Hampurin lentokentällä on tiistaina iltapäivällä vähän väkeä. Se sopii Annikille ja Vilholle, jotka ovat saapuneet lähtöaulaan poikkeuksellisen hyvissä ajoin. Lento kotiin olisi vasta seitsemältä mutta kun Kielin asuntoa tultiin siivoamaan jo puolenpäivän aikaan, he päättivät hypätä bussiin ja mennä suoraan lentokentälle aikaa tappamaan.
Noin sadan kilometrin bussimatka Kielistä Hampuriin taittuu kauriita ja peuroja sekä petolintuja bongaillen. Ennen check in -tiskin aukeamista istuskellaan kahvilassa lounaalla ja Vilho käy ostamassa kioskista harrastuksiinsa liittyviä kuvalehtiä. Ystävälleen Anterolle hän olisi ostanut nukkekodin rakentajan lehden mutta sellaista ei tällä kertaa osu silmiin. Sen sijaan tarjolla olisi useita nalleharrastajan lehtiä.
Edellinenkin päivä Kielissä oli mennyt jokseenkin rauhalliseen, jopa vetelään tahtiin. Aamupäivällä oltiin pyöritty kävelykadulla ja kauppakeskuksessa. Tavaratalon mittavat sukka- ja sukkahousuvalikoimat tekivät Annikkiin vaikutuksen. Lisäksi alekorista löytyi Suomessa yli 20 € maksavia merkkituotteita alle viidellä eurolla.
Lounaan ja päivälevon jälkeen lähdettiin taas kävelemään säälimättä jo rasittuneita raajoja. Asuinalueen ja ulkoilualueen halki päästiin Kielin vuonon rantaan melko lähelle Kielin kanavan suuta. Rantakatua pitkin jatkettiin vielä muutama kilometri sotilasalueen tuntumaan, jossa ihmeteltiin sodan aikaista suurehkoa bunkkeria. Paluu takaisin asunnolle kävi kovaan vastatuuleen maratonin reittiä seuraten.
Annikki alkoi jo väsyä kaupunkikengissään ja oli tyytyväinen kun pidettiin tauko Geomar-akvaarion luona. Ulkoaltaassa uiskenteli harmaahylkeitä, joista yhdellä oli iltajumppa menossa. Se ui ympäri allasta ja hyppi vähän väliä delfiinin lailla ilmaan.
Vaikka jalkoja pakotti lähes 15 km:n lenkin jälkeen, kauaa ei asunnolla ehditty olla kun jo taas lähdettiin liikkeelle. Tyhjät olutpullot piti palauttaa keräysautomaattiin ja samalla hakea Lyypekin marsipaania kotiinviemisiksi. Heti kauppareissun jälkeen painettiin taas vanhaan kaupunkiin, josta oli katsottu valmiiksi illallispaikka. Ravintola osoittautui hyväksi valinnaksi. Edulliseen buffet-ateriaan kuului niin sushia kuin paljon erilaisia vihanneksia, lihoja ja meren eläviä wokattavaksi. Tosin Herra Wongin maantiedon tuntemuksen mukaan Australia kuuluu Aasiaan. Aasialaisessa buffeesta kun löytyi myös kengurunlihaa.
Ennen nukkumaanmenoa tyhjennettiin vielä pullollinen sektiä, joka kuuluu pakollisena pariskuntamme Saksan matkoihin. Sellaisiksi lasketaan myös lennot saksalaisen lentoyhtiön kyydissä. Pullon vajetessa Annikki tutkii television tarjontaa. Saksalaiset kanavat näyttävät enimmäkseen amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, dubattuna tietenkin. Tanskalainen kanava kertaa juuri päättyneiden Sotshin olympiakisojen tapahtumia mutta nekään eivät Annikkia kiinnosta. Saksalaiset uutiset Ukrainan verilöylystä ja vallanvaihdosta on taas nähty jo montaa kertaa. Viimein löytyy kanava, joka näyttää historiallista dokumenttia. Aiheena on, kuinkas muuten, saksalaisen sukellusveneen toiminta toisessa maailmansodassa.
tiistai 25. helmikuuta 2014
maanantai 24. helmikuuta 2014
3. päivä: Kuin sardiinit purkissa - U-995 ja Kieler sprotten
Annikki ja Vilho aloittavat Kielin maratonin jälkeisen päivän rauhallisesti mutta ovat silti jo heti kymmenen jälkeen kaupungin rautatieaseman edustalla tutkimassa bussiaikatauluja. Parinkymmenen minuutin päästä lähtisi kyyti Itämeren rannalle Laboen pikkukaupunkiin. Ennen bussin lähtöä pyörähdetään viereisessä kauppakeskuksessa katsomassa kuinka risteilyaluksesta purkautunut porukka lonnii sen läpi kohti Kielin vanhaa kaupunkia.
Kolmen euron bussimatka n. 20 km:n päässä olevaan rantakaupunkiin kestää melkein kolme varttia sillä sunnuntaisin bussi kiertää kaikki kylät. Se ei pariskuntaamme haittaa. Päinvastoin; he seuraavat innokkaina näkymiä Kielin satamaan ja rauhalliseen ja siistiin turkkilaistaustaisten suosimaan asuinalueeseen. Nähdään myös pari siirtolapuutarha-aluetta ja useita komeita olkikattoisia taloja.
Perillä Laboessa Annikki ja Vilho suunnistavat ensimmäiseen havaitsemaansa leipomokahvilaan. Vasta suuret cappucinot ja suolarinkelit nautittuaan he ovat valmiit astelemaan aurinkoiselle rantakadulle ja kohti das Marine Ehrenmalia. Valtava muistomerkki näkyy jo kaukaa ja pian Annikki huomaa sen edessä rantahiekalla makaavan ison sukellusveneen.
Annikki saa lippukassalta poletit sekä muistomerkillä että sukellusveneessä käyntiä varten. Vaikkeivät sotamuistomerkit kuulukaan sellaisiin kohteisiin, joita Annikki ja Vilho yleensä käyvät katsomassa, tähän Laboen monumenttiin päätettiin tutustua tarkemmin. Onhan kyseessä todellinen monumentti; lähes 90 m korkea tiilirakennelma. Muistomerkki rakennettiin alunperin ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden saksalaisten merisotilaiden muistoksi mutta asteittain se on muutettu kaikkien merellä menehtyneiden muistomerkiksi. Ennen torniin kiipeämistä käydään kiertämässä näyttelyhallia, jossa on lukuisia laivojen pienoismalleja - mm taistelulaiva Bismarck mittakaavassa 1:50 - sekä tietoa Saksan merivoimien toiminnasta maailmansodissa.
Maanalaisen muistohallin kautta pääsee varsinaiselle monumentille. Ylös torniin vie hissikin mutta Annikki ja Vilho suuntaavat kohti portaita. Se alkaa pian kaduttaa Annikkia, sillä jo ennen puolimatkaa karu näkymä alas tyhjyyteen alkaa tuntua pelottavalta. Perillä näköalatasanteelta huimaus helpottaa ja ristikon takaa pystyy tähyämään alas rantaan ja merelle. Mantereen puolella näkyy peltoja ja tuulivoimaloita.
Toinen poletti avaa portin, jonka kautta päästään kapuamaan toisessa maailmansodassa kuusi alusta upottaneeseen sukellusveneeseen U-995. Vaikka tämä Hampurissa v. 1942 rakennettu u-boot on ulkoapäin suuri (pituus 50,5 m), on se sisältä yhtä ahdas kuin Suomenlinnassa oleva Vesikko. Valtaosan sisätiloista nielevät diesel- ja sähkökoneet ja torpedot. Venttiilejä ja vipuja on joka paikassa ja myös radio- ja kuuntelukomerot ovat täynnä kaikenlaisia aparaatteja. Makuutilojen koon perusteella miehistön jäsenten ihannepituuden on täytynyt olla alle 170 cm ja painon alle 70 kg. Kapteeni on voinut olla jopa pari senttiä ja kiloa isompi. Mutta toisaalta luukkujen sulkemiseen ja torpedojen siirtelyyn on tarvittu riuskoja miehiä.
Annikki ei halua tarkemmin ajatella millaista elämä (ja kuolema) sukellusveneessä on voinut olla sen etsiessä torpedoitavia aluksia ja väistellessä syvyyspommeja. Pelkkä ajatus liikkeellä olevan sukellusveneen melutasosta saa korvat soimaan. Annikki huokaiseekin syvään päästyään takaisin raikkaaseen ulkoilmaan.
Meno Laboen rantakadulla on vilkastunut entisestään ja aalloilla kiitää useita windsurffareita. Annikki ja Vilho eivät liity sen enempään jäätelö- kuin kalaruokakioskin jonoon vaan kävelevät suoraan Kieliin palaavan bussin pysäkille.
Asunnolle päästyä aurinko ja merituuli tekevät sen, että aterian jälkeen on päiväunien aika. Illalla Annikki tutkii ostamaansa rasiallista kuuluja Kielin savustettuja kilohaileja, Kieler sprotten. Kalat saavat vielä jäädä maistamatta sillä pakkaus tuo ikävällä tavalla mieleen U-995:n.
Kolmen euron bussimatka n. 20 km:n päässä olevaan rantakaupunkiin kestää melkein kolme varttia sillä sunnuntaisin bussi kiertää kaikki kylät. Se ei pariskuntaamme haittaa. Päinvastoin; he seuraavat innokkaina näkymiä Kielin satamaan ja rauhalliseen ja siistiin turkkilaistaustaisten suosimaan asuinalueeseen. Nähdään myös pari siirtolapuutarha-aluetta ja useita komeita olkikattoisia taloja.
Perillä Laboessa Annikki ja Vilho suunnistavat ensimmäiseen havaitsemaansa leipomokahvilaan. Vasta suuret cappucinot ja suolarinkelit nautittuaan he ovat valmiit astelemaan aurinkoiselle rantakadulle ja kohti das Marine Ehrenmalia. Valtava muistomerkki näkyy jo kaukaa ja pian Annikki huomaa sen edessä rantahiekalla makaavan ison sukellusveneen.
Annikki saa lippukassalta poletit sekä muistomerkillä että sukellusveneessä käyntiä varten. Vaikkeivät sotamuistomerkit kuulukaan sellaisiin kohteisiin, joita Annikki ja Vilho yleensä käyvät katsomassa, tähän Laboen monumenttiin päätettiin tutustua tarkemmin. Onhan kyseessä todellinen monumentti; lähes 90 m korkea tiilirakennelma. Muistomerkki rakennettiin alunperin ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden saksalaisten merisotilaiden muistoksi mutta asteittain se on muutettu kaikkien merellä menehtyneiden muistomerkiksi. Ennen torniin kiipeämistä käydään kiertämässä näyttelyhallia, jossa on lukuisia laivojen pienoismalleja - mm taistelulaiva Bismarck mittakaavassa 1:50 - sekä tietoa Saksan merivoimien toiminnasta maailmansodissa.
Maanalaisen muistohallin kautta pääsee varsinaiselle monumentille. Ylös torniin vie hissikin mutta Annikki ja Vilho suuntaavat kohti portaita. Se alkaa pian kaduttaa Annikkia, sillä jo ennen puolimatkaa karu näkymä alas tyhjyyteen alkaa tuntua pelottavalta. Perillä näköalatasanteelta huimaus helpottaa ja ristikon takaa pystyy tähyämään alas rantaan ja merelle. Mantereen puolella näkyy peltoja ja tuulivoimaloita.
Toinen poletti avaa portin, jonka kautta päästään kapuamaan toisessa maailmansodassa kuusi alusta upottaneeseen sukellusveneeseen U-995. Vaikka tämä Hampurissa v. 1942 rakennettu u-boot on ulkoapäin suuri (pituus 50,5 m), on se sisältä yhtä ahdas kuin Suomenlinnassa oleva Vesikko. Valtaosan sisätiloista nielevät diesel- ja sähkökoneet ja torpedot. Venttiilejä ja vipuja on joka paikassa ja myös radio- ja kuuntelukomerot ovat täynnä kaikenlaisia aparaatteja. Makuutilojen koon perusteella miehistön jäsenten ihannepituuden on täytynyt olla alle 170 cm ja painon alle 70 kg. Kapteeni on voinut olla jopa pari senttiä ja kiloa isompi. Mutta toisaalta luukkujen sulkemiseen ja torpedojen siirtelyyn on tarvittu riuskoja miehiä.
Annikki ei halua tarkemmin ajatella millaista elämä (ja kuolema) sukellusveneessä on voinut olla sen etsiessä torpedoitavia aluksia ja väistellessä syvyyspommeja. Pelkkä ajatus liikkeellä olevan sukellusveneen melutasosta saa korvat soimaan. Annikki huokaiseekin syvään päästyään takaisin raikkaaseen ulkoilmaan.
Meno Laboen rantakadulla on vilkastunut entisestään ja aalloilla kiitää useita windsurffareita. Annikki ja Vilho eivät liity sen enempään jäätelö- kuin kalaruokakioskin jonoon vaan kävelevät suoraan Kieliin palaavan bussin pysäkille.
Asunnolle päästyä aurinko ja merituuli tekevät sen, että aterian jälkeen on päiväunien aika. Illalla Annikki tutkii ostamaansa rasiallista kuuluja Kielin savustettuja kilohaileja, Kieler sprotten. Kalat saavat vielä jäädä maistamatta sillä pakkaus tuo ikävällä tavalla mieleen U-995:n.
lauantai 22. helmikuuta 2014
2. päivä: Pikkukaupungin kaahailua
Annikki tähyää olohuoneen ikkunasta alas kirkkopuistikkoon ja kadulle. Hiljaista on mutta onhan lauantai eikä kello ole kuin kahdeksan aamulla. Läheinen supermarketti on kuitenkin juuri avautumassa ja mummot liikennevaloissa puristavat rollaattoriensa kahvoja kuin formulakuskit Ferrarin rattia paalupaikalla. Valon vaihduttua vihreäksi myssypäinen mummeli kiihdyttää kärkeen mutta lopulta kaikki pääsevät sovussa ja hyvässä järjestyksessä kaupan ovelle.
Kaikesta tästä voi päätellä, ettei nyt olla Italiassa. Eihän juuri missään italialaisessa kaupungissa ole jalkakäytäviä, joilla voisi huoletta kaahailla rollaattorilla tai pyörätuolilla. Toisin on tässä pikkukaupungissa, jossa on loistavat jalkakäytävät ja pyörätiet. Liikennekulttuuri on muutenkin kadehdittavaa. Jalankulkijan ei tarvitse väistellä punaisia päin painavia pyöräilijöitä eikä suojatiellä päälle ajavia autoilijoita. Ei siis olla Suomessakaan vaan Annikki ja Vilho ovat löytäneet tiensä Saksan Schleswig-Holsteiniin ja siellä Kielin kaupunkiin.
Seuraavaksi voikin ihmetellä sitä, mikä tuo pariskuntamme helmikuussa Itämeren rantakaupunkiin. Syynä on tietysti Vilhon maratonharrastus ja Annikin intoilu. Maratonkauden aikaisen aloittamisen varjolla Annikki on taas saanut järjestettyä vuoden ensimmäisen ulkomaanmatkan. Annikki olisi ollut valmis lähtemään esim. Brescian, Napolin tai Chevernyn maratonille mutta Vilho halusi juoksemaan muualle kuin jo koettuihin Italian ja Ranskan kisoihin. Kun Kielin maraton osui sopivaan aikaan helmikuun loppuun ja edulliset lennotkin Hampuriin löytyivät, Annikki saattoi kertoa Vilholle, että ilmoittaudupa ensimmäiselle saksalaiselle maratonillesi.
Kauaa ei Annikki jouda seurata naapuruston tapahtumia sillä kohta on lähdettävä kävelemään rantaan ja Ostseekain edustalle, josta maraton kohta starttaisi. Juoksutapahtuman lähtökuviot sujuvat totuttuun tapaan ja pian Annikki jo vilkuttaa Vilholle hyvän juoksumatkan toivotukset. Vilhon kadotessa näkyvistä rantatielle, Annikki suuntaa kohti Holstenstraßessa, Saksan pisintä kävelyostoskatua ja aloittaa oman maratoninsa.
Kaikesta tästä voi päätellä, ettei nyt olla Italiassa. Eihän juuri missään italialaisessa kaupungissa ole jalkakäytäviä, joilla voisi huoletta kaahailla rollaattorilla tai pyörätuolilla. Toisin on tässä pikkukaupungissa, jossa on loistavat jalkakäytävät ja pyörätiet. Liikennekulttuuri on muutenkin kadehdittavaa. Jalankulkijan ei tarvitse väistellä punaisia päin painavia pyöräilijöitä eikä suojatiellä päälle ajavia autoilijoita. Ei siis olla Suomessakaan vaan Annikki ja Vilho ovat löytäneet tiensä Saksan Schleswig-Holsteiniin ja siellä Kielin kaupunkiin.
Seuraavaksi voikin ihmetellä sitä, mikä tuo pariskuntamme helmikuussa Itämeren rantakaupunkiin. Syynä on tietysti Vilhon maratonharrastus ja Annikin intoilu. Maratonkauden aikaisen aloittamisen varjolla Annikki on taas saanut järjestettyä vuoden ensimmäisen ulkomaanmatkan. Annikki olisi ollut valmis lähtemään esim. Brescian, Napolin tai Chevernyn maratonille mutta Vilho halusi juoksemaan muualle kuin jo koettuihin Italian ja Ranskan kisoihin. Kun Kielin maraton osui sopivaan aikaan helmikuun loppuun ja edulliset lennotkin Hampuriin löytyivät, Annikki saattoi kertoa Vilholle, että ilmoittaudupa ensimmäiselle saksalaiselle maratonillesi.
Kauaa ei Annikki jouda seurata naapuruston tapahtumia sillä kohta on lähdettävä kävelemään rantaan ja Ostseekain edustalle, josta maraton kohta starttaisi. Juoksutapahtuman lähtökuviot sujuvat totuttuun tapaan ja pian Annikki jo vilkuttaa Vilholle hyvän juoksumatkan toivotukset. Vilhon kadotessa näkyvistä rantatielle, Annikki suuntaa kohti Holstenstraßessa, Saksan pisintä kävelyostoskatua ja aloittaa oman maratoninsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)