muutaman vuoden päästä Annikki ja Vilho katselevat niitä ihan mielellään. Sitä paitsi ovathan ne realistisia kuvauksia Susivuorten yleensä aika päämäärättömistä ajeluista Euroopan syrjäseuduilla.

***

Annikki huomaa torkahtaneensa kun havahtuu pihalta kuuluvaan keskusteluun. Siellä Vilho kiittelee pappaa, joka tultuaan kastelemaan oliivitarhan ja kukkaistutukset, tuo Susivuorille itse tekemäänsä oliiviöljyä, rakia ja lasitölkillisen rusinoita. Oliiviöljytölkkiä ei ole tarvis nyt avata ja rakia on talossa monta pullollista ennestään. Annikki käy vain rusinatölkin kimppuun. Pappa on höystänyt keltaiset rusinat kanelinkuoren paloilla ja yrteillä, jotka tekevät makeat rusinat erityisen hyviksi makupaloiksi. Näitä täytyy pakata mukaan huomiselle retkelle, Annikki touhottaa muovipussia etsiessään.

Illalliseksi on lihapataa, jota Annikki haudutti koko eilisilllan. Liha onkin todella mureata ja maukasta. Annikki oli yrittänyt löytää lihakaupasta lammasta mutta sitä oli saatavilla vain yli kahden kilon paloina. Siksipä Susivuoret syövät nyt vuohta. Sen liha on hyvin samantapaisia kuin lampaanliha ja vaikka lihapaloissa oli reilusti rasvaa ja nahkaa, ei ruoka maistu yhtään villasukalta. Moni, ainakin iäkäs suomalainenhan vierastaa lampaanlihaa koska sanoo sen maun muistuttavan villaa. Totta on, että lammasruoasta voi saada villasukkamaisen jos ei osaa valmistaa sitä oikeaan tapaan kuten Annikki.

7. päivä: Piikkipensaita ja kämmeköitä - Annikki lammaspolulla

Kahdeksan aikaan lauantaiaamuna Annikki herää muezzinin rukouskutsua muistuttavaan meteliin. Ääni taitaa tulla läheisen ortodiksikappelin kovaäänisistä eikä minareetista tai katukaupustelijan auton katolta. Annikki ei kutsuun vastaa vaan jää vetelehtimään vuoteeseen aina puoleen päivään saakka. Silloin alkaa olla kiire päästä liikkeelle jos aikoo tänään katsella muutakin kuin pikkulintuja kotipihan viinitarhassa.

Reppunsa lisäksi Annikki kantaa autoon pussilliset tyhjiä lasi- ja muovipulloja ja peltitölkkejä. Ne päätyisivät siniseen jäteastiaan sopivassa paikassa jossain ajomatkan varrella. Sekäjätepussin Annikki kiikuttaa kotikujalla olevaan vihreään jäteastiaan  viskattuaan osan biojätteistä kanojen nokittavaksi.

Hyvin pian kotikylä Patsidesista kaakkoon mentäessä alkaa Kreetan varsinainen viinialue. Suomessakin tunnetun Boutarin lisäksi moni muukin viinitalo mainostaa Arcalochorioon menevän tien varressa viininmaistelukierroksia. Viinille tunnetusti persot Susivuoret eivät kuitenkaan ole nyt kiinnostuneita viininjuonnista vaan halajavat edessäpäin siintäville vuorille.

Parin pikkukylän läpi kiemurtelevilla teillä aikansa seikkailtuaan, Vilho pysäyttää auton lammastarhaan johtavan kärrypolun varten. Päivä on jo niin pitkällä, ettei ole aikaa etsiä varsinaisia retkeilyreittejä vaan kävelylle on lähdettävä heti kun siihen sopivalta vaikuttava paikka löytyy.   Kuljettuaan vähän matkaa hiekkatietä pitkin, Susivuoret alkavat seurata aidatun oliivitarhan takaa ylös rinteeseen menevää polkua. Kapealla lammaspolulla saa olla tarkkana, ettei revi itseään ja vaatteitaan piikkisiin varpuihin ja pensaisiin. Neljän valtavankokoisen hanhikorppikotkan alkaessa kierrellä taivaalla, Annikkia alkaa arveluttaa se, pääseekö hän kukkulalta ehjänä takaisin laaksoon.

Pienen etelärannikolle avautuvien maisemien ihailuun käytetyn tauon jälkeen Annikki onnistuu kuin onnistuukin laskeutumaan kivistä rinnettä kompastumatta vaikka säpsähtääkin pari kertaa jalkojensa juuressa vilisteleviä liskoja. Pieni puro on täynnä pikkuruisia mustia nuijapäitä joten sammakkokin voidaan kirjata päivän havaintolistaan. Paluumatkalla autolle Annikki ottaa kuvia sinisenä, punaisena ja keltaisena kukkivista pienistä iiriksista, orkideoista ja lukuisista muista toistaiseksi tunnistamattomiksi  jäävistä kasveista. Tien laidassa on mm. kukkivien omenapuiden lisäksi tillin näköisiä kasveja, jotka kasvavat Vilhoakin korkeammiksi.

Sen verran väkevä kevään kasviloisto on, että asunnolle päästyä Annikin on kaivettava matka-apteekistaan antihistamiinit esiin. Onneksi hän ei ole kovin pahasti siitepölylle allerginen vaan heinänuha oireet katoavat  yhdellä tabletilla ja retsinalasillisella.

6. päivä: Perjantain rauhallinen kauppapäivä

Perjantaiaamuna Susivuorten vuokraamaan huvilan puutarhasta huolta pitävät isovanhemmat tulevat kastelemaan kukkaistutukset ja kitkemään rikkaruohot kasvimaalta. Lähtiessään pappa ojentaa Annikille pussin, jossa on neljä vielä  lämmintä kananmunaa. Keittiön kaapista Annikki löytää etikkaa, jolla pyyhkiä munat. Hän muistelee, että lapsena mummolassa piti aina puhdistaa kanalasta kerätyt munat ennen kuin ne pantiin jääkaappiin.

Susivuorten suurenmoinen päiväohjelma on tänään kauppareissu. Supermarketista löytyy jälleen monta mielenkiintoista viiniä ja toisen kaksikymppisen Annikki kuluttaa  liha- ja vihanneskaupoissa. Loppupäivän kaksikkomme viettää päiväunien ja kissojen ruokkimisen jälkeen kotisohvalla. Ulkona on nimittäin niin kova tuuli, että terassilla ei voi istua ja ikkunanluukut on visusti suljettava yötä vasten.

5. päivä: Annikki raivostuu Iraklionin arkeologisessa museossa

Vilho ei suostu ajamaan Iraklionin keskustaan ja auto jätetään rakennustarvikeliikkeen parkkipaikalle Susivuorten kauppakadun varteen. Parin kilometrin päässä sijaitsevaan museoon mennään siis jalan. Alkumatka ei ole jalankulkijalle helppo sillä jalkakäytävä on niin kapea, että pysäköityjä autoja, kahvilan tuoleja, roskiksia ja bussipysäkkejä saa vähän väliä väistellä astumalla ajoradalle. Hiljaiselle asuinkadulle päästyä kävely auringossa  on kuitenkin mukavaa sillä Iraklionissa on mereltä puhaltavan lämpimän tuulen ansiosta raikas ilma.

Matkaoppaat tapaavat haukkua Iraklionia rumaksi mutta Annikista se on aika kiva, eläväinen kaupunki. Varmasti Kreetalla on paikkoja, jotka vastaavat paremmin turistin ideaalia pittoreskista kreikkalaiskylästä mutta ei Annikki ole nyt sellaista etsimässä. Venetsialaiselta muurilta on hyvät näkymät satamaan ja puiden takaa pilkistää myös keltainen rakennus, joka on Susivuorten kohteena oleva Iraklionin arkeologinen museo.

Museoon ei ole jonoa ja kun lippukassalla ei tarvitse asioida, Annikki ja Vilho ovat tuota pikaa ensimmäisen museovitriinin ääressä. Vanhimmat esineet ovat kahdeksan tuhannen vuoden takaa Knossoksen neoliittiselta asuinpaikalta ja Mesaran tholos-haudoista. Seuraavat yksitoista salia ovat täynnä löytöjä minolaisista palatseista parin tuhannen vuoden ajalta. Kaikki esineet ovat hyvin esillä ja niistä on tietoja kreikan lisäksi myös englanniksi. Yli sata vuotta vanhan museon  kolme vuotta sitten päättynyt,  13-vuotinen remontti on siis onnistunut hyvin.

Susivuoret tutkivat tarkkaan kaikki museovitriinit ja ottavat kuvia ja videoita vähintään joka toisesta esineestä. Minolainen keramiikka ja pienet kulttiesineet vaan ovat heistä kovin kiinnostavia. Eri juttu sitten on, riittääkö heidän kiinnostuksensa katsella kymmeniä valokuviaan niistä.

Museon toisessa kerroksessa ovat minolaiset freskot. Tai oikeastaan vain se vähä, joka niistä on jäljellä. Annikki joutuu suorastaan raivon valtaan nähdessään miten mitättömän pienten palasten perusteella Evans on rekonstruoinut Sinipukuiset naiset, Vesililjaprinssin ja muut kuulut kuvat. Suurin osa freskoista on täysin mielikuvituksen tuotetta vaikka osalle kuvastoa löytyy vastineita esim. keramiikka-astioista. Tai sitten Benkku on Knossosta kaivaessaan tuhonnut kaikki sen freskot ja maalauttanut uudet tilalle. Olisi kiinnostavaa nähdä Benkun alkuperäiset kaivausraportit piirroksineen ja valokuvineen. Luulisi, että arkeologian proffa on edes jollain tavalla dokumentoinut suorittamansa kaivaukset.

Annikin ja Vilhon palattua alakerran vitriinien ääreen museossa kuulutetaan kuudella kielellä sen sulkeutuvan viiden minuutin kuluttua. Annikkia vähän ärsyttää, että museon oma verkkosivu ja esite väittää sen olevan auki vielä kolme tuntia. Perimmäisen salin virkailija neuvoo Susivuoria kiiruhtamaan yläkertaan freskoja katsomaan ennen kuin heidät ohjataan ulos museosta. Annikki kertoo ystävälliselle naiselle, että hätää ei ole sillä Susivuoret ovat jo nähneet freskot ja  ovat nyt jo toisella kierroksella museosaleissa. Vilho käy nopeasti vilkaisemassa roomalaiset patsaat Annikin napatessa kuvan Malian kultaisesta mehiläisriipuksesta. Sen jälkeen Susivuoret poistuvat museosta suosiolla.
***

Paluumatkalla autolleen Susivuoret jatkavat Benkun sättimistä. Parilta huijaritaiteilijalta tilatut mielikuvitusfreskot ja aidoiksi tulkitut esineväärennökset ovat heille aivan liikaa. Närkästyksen lisäksi Susivuorten vatsassa alkaa kurnia nälkä.

Tutulla ostoskadulla on sopivasti houkuttelevan näköinen kebab-ravintola ja kohta Susivuoret yrittävätkin saada selvää pitkästä ruokalistasta. Jotenkin se onnistuu sillä kohta he saavat eteensä ison kulhollisen salaattia. Hyvä salaatti  fetajuustokimpaleineen riittäisi yksinäänkin viemään nälän mutta Vilholle  tuodaan vielä gyros ja Annikille aikamoinen annos grillattua lihaa ranskanperunoiden ja muiden lisukkeiden kanssa. Onneksi tilasin “pienen” annoksen, Annikki huokaa rapeaksi grillattua siankylkeä pistellen. Hän ei jaksa syödä kuin kolmanneksen rasvaisesta lihasta mutta ei pyydä loppuja mukaansa kuten tarjoilijatyttö ehdotti. Syököön talon omat kissat annoksen loppuun. Voisimme syödä Kreetalla useamminkin ravintolassa kun se ei tämän enempää maksa, Vilho toteaa maksettuaan 15 euron laskun.

Illalla Susivuoret kuitenkin kaatelevat laseihinsa sen verran tiuhaan tahtiin retsinaa ja valkoviiniä, että ravintolaillallisesta on turha haaveilla. Muutaman talon Patsidesissa ei ole ravintoloita ja baareja vaan lähimmät ovat viiden kilometrin ajomatkan päässä Knossoksessa. Sitä paitsi Annikin valmistama muunnelma tsatsikista, lampaan ja vuohen maidosta valmistettu fetajuusto, Kalamatan oliivit ja tomaatti-sipulisalaatti riittävät tuhdin lounaan jälkeen mainiosti Susivuorten iltapalaksi.

4. päivä: Gortynissa vanhoja kiviä ja oliivipuita ihmettelemässä

Hiirihaukkojen saattelemina Susivuoret laskeutuvat Faistoksen kukkulalta takaisin Messarán laaksoon. Muutaman kilometrin ajettuaan he löytävät Gortynin arkeologisen alueen luona olevan parkkipaikan. Siellä on muutama auto muttei ainuttakaan turistibussia. Annikki ja Vilho saavat kiertää Gortynin rauniot keskenään.

Gortynissa on ollut asutusta jo neoliittisella ajalta lähtien ja se oli tärkeä kaupunki aina 700-luvun lopulla tapahtuneeseen suureen maanjäristykseen asti. Sen mitä Gortynista oli 800-luvulla jäljellä, tuhosivat arabivalloittajat vuonna 824. Vanhin nyt nähtävissä oleva rakenne on kolmisentuhatta vuotta vanha doorilaisten linnoitettu akropolis ja uusin varhaisbysanttilainen Pyhän Tituksen basilika.   Alueelta on löydetty myös myöhäisminolaisen huvilan ja temppelin rauniot mutta niitä ei ole Annikin lippukassalta saamaan karttaan merkitty.

Annikki ja Vilho kiertävät ensin akropoliin ja siellä olevan Odeionin. Puoliympyrän muotoinen Odeion oli alunperin buleuterio, jonka roomalaiset ovat muuttaneet  teatteriksi. Alkuperäisen buleuterion kiviin oli hakattu Euroopan vanhin säilynyt lakiteksti. Gortynin lait kirjoitettiin kreikan doorilaisella murteella noin vuonna 460 e.a.a.

Akropoliin takana on suuri plataanipuu, johon kiinnitetty kyltti ilmeisesti kertoo sen olevan samainen puu, jonka juurella Zeus vehtasi Europan kanssa. Kreikkalaisten ylijumala Zeus on mytologian mukaan syntynyt ja kasvanut Kreetalla ja kotisaari on ollut ylijumalan muutaman muunkin syrjähypyn tapahtumapaikka.

Katsottuaan aidatun katoksen, jonka suojissa on tusinan verran roomalaisia patsaita, Annikki suunnistaa karttansa avulla tien toiselle puolelle. Siellä  ikivanhojen, käppyräisten oliivipuiden keskellä kulkee lammaspolku, jota seuraten Susivuoret löytävät kahden kreikkalaisen temppelin rauniot ja roomalaisen nymfaionin. Oliivilehdossakin maasta pilkistää sieltä täältä pylväänpätkiä ja marmorinkappaleita. Ilmeisesti Gortyn on ollut suuri kaupunki, josta on kaivettu esiin vain murto-osa.

Praetoriumilla Annikki livahtaa aidan raosta tutkimaan tarkemmin tätä roomalaisen preettorin hallintopaikkaa. Alueelle ei ole varsinaisesti kielletty menemästä mutta ilmeisesti tarkoitus on, että siellä vieraillaan vain oppaan seurassa. Annikki ei ole kiinnostunut tilailemaan mitään monen tunnin opastuksia ja tuskin sellainen olisi ihan helposti järjestynytkään. Kaukana parkkipaikasta ja lippukassasta olevilla raunioilla ei selvästikään käy kovinkaan moni turisti ja Annikki ja Vilho saavat rauhassa hortoilla alueella keskenään ilman opasta.

4. päivä: Faistoksen kiekkokaupungissa

Vaikkei ole itsekään toipunut Betoni-Evansin aiheuttamasta järkytyksestä, Annikki hoputtaa Vilhoa kohti uusia pettymyksiä minolaisilla raunioilla.  Päivän  retkikohde kun on Faistos Kreetan etelärannikon tuntumassa.  Sinne päästäkseen Susivuorten on ajettava pohjoiseen Heraklionin ohittavalle pikatielle. Siltä pääsee Messarán tasangolle johtavalle tielle. Keskiviikkona aamupäivällä tiellä on vähän liikennettä. Kreikkalaiset tuntuvat suosivan ohitustilanteita, joissa on kolme, neljä autoa rinnan mutta muuten liikennekulttuuri tuntuu Annikista sangen maltilliselta. Road ragea eikä turhaa torvien soittelua ei esiinny.

Tien alkaessa kiemurrella ylös vuorenrinnettä, Vilho siirtyy ryömintäkaistalle. Susivuorille ei ole kiirettä kaahata täyttä vauhtia shikaaneihin vaan he katselevat mahdollisuuksien mukaan komeita maisemia alas tasangolle ja Psiloritis- eli Ida-vuoren suuntaan. Sitten päästään Agia Varvaraan. Se on vilkas kylä tai melkeinpä pikkukaupunki, jossa liikenneruuhkan aiheuttajia ovat pick-upit ja pienet traktorit.

Knossoksen lailla Faistokseen on hyvät opasteet mutta Vilho ei tahdo uskoa, että parinkymmenen auton parkkipaikka on se, jonne auto pitäisi jättää halutessaan vierailla minolaisella palatsinraunioilla. Annikki komentaa Vilhon pysäköimään auton sisäänkäynnin lähellä olevaan parkkiin. On nimittäin turha kuvitella, että täällä olisi joku iso pysäköintialue Faistokseen sankoin joukoin tungeksivia turisteja varten. Annikille on tullut selväksi, että Knossos on Kreetan matkailukaanonissa se arkeologinen kohde, jonka turistin on nähtävä ja loput minolaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset rauniot ovat auki vain yli-innokkaita susivuorelaisia ja tympääntyneitä leirikoululaisia varten.

Muinaisen Faistoksen raunioilla ei tosiaankaan ole tungosta. Bussillinen ranskalaisia koululaisia ainostaan vilkaisee muutamaa kivikasaa ennen kuin jää pieninä ryhminä vetelehtimään keskusaukion laidalle. Italialaisen luokan opettaja yrittää aluksi luennoida jotain paikan esi- ja protohistoriasta ja historiasta mutta pian kaikki italialaisteinitkin puivat kännykät kourassa omia, täysin nykyhetkeen sidottuja juttujaan  parituhatta vuotta sitten sortuneiden rakennusten raunioilla.

Annikki on niin vanha, että häntä minolaisrauniot kiinnostavat. Oletetun palatsin propylaiaan johtava leveä portaikko on hänestä upea. Myös pithoksia eli jättikokoisia säilytysruukkuja täynnä olevat huoneet ovat kiinnostavia. Parasta muinaisessa Faistoksessa on kuitenkin se, että että paikan tutkineet italialaiset arkeologit Federico Halbherr, Luigi Pernier ja Doro Levi eivät ole ryhtyneet tekemään minkäänlaisia rekonstruktioita eivätkä kertomaan prinsessasatuja. Enigmaattisesta Faistoksen kiekosta on esillä vain kuva, jonka esittelyteksti kertoo, ettei tähän halkaisijaltaan parikymmensenttiseen savikiekkoon leimattua kuvakirjoitusta ole pystytty avaamaan. Benkkuhan olisi vastaavanlaisen löydön tehtyään julistanut, että nyt meillä on asiakirja kuningas Minoksen tilaaman palatsin rakentamista tai ainakin kuitti kuningattaren kylpyläkäynnistä.

3. päivä: Knossos betonissa

Annikki on lievästi tyrmistynyt pääsylipun kovasta hinnasta. Viisitoista euroa tälllaisesta kohteesta! Olisi pitänyt lukea loppuun se pitkä lista perusteista, joilla vapautuu maksusta kokonaan. Takuulla olisin löytänyt proopuskan, jonka esitettyäni olisin päässyt ilmaiseksi sisään, Annikki manailee mielessään kaivaessaan lompakkoaan esiin. Toisaalta ostamalla 16 euron yhdistelmälipun pääsee myös Heraklionin arkeologiseen museoon, jonka pääsymaksu olisi yksinään 10 euroa.

Tolkuton lipunhinta on kuitenkin vain alkusoitto kaikelle sille hullutukselle, joka vallitsee Knossoksen arkeologisilla alueella. Tuhotöistään aateloidulta englantilaisarkeologi Sir Arthur Evansilta on selvästi loppunut kokonaan tolkku hänen tutkiessaan ja rekonsturuoidessaan tuhansia vuosia vanhoja raunioita, jotka hän väkisin tulkitsi kuningas Minoksen palatsiksi. Kyllähän Annikki sen tiesi, että Knossoksen ns. palatsialueella on railakkaasti mielikuvitusta käyttäen rakennettu “kopioita” alkuperäisistä, maantasalle sortuneista rakennuksista. Mutta mitään näin totaalista mielikuvituksen pakkomielteistä riemuvoittoa hän ei osannut odottaa. Annikki voisi jupista pitkäänkin Susivuorten nopeasti “Betoni-Evansiksi” eli tuttavallisesti “Benkuksi” kutsumansa Evansin Knossoksessa tekemistä kaivauksista ja ennen kaikkea hänen esittämistään tulkinnoista minolaiseksi nimeämästään kulttuurista. Mutta se ei ole tarpeen sillä siitä asiasta on kirjoitettu aivan tarpeeksi. Sen sijaan uusiin tutkimuksiin perustuvia, Evansin tutkimusmetodeja ja -motiiveja sekä ennen kaikkea hänen tulkintojaan kriittisesti arvioivia julkaisuja on yli sadassa vuodessa kertynyt yllättävän vähän.  Annikki yhtyy Vilhon hämmästykseen siitä, miten on mahdollista, että Benkun satuja kerrotaan edelleen täytenä totena eikä Knossoksen raunioista sanota mitään muuta kuin se, mitä Evans on tulkinnut niiden olleen.

Kaipa Knossoksen “minolaisesta kuninkaan palatsista” on jo Evansin aikana tullut sellainen “brandi”, jota ei ole vieläkään uskallettu uudistaa. Niin kauan kun kaikki Kreetalle rantalomalle tulleet, muinaiskulttuureista täysin piittaamattomatkin turistit vierailevat Knossoksessa, mihinkään päivityksiin tuskin ryhdytäänkään. Annikki tyytyy tähän toivoen, ettei hänen tarvitse kuulla Benkun prinsseistä ja kuningattarista enää sanaakaan.

2. päivä: Annikki Knossoksen hienoimmissa palatseissa eli supermarketeissa

Maanantaina aamupäivällä Susivuoret suuntaavat innokkaasti kohti Knossosta. Heidän intonsa syynä ei kuitenkaan ole kuulut palatsinrauniot vaan niistä parin kilometrin päässä sijaitsevan Nea Alatsatan pääkatu, jonka varrella on lukuisia elintarvikeliikkeitä. Ruokamarketit ja -torithan ovat tunnetusti Susivuorten mielestä  parhaimpia nähtävyyksiä. Pian Vilho onkin elementissään sormeillessaan viinipulloja supermarketissa. Annikki puolestaan tutkii juustotiskin valikoimaa. Suurten fetajuustoharkkojen lisäksi tarjolla on isoja kimpaleita halvaa. Saatuaan ostoskoriinsa juuston ja halvan lisäksi mm. maitoa, leipää, lehtisalaattia, ja paikallisia tuoremakkaroita, Annikkikin suuntaa viinihyllylle.

Kreetalaisissa viinipullon etiketeissä on järjestään jokin minolainen kuva. Annikki valitsee sattumanvaraisesti pari kaunisetikettistä pulloa kunnes huomaa Metaxa-pullojen rivin. Ylimmällä hyllyllä on kallista 7 tähden Metaxaa mutta pullo on liian suuri Annikin tarpeisiin. Annikki ei juuri väkeviä juo mutta onhan tätä halvalle hajuvedelle tuoksuvaa kreikkalaista brandyä päästävä taas pitkästä aikaa maistamaan. Viiden tähden Metaxaa löytyy myös 2 dl:n pullossa ja sellaisen Annikki ostoskoriinsa sujauttaa.

Autonperä on arvatenkin jo lähes täynnä ensimmäisen supermarketin jälkeen. Annikki sanoo kuitenkin, että vielä on käytävä liha- ja vihanneskaupoissa. Jos Annikki olisi lukenut matkaoppaita, hänen ei olisi tarvinnut yllättyä lihakaupan valikoimasta. Suurin osa tarjonnasta on nimittäin sianlihaa eikä lammasta ole saatavilla oikeastaan lainkaan. Nautaa ja etenkin siipikarjaa on hyvin tarjolla mutta lammasta ei yhtä lampaanpäätä lukuun ottamatta lihatiskissä näy. Ilmeisesti paikalliset hankkivat ainekset lammasruokiinsa muualta kuin lihakaupasta. Tyhjin käsin Annikki ei lammaspettymyksestään huolimatta lihakaupasta palaa vaan hänellä on kassissaan hyvännäköinen lihakääryle, jonka täytteenä on yrttejä ja kimpale kovaa juustoa.

Asunnolla on hieno sitruspuristin, jolla Annikki mielellään tekee aamulla tuoremehua. Vihannes - ja hedelmäkaupassa Annikki kerääkin pussin täyteen suuria appelsiineja sillä kotipuutarhan appelsiinipuussa on jäljellä enää yksi appelsiini. Sitruunapuu sen sijaan on täynnä hedelmiä joten sitruunoita ei tarvitse ostaa, Annikki tuumii alkaessaan valita tomaatteja ja sipuleita illallissalaattia varten.

Susivuorille on aika työ saada kaikki hankkimansa ruokatarvikkeet ja viinipullot mahtumaan jääkaappiin ja keittiökaappeihin. Vilhon täytyy nostaa takan vieressä  olevan hyllykön alatasoilta koristemaljat syrjään punaviinipullojen tieltä. Annikki taas työntää  suolapurkit keittiönkaapin perukoille  saadakseen tilaa jättipapu- ja kissanruokapurkeilleen. Susivuorten on ihan pakko nauraa itselleen ja miltei liiallisuuksiin menevälle supermarkettiharrastukselleen. Entä minolaiset palaisit ja museot?, Vilho hihittää Annikin rientäessä ruokkimaan kahta kirjavaa kissaansa.