Annikki ja Vilho aloittavat Kielin maratonin jälkeisen päivän rauhallisesti mutta ovat silti jo heti kymmenen jälkeen kaupungin rautatieaseman edustalla tutkimassa bussiaikatauluja. Parinkymmenen minuutin päästä lähtisi kyyti Itämeren rannalle Laboen pikkukaupunkiin. Ennen bussin lähtöä pyörähdetään viereisessä kauppakeskuksessa katsomassa kuinka risteilyaluksesta purkautunut porukka lonnii sen läpi kohti Kielin vanhaa kaupunkia.
Kolmen euron bussimatka n. 20 km:n päässä olevaan rantakaupunkiin kestää melkein kolme varttia sillä sunnuntaisin bussi kiertää kaikki kylät. Se ei pariskuntaamme haittaa. Päinvastoin; he seuraavat innokkaina näkymiä Kielin satamaan ja rauhalliseen ja siistiin turkkilaistaustaisten suosimaan asuinalueeseen. Nähdään myös pari siirtolapuutarha-aluetta ja useita komeita olkikattoisia taloja.
Perillä Laboessa Annikki ja Vilho suunnistavat ensimmäiseen havaitsemaansa leipomokahvilaan. Vasta suuret cappucinot ja suolarinkelit nautittuaan he ovat valmiit astelemaan aurinkoiselle rantakadulle ja kohti das Marine Ehrenmalia. Valtava muistomerkki näkyy jo kaukaa ja pian Annikki huomaa sen edessä rantahiekalla makaavan ison sukellusveneen.
Annikki saa lippukassalta poletit sekä muistomerkillä että sukellusveneessä käyntiä varten. Vaikkeivät sotamuistomerkit kuulukaan sellaisiin kohteisiin, joita Annikki ja Vilho yleensä käyvät katsomassa, tähän Laboen monumenttiin päätettiin tutustua tarkemmin. Onhan kyseessä todellinen monumentti; lähes 90 m korkea tiilirakennelma. Muistomerkki rakennettiin alunperin ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden saksalaisten merisotilaiden muistoksi mutta asteittain se on muutettu kaikkien merellä menehtyneiden muistomerkiksi. Ennen torniin kiipeämistä käydään kiertämässä näyttelyhallia, jossa on lukuisia laivojen pienoismalleja - mm taistelulaiva Bismarck mittakaavassa 1:50 - sekä tietoa Saksan merivoimien toiminnasta maailmansodissa.
Maanalaisen muistohallin kautta pääsee varsinaiselle monumentille. Ylös torniin vie hissikin mutta Annikki ja Vilho suuntaavat kohti portaita. Se alkaa pian kaduttaa Annikkia, sillä jo ennen puolimatkaa karu näkymä alas tyhjyyteen alkaa tuntua pelottavalta. Perillä näköalatasanteelta huimaus helpottaa ja ristikon takaa pystyy tähyämään alas rantaan ja merelle. Mantereen puolella näkyy peltoja ja tuulivoimaloita.
Toinen poletti avaa portin, jonka kautta päästään kapuamaan toisessa maailmansodassa kuusi alusta upottaneeseen sukellusveneeseen U-995. Vaikka tämä Hampurissa v. 1942 rakennettu u-boot on ulkoapäin suuri (pituus 50,5 m), on se sisältä yhtä ahdas kuin Suomenlinnassa oleva Vesikko. Valtaosan sisätiloista nielevät diesel- ja sähkökoneet ja torpedot. Venttiilejä ja vipuja on joka paikassa ja myös radio- ja kuuntelukomerot ovat täynnä kaikenlaisia aparaatteja. Makuutilojen koon perusteella miehistön jäsenten ihannepituuden on täytynyt olla alle 170 cm ja painon alle 70 kg. Kapteeni on voinut olla jopa pari senttiä ja kiloa isompi. Mutta toisaalta luukkujen sulkemiseen ja torpedojen siirtelyyn on tarvittu riuskoja miehiä.
Annikki ei halua tarkemmin ajatella millaista elämä (ja kuolema) sukellusveneessä on voinut olla sen etsiessä torpedoitavia aluksia ja väistellessä syvyyspommeja. Pelkkä ajatus liikkeellä olevan sukellusveneen melutasosta saa korvat soimaan. Annikki huokaiseekin syvään päästyään takaisin raikkaaseen ulkoilmaan.
Meno Laboen rantakadulla on vilkastunut entisestään ja aalloilla kiitää useita windsurffareita. Annikki ja Vilho eivät liity sen enempään jäätelö- kuin kalaruokakioskin jonoon vaan kävelevät suoraan Kieliin palaavan bussin pysäkille.
Asunnolle päästyä aurinko ja merituuli tekevät sen, että aterian jälkeen on päiväunien aika. Illalla Annikki tutkii ostamaansa rasiallista kuuluja Kielin savustettuja kilohaileja, Kieler sprotten. Kalat saavat vielä jäädä maistamatta sillä pakkaus tuo ikävällä tavalla mieleen U-995:n.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti