Eilisiltaisen
mähkimisen jälkeen Susivuoret eivät kaipaa aamiaisekseen juuri muuta kuin
cappuccinot. Hotellin aamiaissalin kaksi tarjoilijaa korjaa urakalla kolmea
isoa pöytää kupeista ja lautasista. Annikki laskee, että aikaisella aamiaisella
on ollut ainakin kuudenkymmenen hengen porukka, josta Susivuoret eivät ole
nähneet vilaustakaan. Tuntemattomiksi jäävät aamuvirkut ovat jo varmaan viereisessä
urheilukeskuksessa kun Annikki ja Vilho vasta palaavat huoneeseensa
suunnittelemaan omaa päiväohjelmaansa.
Susivuorten
hotelli on Monti Sibillinin juurella mutta ne vuoret eivät ole heille tarpeeksi
korkeita. On päästävä Gran Sassolle! Ei kaksikkomme sentään kuvittele
kiipeävänsä Apenniinien korkeimmalle huipulle ilman kunnon varusteita ja
tarvittavaa kokemusta. Päämääränä on ajella Umbriasta Abruzzin puolelle
katsomaan miltä lähes kolmen kilometrin korkeuteen kohoava massiivi näyttää
laaksosta ja ylätasangolta katsottuna.
Vilho
näpyttää autonavigaattoriin Annikin arpoman paikannimen Parco Nazionale del
Gran Sassosta ja matka Apenniinien sydämeen voi alkaa. Pitkien tunnelien kautta
joudutaan ensin Lazioon ennen kuin maakunta vaihtuu Abruzziksi, Euroopan
vihreimmäksi sanotuksi alueeksi. Kolmasosa maakunnan pinta-alasta on
kansallispuistoa ja komeaa maisemaa hallitsevat vuorten vihreät rinteet ja
lumihuiput. Annikin ja Vilhon on syytä ihailla niitä vain matkan päästä sillä
Gran Sasso ja siellä sijaitseva Euroopan eteläisin jäätikkö Calderone ovat
kuuluja arvaamattomista sääoloistaan. Varomattomia retkeilijöitä joutuu joka
vuosi Gran Sassolla vakaviin onnettomuuksiin.
Vuoristomaisemista
ja laaksojen kylien rauhallisuudesta viehättyneinä, Annikki ja Vilho alkavat jo
suunnitella retkeilyä alueella tulevina vuosina. Pitäisi vain saada
polvinivelet kuntoon ennen kuin voi tehdä kunnon vaellusretkiä, Annikki
harmittelee mutta lupaa Vilhon kannustamana tehostaa kuntoharjoitteluaan.
Annikin
lievästä vastustelusta huolimatta Susivuoret päätyvät Abruzzin pääkaupunkiin
L'Aquilaan. Annikkia epäilyttää mennä paikkaan, jota ei käytännössä ole enää
olemassa. L'Aquilan kaupunki nimittäin ilmoittaa verkkosivuillaan lakonisesti,
että maanjäristys on tuhonnut kaupungin kulttuuriperinnön. Samaa on kertonut
Annikin kanadalainen tuttava, joka osallistui avustustöihin parin ensimmäisen
viikon aikana kohtalokkaasta järistyksestä, joka vei yli kolmensadan kaupunkilaisen
hengen huhtikuussa 2009.
Kaupunkia
lähestyessä huomio kiinnittyy joka puolella näkyviin nostokurkiin. Elämä
L'Aquilassa siis jatkuu jälleenrakennustyön merkeissä. Pieniä kerrostaloja
kohoaa uusille asuinalueille kaupungin laidalle. Lähempänä kaupungin vanhaa
keskustaa on pari, yhä käytössä olevaa, "tilapäistä" hätämajoituskylää
sekä hylättyjä tornitaloja, joissa ei tulla enää koskaan asumaan.
L'Aquilan
vanhaan kaupunkiin saavuttuaan, Annikki ja Vilho toteavat sen olevan
liikenteeltä suljettu jättimäinen rakennustyömaa. Yksikään talo ei ole
maanjäristyksen jäljiltä asuinkelpoinen. Kaikki rakennukset on jouduttu
tukemaan metallipalkein ja merkitsemään sortumavaarasta varoittavin kyltein.
Varmasti kirkkoja ja muita historiallisia rakennuksia on onnistuttu viidessä
vuodessa korjaamaan mutta se, että asukkaat voisivat palata lähivuosina
koteihinsa, ei näytä todennäköiseltä. L'Aquilan vanha kaupunki tulee olemaan
rotta-ansojen ympäröimä aavekaupunki vielä pitkään.
Poliitikkoja
ja viranomaisia on arvostelu jälleenrakennustöiden tehottomuudesta ja
hitaudesta. Maanjäristyksen uhrien sanotaan jätetyn oman onnensa nojaan jälleenrakennukseen tarkoitettujen rahojen päätyessä aivan toisaalle.
Kaikenlaisten, rakennusalalle kaikkialla maailmassa niin tyypillisten
vilppitekojen lisäksi aquilalaisia hiertää yhä kesken oleva
oikeudenkäyntiprosessi maanjäristyskuolemista. Siinä kuudelle seismologille ja
yhdelle viranomaiselle vaaditaan vähintään kuuden vuoden vankilatuomiota
kuolemantuottamuksesta.
Annikista
syytteet ainakin seismologien osalta tuntuvat hämmentäviltä. Kaikissa
Italian seismologisissa laitoksissa havaittiin, että L'Aquilan seudulla maa
tärähteli usean kuukauden ajan ennen tuhoisan voimakasta maanjäristystä. Kuitenkaan
tarkatkaan havainnot seismologisista aktiivisuudesta yhdistettynä nykyisen
tiedon varaan rakennettuun mallinnukseen eivät voi mitenkään tuottaa varmaa
tietoa siitä, missä ja milloin tapahtuu seuraava suuri järistys. Annikki
ymmärtää, että esim. Vajontin tapauksessa tuomittiin joukko insinöörejä ja
geologeja, joiden virheiden ja laiminlyöntien seurauksena koillisessa Italiassa
sortui vuonna 1963 Vajontin suurpato ja parituhatta ihmistä menetti henkensä.
Mutta ovatko seismologit vastuussa siitä, että iso osa italialaisista asuu
mannerlaattojen reuna-alueilla ja ovat siten jatkuvassa maanjäristysvaarassa?
L'Aquilassa
asiantuntijoita ei kuitenkaan syytetä kaikista 309 kuolemasta. Oikeudessa
puidaan tapauksia, joissa 19 aquilalaista kuoli sortuvissa asunnoissaan sen
sijaan, että he olisivat saanet yksiselitteisen ohjeen ja sitä noudattaen paenneet
kaupungista ennen huhtikuun aamuyön suurta järistystä. Annikki epäilee, että
L'Aquilan maanjäristykseen liittyviä kysymyksiä syyllisyydestä ja korvausvelvollisuudesta
puidaan vielä pitkään. Hän muistaa kymmenisen vuotta sitten lukemansa
lehtiuutisen, jossa kerrottiin tehdyn viimeiset korvauspäätökset Vajontin
katastrofista. Aikaa päätöksen saamiseen oli siis kulunut yli 40 vuotta.
Viikko
L'Aquilassa käynnin jälkeen Annikki kuulee, että seismologit on vapautettu
kuolemantuottamussyytteistä ja vastuullinen virkamies on tuomittu kahdeksan
vuoden sijasta kahden vuoden vankeuteen. Aquilalaiset ovat pettyneitä ja
raivoissaan ja juttu todennäköisesti jatkuu seuraavassa oikeusasteessa.