Annikin tehdässä asunnon “lopputarkastusta”, naapurin kissa tulee tapaamaan häntä keittiön ikkunan alle. Annikki antaa sille vielä pari herkkutikkua ja sulkee sitten asunnon ikkunat ja hetken päästä lukitsee myös talon ulko-oven. Paluumatka Münchenin kautta kotiin voi alkaa.
Susivuoret eivät kuitenkaan suuntaa Münchenin kaupunkiin vaan kiertävät sen kokonaan ajamalla lentokentälle Augsburgin kautta. Ammergaun Alpit jäävät pian taakse ja tie pohjoiseen alkaa seurata tasankojen keskellä virtaavaa Lech-jokea. Susivuoret käyvät joen rannassa Landsberg am Lechin tuntumassa ja ihmettelevät sillanpielen parkkipaikalla olevia puisia telineitä. He eivät löydä kahdessa rivissä oleville kaiteille muuta selitystä kuin sen, että niille voi nostaa kanootteja.
Annikki keksii, että he voisivat pysähtyä myös Köningsbrunnissa, jossa olisi kartan mukaan pronssikautinen hauta ja jotain roomalaisia raunioita. Hauta paljastuu pätkäksi esiroomalaista rakennelmaa keskellä modernia hautausmaata. Kauempaa löytyy pieni museorakennus, jossa on Mithraeum. Museo on kiinni mutta sen ikkunoista näkyy roomalaisaikaisen Mithra-kultin temppelin rauniot. Annikin astuessa päätyikkunan eteen, museon sisällä syttyy lamppu, joka valaisee seinällä olevan, raunioista löytyneen marmorireliefin tai todennäköisemmin sen kopion. Mithraeumille tyypillisessä kuvassa Mithra-jumala eläinapureineen surmaa julmasti härän.
***
Susivuoret eivät oikeastaan pysähdy Augsburgiin vaan risteilevät hetken autolla sen vanhankaupungin ympäri. Saksalaiseen tapaan yliopistokaupungissa on hyvin kattava pyörätieverkosto ja esimerkillinen pyöräilykulttuuri. Annikki ei voi olla jälleen kerran yllättymättä siitä, kuinka säntillisesti pyöräilijät noudattavat esim. aivan kaikkia liikennevaloja. Vaikka Augsburg näyttää oikein mukavalta paikalta, on se sen verran iso kaupunki, etteivät Annikki ja Vilho halua jättää koko omaisuuttaan näkyville autoon käydäkseen lounaalla. He jatkavatkin matkaansa autobahnia pitkin kohti Münchenin ohitustietä.
Sopiva lounaspaikka löytyy erään Augsburgia paljon pienemmän paikkakunnan laitamilta. Siistin ja edullisen turkkilaispizzerian etuja on myös se, että pöydästä voi seurata viereisen autopesulan toimintaa. Annikki ei kyllä ikipäivänä ryhtyisi noin mittavaan urakkaan kuin siellä autojaan pesevät, imuroivat, vahaavat, kiillottavat jne. asiakkaat suorittavat. Vuokra-autolla ajamisessa on totisesti puolensa. Jätettyään vuokratun “Leppäkerttunsa” Münchenin lentokentälle vuokraamon pestäväksi, Susivuoret viettävät oman parituntisensa lentokentän lepotuoleissa perinteisiä sanomalehtiä selaillen ja juoden baarissa oluen ja lasillisen valkoviiniä. Helsinkiin saavuttuaan he eivät tavalliseen tapaansa marssikaan bussipysäkille vaan autovuokraamon tiskille. Vastapestyä ja -puunattua autoa tarvittaisiin taas jo huomenna.
lauantai 10. syyskuuta 2016
10. päivä: Helteisen päivän pikavisiitti Buchenbergille ja viimeinen ilta Oberammergaussa
Keskiviikkopäivä on suorastaan helteinen Annikin ja Vilhon ajaa huristaessa kohti pohjoista. Echelbachin jälkeen he ylittävät nyt jo vuolaana virtaavan Ammer-joen ja kääntyvät viime vuoden reissulta tutulle Steingadenin tielle. Viimeisenä varsinaisena lomapäivänään Susivuoret eivät tee monen tunnin maastoretkeä eikä autollakaan ajeta kuin Buchingiin asti.
Buchingenista pääsee tuolihissillä 1142 metrin korkeuteen Buchenbergille eikä Annikki aio tänään rehkiä sen enempää kuin “kunkkukorttiaan” vilauttamalla matkustaa tuolihissillä edestakaisin vuorelle katselemaan maisemia Lechtalin Alpeille. Buchenbergin laella on tietenkin Berggasthof terasseineen ja aurinkoisena päivänä se on lähes täynnä. Näköalapaikan vieressä on tusinan verran eri-ikäisiä miehiä liitovarjoreppujaan pakkaamassa muutaman liidellessä taivaalla varjoineen.
Annikki tähyilee alas järville, joista Bannwaldseen takana näkyvällä isommalla Forggenseella seilaa lukuisia purjeveneitä. Neuschwangaun satulinna jää täpärästi kuusikon taakse eivätkä Susivuoret vaivaudu menemään toiselle näköalapaikalle, josta se kenties näkyisi. Vilho hoputtaa kärsimättömästi Annikkia lähtemään paluumatkalle ja kohta tämä huomaa laskeutuvansa jyrkkää polkua kohti laaksoa. Tähän Annikki ei ollut varautunut ja hän joutuu tukeutumaan Vilhon olkapäähän päästäkseen tennareissaan polun korkeimpia, savesta liukkaita askelmia alas. Suurten kuusten juurakoista selviydyttään Annikki ei saa huokaista kuin hetken ennen kuin reitti jatkuu sorapohjaisena polkuna tuolihissiradan alitse niitynlaitaan, jossa Susivuoret näkevät kuinka sähkölangalla vaaninut tuulihaukka nappaa niityltä myyrän.
Alhaalla laaksossa on iltapäivällä todella kuuma ja Annikki aukaisee “Leppäkertun” katon kokonaan Susivuorten palatessa Oberammergauhun. Siellä pariskuntamme nauttii vielä hetken aurinkoisesta syyskuun iltapäivästä puutarhassaan ennen kuin alkaa pakata laukkujaan ja panna asuntoa järjestykseen. Annikki ei ylety ottamaan keittiönkaapin päälle siirrettyjä astioita ja panemaan niitä takaisin paikalleen. Vilho toteaa, että ehkä on parempi jättää ne sinne sillä tuskin kukaan muukaan tulee käyttämään posliinista kahvikannua ja voirasiaa, saati isoja liemikulhoja. Asunnon astiavalikoima on siitä erikoinen, että siellä on täydellinen kahdeksan hengen Villeroy-Bochin astiasto satoja euroja maksavine kannuineen ja kulhoineen sekä neljä tyylikästä viinilasia lopun lasiston muodostuessa muutamasta epäparisesta oluttuopista ja mainoslasista. Juodessaan tummaa Scheyernin luostarin oluttaan isosta kahvifirman lasista, Annikki selailee asunnon vieraskirjaa. Edellisten vuokralaisten kirjoittamista kiitoksista ilmenee, että talon isäntä taitaa olla oikea kreivi. Se selittänee ainakin osan asunnon astiavalikoimasta.
Illan jo pimennyttyä ja kuunsirpin noustua Kofelin ylle, Annikki ja Vilho lähtevät kylälle etsimään illallispaikkaa. Vaikka ovat viettäneet Oberammergaussa lähes kaksi viikkoa, he näkevät vasta nyt kuinka monta liikettä ja ravintolaa sen parilla kadulla onkaan. Valaistuja näyteikkunoita, joissa on esillä vaikka minkä kokoisia ja -näköisiä puusta kaiverrettuja hahmoja, on ainakin puolitusinaa. Annikkia vähän ihmetyttää se, onko kaikille näille sadoille kalliille puuveistoksille ostajia.
Kylän meksikolaisravintola näyttää torstai-iltana olevan sen suosituin paikka. Muilla terasseilla on muutamia oluenjuojia mutta ruokasaleissa on hiljaista. Siitä huolimatta ensimmäisessä Gasthofissa, josta Annikki ja Vilho arvelevat saavansa illallista, tarjoilijat tuskin vaivautuvat tervehtimään heitä. Susivuoret äänestävät jaloillaan ja päättävät turhaa pyörimistä välttääkseen mennä samaan, hyväksi toteamaansa ravintolaan, jossa söivät pari iltaa sitten. Gasthof zur Rose ei petä tälläkään kertaa. Tarjoilu on nopeaa ja ystävällistä ja ruoka hyvää ja edullista. Juomalistalta Annikki löytää vihdoin saksalaisen punaviinin, joka on jotain muuta kuin Vilhon suosimat Spätburgunderit. Schwarzriesling eli tutummin Pinot Meunier on Annikista oikein hyvää ja sopii mainiosti yhteen hänen sipulipihvinsä kanssa.
Buchingenista pääsee tuolihissillä 1142 metrin korkeuteen Buchenbergille eikä Annikki aio tänään rehkiä sen enempää kuin “kunkkukorttiaan” vilauttamalla matkustaa tuolihissillä edestakaisin vuorelle katselemaan maisemia Lechtalin Alpeille. Buchenbergin laella on tietenkin Berggasthof terasseineen ja aurinkoisena päivänä se on lähes täynnä. Näköalapaikan vieressä on tusinan verran eri-ikäisiä miehiä liitovarjoreppujaan pakkaamassa muutaman liidellessä taivaalla varjoineen.
Annikki tähyilee alas järville, joista Bannwaldseen takana näkyvällä isommalla Forggenseella seilaa lukuisia purjeveneitä. Neuschwangaun satulinna jää täpärästi kuusikon taakse eivätkä Susivuoret vaivaudu menemään toiselle näköalapaikalle, josta se kenties näkyisi. Vilho hoputtaa kärsimättömästi Annikkia lähtemään paluumatkalle ja kohta tämä huomaa laskeutuvansa jyrkkää polkua kohti laaksoa. Tähän Annikki ei ollut varautunut ja hän joutuu tukeutumaan Vilhon olkapäähän päästäkseen tennareissaan polun korkeimpia, savesta liukkaita askelmia alas. Suurten kuusten juurakoista selviydyttään Annikki ei saa huokaista kuin hetken ennen kuin reitti jatkuu sorapohjaisena polkuna tuolihissiradan alitse niitynlaitaan, jossa Susivuoret näkevät kuinka sähkölangalla vaaninut tuulihaukka nappaa niityltä myyrän.
Alhaalla laaksossa on iltapäivällä todella kuuma ja Annikki aukaisee “Leppäkertun” katon kokonaan Susivuorten palatessa Oberammergauhun. Siellä pariskuntamme nauttii vielä hetken aurinkoisesta syyskuun iltapäivästä puutarhassaan ennen kuin alkaa pakata laukkujaan ja panna asuntoa järjestykseen. Annikki ei ylety ottamaan keittiönkaapin päälle siirrettyjä astioita ja panemaan niitä takaisin paikalleen. Vilho toteaa, että ehkä on parempi jättää ne sinne sillä tuskin kukaan muukaan tulee käyttämään posliinista kahvikannua ja voirasiaa, saati isoja liemikulhoja. Asunnon astiavalikoima on siitä erikoinen, että siellä on täydellinen kahdeksan hengen Villeroy-Bochin astiasto satoja euroja maksavine kannuineen ja kulhoineen sekä neljä tyylikästä viinilasia lopun lasiston muodostuessa muutamasta epäparisesta oluttuopista ja mainoslasista. Juodessaan tummaa Scheyernin luostarin oluttaan isosta kahvifirman lasista, Annikki selailee asunnon vieraskirjaa. Edellisten vuokralaisten kirjoittamista kiitoksista ilmenee, että talon isäntä taitaa olla oikea kreivi. Se selittänee ainakin osan asunnon astiavalikoimasta.
Illan jo pimennyttyä ja kuunsirpin noustua Kofelin ylle, Annikki ja Vilho lähtevät kylälle etsimään illallispaikkaa. Vaikka ovat viettäneet Oberammergaussa lähes kaksi viikkoa, he näkevät vasta nyt kuinka monta liikettä ja ravintolaa sen parilla kadulla onkaan. Valaistuja näyteikkunoita, joissa on esillä vaikka minkä kokoisia ja -näköisiä puusta kaiverrettuja hahmoja, on ainakin puolitusinaa. Annikkia vähän ihmetyttää se, onko kaikille näille sadoille kalliille puuveistoksille ostajia.
Kylän meksikolaisravintola näyttää torstai-iltana olevan sen suosituin paikka. Muilla terasseilla on muutamia oluenjuojia mutta ruokasaleissa on hiljaista. Siitä huolimatta ensimmäisessä Gasthofissa, josta Annikki ja Vilho arvelevat saavansa illallista, tarjoilijat tuskin vaivautuvat tervehtimään heitä. Susivuoret äänestävät jaloillaan ja päättävät turhaa pyörimistä välttääkseen mennä samaan, hyväksi toteamaansa ravintolaan, jossa söivät pari iltaa sitten. Gasthof zur Rose ei petä tälläkään kertaa. Tarjoilu on nopeaa ja ystävällistä ja ruoka hyvää ja edullista. Juomalistalta Annikki löytää vihdoin saksalaisen punaviinin, joka on jotain muuta kuin Vilhon suosimat Spätburgunderit. Schwarzriesling eli tutummin Pinot Meunier on Annikista oikein hyvää ja sopii mainiosti yhteen hänen sipulipihvinsä kanssa.
torstai 8. syyskuuta 2016
9. päivä: Annikki kävelee Itävaltaan päästäkseen tapaamaan Kreuzspitzen gemssejä
Annikki on aamulla äkeissään kun Vilho kuhnii itse melkein puoleen päivään saakka ja sitten pitäisi yht’äkkiä olla minuutissa lähtövalmiina ties minne. Eikö kerrankin voitaisi sopia etukäteen, minne ollaan seuraana päivänä menossa ja mihin aikaan, hän mutisee kiiruhtaessaan vihdoinkin liikkeelle lähteneen Vilhon perässä autolle.
Sää on kerrassaan upean aurinkoinen ja Susivuoret ajavat Leppäkertun katto auki Ettaler Mühlen, Graswankin ja Linderhofin kautta Itävallan rajan tuntumaan. Liikennettä pikkutiellä on selvästi vähemmän kuin lauantaina, jolloin Linderhofiin meni viikonlopunviettäjiä tasaisena virtana. Susivuoret jättävät auton parkkipaikalle Saksaan ja kävelevät Linder-joen yli Itävaltaan. Aivan hyvin olisimme voineet ajaa tänne asti, Annikki toteaa kaksikkomme päästyä kilometrin päähän naapurimaan parkkipaikalle, josta patikointireitti alkaa. Ei täällä ole missään muussakaan saksalaisessa autossa Itävallan vignettiä. Rajaseudulla sellainen vaaditaan ilmeisesti vasta kun lähdetään ajelemaan pitemmälle Itävaltaan.
Reitti Kreuzspitzelle alkaa kuivana olevan leveän joenuoman ylityksellä ja jatkuu loivasti nousevana metsätienä. Se muutuu kuitenkin pian kapeaksi poluksi, joka tekee jatkuvaa siksakkia rinnettä ylös. Susivuoret pitävät lyhyen yhteisen tauon, jonka jälkeen Vilho ryhtyy puskeamaan vauhdilla rinnettä ylös Annikin alkaaessa tarpoa metsäpolkua omaa tahtiaan. Kohta jo kolme, neljä shikaania rinnettä ylempänä vilahtava Vilho viittelöi, ettei puhelimessa ole enää kenttää. Vilhon hävitessä kuusikkoon, Annikin täytyy siis vain arvailla miten Vilhon matka Kreuzspitzen huipulle tämän jälkeen etenee.
Jylhien kuusten lomassa kulkeva polku on Annikista mukava. Koska reitti kiemurtaa vuorenrinnettä edestakaisin, nousu yhä ylemmäksi tapahtuu lähes huomaamatta. Toki Annikilla ovat hiukset ja paidanselkämys märkänä jo 400 metrin kiipeämisen jälkeen kun polun mutkat käyvät yhä tiukemmiksi ja sen pehmeä pohja muuttuu karkeaksi sepeliköksi. Annikki jatkaa kivikkoista polkua niin pitkälle, että polulta avautuvat hienot maisemat Schwarzenköpfelin ja Kreuzspitsen sekä vastakkaisella suunnalla olevan Scheinbergspitzen suuntaan.
Annikki jaksaisi kyllä kavuta polkua vieläkin ylemmäksi mutta noin 1600 metrin korkeudessa se on jo täyttä rakkaa jatkuvasti alas vierivine irtokivineen. Lisäksi heti seuraavan mutkan jälkeen reitti kartan mukaan muuttuisi kulkemaan korkeuskäyrän suuntaisena kapeana harjannepolkuna. Vaikka Annikki pääsisikin polkua vielä jonkin matkaa ylöspäin, paluu alaspäin olisi hänelle liian vaikeaa. Taidanpa perustaa korkean paikan leirini tähän, hän päättää korkeusmittarin näyttäessä lukemaa 1574 m mpy.
Polulta on vaikea päästä edes paria metriä syrjemmälle, saati löytää rakasta sellainen kohta, johon voi istua ilman, että liukuu rinnettä alas kivikkoon. Hetken etsittyään Annikki onnistuu löytämään niin suuren tasaisen kiven, jonka päällä voi lepuuttaa jalkojaan niin, että reppu kameroineen ja kiikareineen on koko ajan käden ulottuvilla. Annikin kiikaroidessa ylärinteeseen komean pahdan suuntaan, sieltä kuuluu kova pamaus ja kivien ropinaa. Pahta on kuitenkin sen verran kaukana, että Annikki laskee ehtivänsä loikkaamaan istuinkivensä taakse suojaan jos häntä kohti alkaa ylhäältä vieriä isoja irtokiviä.
Eväitään syötyään Annikki tähyilee taas ylärinteeseen ja juuri silloin matalan mäntykasvuston takaa astuu näkyviin gemssi. Kohta sen perään ilmestyy toinenkin ja Annikki seuraa kuinka emägemssi jo isoine vasoineen liikuskelee edestakaisin karulla rinteellä jotain vihreää nyhtäen. Kasvaakohan kivikossa jotain gemssien erikoisherkkua vai miksi ne eivät hakeudu lähistöllä oleville paljon rehevimmille viherlaikuille?
Annikki nauttii kaikessa rauhassa auringosta ja komeista maisemista ja seuraa nyt jo neljän gemssin vaeltelua rinteellä. Kreuzspitzen reitillä ei ole tungosta ja ylärinteestä kuuluu vain harvakseen kivien helinää ja kolinaa merkiksi siitä, että joku on laskeutumassa rinnettä alas. Kivikosta selviydyttään kulkijat alkavat järjestään painua sauvat suhisten kovaa vauhtia polkua alas.
Puoli viiden maissa Annikki arvelee, että Vilho saattaa olla kohta tulossa takaisin huipulta ja että hänen itsensä kannatta pikkuhiljaa alkaa laskeutua laaksoon. Juuri kun Annikki on päässyt leiristään polulle, Vilholta tulee viesti, joka vahvistaa asian. Vaikka reitti on alaspäinkin helppo, Annikki laskeutuu sitä hyvin rauhalliseen tahtiin. Polveen on taas keräytynyt nestettä ja juurakoiden ja irtokivien takia hänen täytyy olla tarkkana, ettei kompastu. Trekkareiden nauhat narulukkoineen on myös syytä tunkea niitä varten olevaan taskuun kengässä etteivät ne tartu varvikkoon. Kuin Annikin hidasta menoa pilkaten, alarinteessä orava pudottaa kuusenoksalta kävyn melkein Annikin päähän.
Annikki on juuri päässyt kuivalle joenuomalle kun Vilho ilmoittaa olevansa tulossa kovaa vauhtia polkua alaspäin. Annikki jää ottamaan vielä pari valokuvaa ja ehtii Itävallan parkkipaikalle vain 10 minuuttia ennen Vilhoa. Nappiajoitus siis. Vaikka ei saanutkaan suunnitella huolellisesti etukäteen päiväohjelmaansa, Annikki on erittäin tyytyväinen kymmenen kilometrin rinnelenkkiinsä. Aina ei tarvitse päästä korkeimmille huipuille nauttiakseen vuorten kauneudesta ja kiehtovuudesta.
Sää on kerrassaan upean aurinkoinen ja Susivuoret ajavat Leppäkertun katto auki Ettaler Mühlen, Graswankin ja Linderhofin kautta Itävallan rajan tuntumaan. Liikennettä pikkutiellä on selvästi vähemmän kuin lauantaina, jolloin Linderhofiin meni viikonlopunviettäjiä tasaisena virtana. Susivuoret jättävät auton parkkipaikalle Saksaan ja kävelevät Linder-joen yli Itävaltaan. Aivan hyvin olisimme voineet ajaa tänne asti, Annikki toteaa kaksikkomme päästyä kilometrin päähän naapurimaan parkkipaikalle, josta patikointireitti alkaa. Ei täällä ole missään muussakaan saksalaisessa autossa Itävallan vignettiä. Rajaseudulla sellainen vaaditaan ilmeisesti vasta kun lähdetään ajelemaan pitemmälle Itävaltaan.
Reitti Kreuzspitzelle alkaa kuivana olevan leveän joenuoman ylityksellä ja jatkuu loivasti nousevana metsätienä. Se muutuu kuitenkin pian kapeaksi poluksi, joka tekee jatkuvaa siksakkia rinnettä ylös. Susivuoret pitävät lyhyen yhteisen tauon, jonka jälkeen Vilho ryhtyy puskeamaan vauhdilla rinnettä ylös Annikin alkaaessa tarpoa metsäpolkua omaa tahtiaan. Kohta jo kolme, neljä shikaania rinnettä ylempänä vilahtava Vilho viittelöi, ettei puhelimessa ole enää kenttää. Vilhon hävitessä kuusikkoon, Annikin täytyy siis vain arvailla miten Vilhon matka Kreuzspitzen huipulle tämän jälkeen etenee.
Jylhien kuusten lomassa kulkeva polku on Annikista mukava. Koska reitti kiemurtaa vuorenrinnettä edestakaisin, nousu yhä ylemmäksi tapahtuu lähes huomaamatta. Toki Annikilla ovat hiukset ja paidanselkämys märkänä jo 400 metrin kiipeämisen jälkeen kun polun mutkat käyvät yhä tiukemmiksi ja sen pehmeä pohja muuttuu karkeaksi sepeliköksi. Annikki jatkaa kivikkoista polkua niin pitkälle, että polulta avautuvat hienot maisemat Schwarzenköpfelin ja Kreuzspitsen sekä vastakkaisella suunnalla olevan Scheinbergspitzen suuntaan.
Annikki jaksaisi kyllä kavuta polkua vieläkin ylemmäksi mutta noin 1600 metrin korkeudessa se on jo täyttä rakkaa jatkuvasti alas vierivine irtokivineen. Lisäksi heti seuraavan mutkan jälkeen reitti kartan mukaan muuttuisi kulkemaan korkeuskäyrän suuntaisena kapeana harjannepolkuna. Vaikka Annikki pääsisikin polkua vielä jonkin matkaa ylöspäin, paluu alaspäin olisi hänelle liian vaikeaa. Taidanpa perustaa korkean paikan leirini tähän, hän päättää korkeusmittarin näyttäessä lukemaa 1574 m mpy.
Polulta on vaikea päästä edes paria metriä syrjemmälle, saati löytää rakasta sellainen kohta, johon voi istua ilman, että liukuu rinnettä alas kivikkoon. Hetken etsittyään Annikki onnistuu löytämään niin suuren tasaisen kiven, jonka päällä voi lepuuttaa jalkojaan niin, että reppu kameroineen ja kiikareineen on koko ajan käden ulottuvilla. Annikin kiikaroidessa ylärinteeseen komean pahdan suuntaan, sieltä kuuluu kova pamaus ja kivien ropinaa. Pahta on kuitenkin sen verran kaukana, että Annikki laskee ehtivänsä loikkaamaan istuinkivensä taakse suojaan jos häntä kohti alkaa ylhäältä vieriä isoja irtokiviä.
Eväitään syötyään Annikki tähyilee taas ylärinteeseen ja juuri silloin matalan mäntykasvuston takaa astuu näkyviin gemssi. Kohta sen perään ilmestyy toinenkin ja Annikki seuraa kuinka emägemssi jo isoine vasoineen liikuskelee edestakaisin karulla rinteellä jotain vihreää nyhtäen. Kasvaakohan kivikossa jotain gemssien erikoisherkkua vai miksi ne eivät hakeudu lähistöllä oleville paljon rehevimmille viherlaikuille?
Annikki nauttii kaikessa rauhassa auringosta ja komeista maisemista ja seuraa nyt jo neljän gemssin vaeltelua rinteellä. Kreuzspitzen reitillä ei ole tungosta ja ylärinteestä kuuluu vain harvakseen kivien helinää ja kolinaa merkiksi siitä, että joku on laskeutumassa rinnettä alas. Kivikosta selviydyttään kulkijat alkavat järjestään painua sauvat suhisten kovaa vauhtia polkua alas.
Puoli viiden maissa Annikki arvelee, että Vilho saattaa olla kohta tulossa takaisin huipulta ja että hänen itsensä kannatta pikkuhiljaa alkaa laskeutua laaksoon. Juuri kun Annikki on päässyt leiristään polulle, Vilholta tulee viesti, joka vahvistaa asian. Vaikka reitti on alaspäinkin helppo, Annikki laskeutuu sitä hyvin rauhalliseen tahtiin. Polveen on taas keräytynyt nestettä ja juurakoiden ja irtokivien takia hänen täytyy olla tarkkana, ettei kompastu. Trekkareiden nauhat narulukkoineen on myös syytä tunkea niitä varten olevaan taskuun kengässä etteivät ne tartu varvikkoon. Kuin Annikin hidasta menoa pilkaten, alarinteessä orava pudottaa kuusenoksalta kävyn melkein Annikin päähän.
Annikki on juuri päässyt kuivalle joenuomalle kun Vilho ilmoittaa olevansa tulossa kovaa vauhtia polkua alaspäin. Annikki jää ottamaan vielä pari valokuvaa ja ehtii Itävallan parkkipaikalle vain 10 minuuttia ennen Vilhoa. Nappiajoitus siis. Vaikka ei saanutkaan suunnitella huolellisesti etukäteen päiväohjelmaansa, Annikki on erittäin tyytyväinen kymmenen kilometrin rinnelenkkiinsä. Aina ei tarvitse päästä korkeimmille huipuille nauttiakseen vuorten kauneudesta ja kiehtovuudesta.
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
8. päivä: Annikki käväisee Murnaussa Vilhon patikoidessa vuorilla
Yöllä on taas satanut vettä ja tiistaiaamuna kaikki lähivuoret ovat kadonneet pilvien takia näkyvistä. Vilho kuitenkin pakkailee kovalla tohinalla reppuaan ja on heti aamiaisen jälkeen valmis lähtemään patikkaretkelle. Vilholla on sen verran mittava reittisuunnitelma, ettei väsynyt Annikki jaksa kiirehtiä ehtiäkseen miehensä mukaan. Annikki ei kuitenkaan pysyisi rinnepoluilla Vilhon kintereillä eikä häntä huvita kiertää kolmatta kertaa Ettalerin nummia.
Annikki jääkin kotiin aikomuksenaan heittäytyä takaisin vuoteeseen singaporelaisen dekkarin pariin. Kotiaskareita toimiteltuaan hän ei kuitenkaan malta jäädä neljän seinän sisälle vaan lähtee kyläraitille tutkimaan muutamaa kauppaa, joiden ovenpielessä on näkynyt vaellussauvoja. Vilholle täytyy kyllä hankkia kunnolliset vaellussauvat jos tämä aikoo patikoida yhä vaikeakulkuisemmilla vuoristopoluilla, on Annikki päättänyt. Oberammergausta ei kuitenkaan löydy kohtuuhintaan tarpeeksi hyviä sauvoja. Halvoista ja turhan heppoisista sauvoista ei olisi tosipaikan tullen juurikaan apua. Sen Annikki tietää omasta kokemuksestaan, joka ei onneksi tapahtunut Alppien jyrkänteellä vaan Suomen Lapissa. Siellä Annikki mulahti muutama vuosi sitten suonsilmään, josta ylöspääsy oli hankalaa paitsi palloksi turvonneen polven niin myös liian helposti taipuneen vaellussauvan takia. Jos Alppirinteellä käyttää vaellussauvoja, täytyy voida luottaa siihen, että ne kestävät myös tilanteessa, jossa niistä tarvitaan tosissaan tukea.
Ammergaun vuoret ovat yhä pilvessä kun Annikki kävelee Ammer-joen yli kylän “linja-autoasemalle” eli kahden bussilinjan päätepysäkille. Hän saa reittiluetteloista selville sen, että Oberammergausta pääsee bussilla suoraan vain Garmisch-Partenkircheniin, Linderhofiin ja Füsseniin. Bussin 9606 hän on nähnyt kulkevan monta kertaa päivässä mutta 9622:lla ei taida olla kuin muutama päivittäinen vuoro. Juuri kun Annikki on hylännyt ajatuksen bussimatkasta, hän huomaa, että liikerakennuksen taakse saapuu juna. Oberammergaun seisakehan on tosiaan ihan vieressä. Annikki kiiruhtaa pääteasemalleen tullen junan luo ja kuulee, että se lähtisi seitsemän minuutin päästä takaisin Murnauhun. Sinne siis!
Yksiraiteinen rata Oberammergausta Murnauhun kiertää laajan nummen eli Murnauer Moosin Saulgrubin ja Bad Kohlgrubin kautta. Vajaan kolmenkymmenen kilometrin matka kestää noin kolme varttia. Kyyti punaisessa paikallisjunassa maksaa peräti 6.20 € mutta se ei ole Annikista kovin paljon. Baijerin paikallisjunat ovat nimittäin huippusiistejä ja niillä matkustaessaan voi olla varma, että ikkunasta näkee komeita maisemia eikä lasiin raaputettuja töhryjä.
Perillä Murnau-am-Staffelseessä paistaa aurinko vaikka vuorten suunnassa näkyy tummia pilviä. On taas niin lämmin, että Annikin riisuuduttava paitahihasilleen lähtiessään kävelemään kohti pikkukaupungin keskustaa, joka näyttää olevan toisella puolen rautatieasemaa kuin Staffelsee. Kylttien mukaan Murnaun mahdollisia nähtävyyksiä olisivat Schloßmuseum ja Münter Haus, jotka Annikin muistin mukaan liittyvät molemmat jotenkin Wassily Kandinskyyn. Kun ei ole varma onko kummassakaan paikassa esillä Kandinskyn maalauksia, hän jatkaa matkaansa vanhankaupungin pääkadulle. Se on tyypillinen saksalaisen pikkukaupungin kävelykatu kirkkoineen ja kahviloineen; sievä muttei mitenkään erikoinen.
Annikin noustessa mäkeä ylös hautausmaalle, Vilholta tulee vihdoin viesti, joka kertoo hänen olevan jo pitkällä Kuchelbergspitzelle johtavalla polulla. Annikki arvaa, että Vilho on Itävallan rajan tuntumassa hienommissa maisemissa kuin hän täällä laaksossa. Murnau on kuitenkin Annikille korkeita vuoria parempi retkikohde jo senkin takia, että kaupungissa näkyy olevan oikea keskittymä ortopedien ja kiropraktikkojen vastaanottoja, hän toteaa samaan tapaan kuin kettu pihlajanmarjoja maistaessaan.
Annikki ei jää hoidattamaan itseään Murnaun klinikoilla vaan päättää vierailunsa kaupungissa lyhyeen. Vaikka kävelykadun varressa on monta mukavan näköistä pikkuravintolaa terasseineen, hän kuittaa lounaan kaupasta hakemallaan kylmällä kahvijuomalla. Annikin istuessa junassa matkalla takaisin Oberammergauhun, Vilho kertoo nähneensä rinteillä gemssejä. Annikkipa näki laamoja! Näitä Alppejakin korkeamman vuoriston sorkkaeläimiä näkyy tosiaan olevan laitumella Altenaussa.
***
Annikki on laittanut ruoan valmiiksi kun Vilho vihdoin kotiutuu omalta retkeltään. Aterian jälkeen he katsovat yhdessä Vilhon ottamia videopätkiä vuoristopolulta. Annikki on kiljua kauhusta kun Vilhon kiipeämä polku kulkee kapealla harjanteella edessä olevan vuorenhuipun kadotessa pilveen. Videoita katsellessa Annikissa herää kuitenkin vanha, väkisin sammutettu into päästä korkeille vuorille. Häntä ei kuitenkaan innosta — kuten ei perin harkintakykyistä Vilhoakaan — vuorilla retkeilyyn liittyvät vaarat. Vilho ei varmasti päästäisikään Annikkia suurta ketteryyttä ja kestävyyttä vaativille vuoristopoluille. Annikin täytyy siis keksiä helpompi ja turvallisempi keino päästä Oberammergaun 837 metristä pari, kolme kilometriä korkeammalle.
Annikki jääkin kotiin aikomuksenaan heittäytyä takaisin vuoteeseen singaporelaisen dekkarin pariin. Kotiaskareita toimiteltuaan hän ei kuitenkaan malta jäädä neljän seinän sisälle vaan lähtee kyläraitille tutkimaan muutamaa kauppaa, joiden ovenpielessä on näkynyt vaellussauvoja. Vilholle täytyy kyllä hankkia kunnolliset vaellussauvat jos tämä aikoo patikoida yhä vaikeakulkuisemmilla vuoristopoluilla, on Annikki päättänyt. Oberammergausta ei kuitenkaan löydy kohtuuhintaan tarpeeksi hyviä sauvoja. Halvoista ja turhan heppoisista sauvoista ei olisi tosipaikan tullen juurikaan apua. Sen Annikki tietää omasta kokemuksestaan, joka ei onneksi tapahtunut Alppien jyrkänteellä vaan Suomen Lapissa. Siellä Annikki mulahti muutama vuosi sitten suonsilmään, josta ylöspääsy oli hankalaa paitsi palloksi turvonneen polven niin myös liian helposti taipuneen vaellussauvan takia. Jos Alppirinteellä käyttää vaellussauvoja, täytyy voida luottaa siihen, että ne kestävät myös tilanteessa, jossa niistä tarvitaan tosissaan tukea.
Ammergaun vuoret ovat yhä pilvessä kun Annikki kävelee Ammer-joen yli kylän “linja-autoasemalle” eli kahden bussilinjan päätepysäkille. Hän saa reittiluetteloista selville sen, että Oberammergausta pääsee bussilla suoraan vain Garmisch-Partenkircheniin, Linderhofiin ja Füsseniin. Bussin 9606 hän on nähnyt kulkevan monta kertaa päivässä mutta 9622:lla ei taida olla kuin muutama päivittäinen vuoro. Juuri kun Annikki on hylännyt ajatuksen bussimatkasta, hän huomaa, että liikerakennuksen taakse saapuu juna. Oberammergaun seisakehan on tosiaan ihan vieressä. Annikki kiiruhtaa pääteasemalleen tullen junan luo ja kuulee, että se lähtisi seitsemän minuutin päästä takaisin Murnauhun. Sinne siis!
Yksiraiteinen rata Oberammergausta Murnauhun kiertää laajan nummen eli Murnauer Moosin Saulgrubin ja Bad Kohlgrubin kautta. Vajaan kolmenkymmenen kilometrin matka kestää noin kolme varttia. Kyyti punaisessa paikallisjunassa maksaa peräti 6.20 € mutta se ei ole Annikista kovin paljon. Baijerin paikallisjunat ovat nimittäin huippusiistejä ja niillä matkustaessaan voi olla varma, että ikkunasta näkee komeita maisemia eikä lasiin raaputettuja töhryjä.
Perillä Murnau-am-Staffelseessä paistaa aurinko vaikka vuorten suunnassa näkyy tummia pilviä. On taas niin lämmin, että Annikin riisuuduttava paitahihasilleen lähtiessään kävelemään kohti pikkukaupungin keskustaa, joka näyttää olevan toisella puolen rautatieasemaa kuin Staffelsee. Kylttien mukaan Murnaun mahdollisia nähtävyyksiä olisivat Schloßmuseum ja Münter Haus, jotka Annikin muistin mukaan liittyvät molemmat jotenkin Wassily Kandinskyyn. Kun ei ole varma onko kummassakaan paikassa esillä Kandinskyn maalauksia, hän jatkaa matkaansa vanhankaupungin pääkadulle. Se on tyypillinen saksalaisen pikkukaupungin kävelykatu kirkkoineen ja kahviloineen; sievä muttei mitenkään erikoinen.
Annikin noustessa mäkeä ylös hautausmaalle, Vilholta tulee vihdoin viesti, joka kertoo hänen olevan jo pitkällä Kuchelbergspitzelle johtavalla polulla. Annikki arvaa, että Vilho on Itävallan rajan tuntumassa hienommissa maisemissa kuin hän täällä laaksossa. Murnau on kuitenkin Annikille korkeita vuoria parempi retkikohde jo senkin takia, että kaupungissa näkyy olevan oikea keskittymä ortopedien ja kiropraktikkojen vastaanottoja, hän toteaa samaan tapaan kuin kettu pihlajanmarjoja maistaessaan.
Annikki ei jää hoidattamaan itseään Murnaun klinikoilla vaan päättää vierailunsa kaupungissa lyhyeen. Vaikka kävelykadun varressa on monta mukavan näköistä pikkuravintolaa terasseineen, hän kuittaa lounaan kaupasta hakemallaan kylmällä kahvijuomalla. Annikin istuessa junassa matkalla takaisin Oberammergauhun, Vilho kertoo nähneensä rinteillä gemssejä. Annikkipa näki laamoja! Näitä Alppejakin korkeamman vuoriston sorkkaeläimiä näkyy tosiaan olevan laitumella Altenaussa.
***
Annikki on laittanut ruoan valmiiksi kun Vilho vihdoin kotiutuu omalta retkeltään. Aterian jälkeen he katsovat yhdessä Vilhon ottamia videopätkiä vuoristopolulta. Annikki on kiljua kauhusta kun Vilhon kiipeämä polku kulkee kapealla harjanteella edessä olevan vuorenhuipun kadotessa pilveen. Videoita katsellessa Annikissa herää kuitenkin vanha, väkisin sammutettu into päästä korkeille vuorille. Häntä ei kuitenkaan innosta — kuten ei perin harkintakykyistä Vilhoakaan — vuorilla retkeilyyn liittyvät vaarat. Vilho ei varmasti päästäisikään Annikkia suurta ketteryyttä ja kestävyyttä vaativille vuoristopoluille. Annikin täytyy siis keksiä helpompi ja turvallisempi keino päästä Oberammergaun 837 metristä pari, kolme kilometriä korkeammalle.
tiistai 6. syyskuuta 2016
7. päivä: Laber bergbahnilla Alppimaisemia ihailemaan
Aah, ruusut tuoksuvat ja linnut laulavat kun Annikki raottaa silmänsä Vilhon “lepopäiväksi” julistaman maanantain aamuna. Ruusuntuoksu tulee Annikin yöpöydällä olevasta, puutarhasta poimitusta ruusunoksasta, jonka vaaleanpunaisista nupuista yksi on auennut kokonaan. Pihalta kuuluva linnunlaulu ei aivan vedä vertoja ruusun sulotuoksulle sillä siellä konsertoi kovaääninen nokivaris.
Säätiedotuksen mukaan päivä on sateinen mutta yöllisen sateen jälkeen taivaalla ei kyllä näy sadepilviä. Pilviä on kuitenkin niin paljon, että lämpöä on kymmenisen astetta vähemmän kuin eilen eli 14 astetta. Syksyisen sään “lepopäivä” tarkoittaa Vilhon mukaan sitä, ettei tänään lähdetä patikoimaan jyrkille rinteille vaan pysytellään helpossa maastossa kuten vaikka lähikauppojen tuntumassa.
Annikin saatua pyykit koneeseen, Susivuoret lähtevätkin palauttamaan tyhjiä Schorle-pulloja ruokakauppaan ja samalla täydentämään aamiaistarvikevalikoimaansa. Taitaapa Vilho havitella myös muutamaa olutpullollista. Susivuoret käväisevät myös monenmoista, laadukastakin pikkutavaraa myyvässä liikkeessä valitsemassa pienet tuliaiset kummitytöilleen.
***
Koska kello ei kauppareissulta palattuakaan ole vielä kovin paljon, Annikki pohtii lähtisikö sittenkin lähirinteille. Tuolihissillä tai köysiratavaunussa niille pääsisi ilman että tarvitsisi “lepopäivänä” rehkiä ylettömästi. Annikin tutkiessa karttoja Vilho näkyy jo pakkailevan reppuaan siihen malliin, että kohta lähdettäisiin ylämäkeen oli lepopäivä tai ei.
Matkaa Laberbergin huipulle johtavan reitin alkuun ei ole kuin vajaa kaksi kilometriä. Päivä on tosiaan sen verran viileä, ettei Annikin tule ylämäkeenkään kävellessä heti hiki. Kaksikon saavuttua Laber Bergbahnin asemalle Vilho painelee rinnepolulle Annikin käydessä toteamassa, että köysiradalla on meneillään lounastauko. Sen päättymistä odotellessa hän kapuaa pari sataa metriä reittiä, jota pitkin Vilho katosi kuusikon varjoon. Polku nousee niin jyrkästi, että Annikin polvea alkaa heti vihloa tuskallisesti. Äh, vuorenhuipulle päästäkseni minun on pakko turvautua köysirataan, Annikki manailee.
Annikki on masentua todetessaan, että hän on osa varsinaista valiojoukkoa. Muut köysiradan vaunuun ahtautuvat matkustajat kun ovat kolme muuta liikuntavammaista, reilusti ylipainoinen äiti pikkupoikineen sekä tupakanpolttoa tosissaan harrastava pariskunta sylikoirineen. Mutta onhan kuitenkin hienoa, että me huonokuntoisetkin pääsemme nauttimaan raikkaasta vuoristoilmasta sen sijaan, että löhöäisimme kotisohvalla perunalastupussi käden ulottuvilla, hän kuitenkin toteaa itsekseen.
Annikin mieliala kohoaa samaan tahtiin kuin vaunu nousee rinnettä ylös. Näkyviin tulee yhä uusia vuorenhuippuja mutta Annikki keskittyy tähyämään korkeiden kynttiläkuusten reunustamille jyrkille rinteille, jotka vaunu ylittää. Hän huomaakin yhdellä vihreällä kaistaleella gemssin!
Reilun kahden kilometrin köysiratamatka 780 metriä korkeammalle Laberin huipulle on huomattavasti nopeampi kuin Vilhon valitsema lähes viiden kilometrin pituinen patikointi. Vilholla menee pari tuntia päästä polkua pitkin 1686 metrin korkeuteen. Sillä välin Annikki käy huipulla ihailemassa näkymiä joka suuntaan. Pohjoisessa kukkuloiden takaa avautuu komea näkymä tasangolle järvineen ainakin Murnauhun ja Augsburgiin asti. Lännessä ja etelässä hohtavat Ammergaun korkeat Alpit. Annikki ei arvaa lähteä kävelemään kovin kauas köysirata-asemalta sillä molemmat sieltä lähtevät polut laskeutuvat kovin jyrkästi kohti Ettaleria tai Oberammergauta. Hän palaakin Bergstationin yhteydessä olevan Berggasthofin terassille kiikaroimaan Notkarspitzen ja Ziegspitzen yli niitä vieläkin korkeammille vuorille, joista Zugspitze peittyy pilviin. Terassin edessä on puulava, jonka Annikki arvelee olevan lähtöalusta riippuliitimille, joita hän näki lauantaina pyörivän Laberin yllä. Tänään vuorella ei näy ketään, joka haluisi pudottautua liitovarjon varassa jyrkänteeltä alas.
Vilhokaan ei ole putoamassa vuorenrinteeltä vaan ilmoittaa olevansa noin tunnin päästä Laberin huipulla ja kehottaa Annikkia sillä välin “viihdyttämään itseään”. Annikki tulkitsee viestin siten, että marssii Gasthofiin ja tilaa itselleen annoksen linssikeittoa ja Ettalin luostarin olutta. Kulhollinen sakeaa keittoa on todella maukasta ja tumma olutkin maistuu oikein hyvältä. Annikki viivyttelee pienen tuoppinsa ääressä niin kauan kunnes Vilho ilmestyy näkyviin. Vilho viittoilee vaihtavansa vähän sivummalla vaatteita ennen kuin liittyy punainen fleecetakkinsa päällään Annikin seuraan.
Vilho vahvistaa Annikin aavistuksen siitä, ettei hänen kannata lähteä kulkemaan Vilhon kiipeämää reittiä edes alaspäin. Polku on kulkenut niin täpärästi harjanteita pitkin, että Vilhokin on joutunut kulkemaan osan matkaa melkein nelinkontin. Helpompi reitti alas Oberammergauhun vie Soilenalmin kautta mutta matka on niin pitkä, että Annikki ja Vilho katsovat parhaaksi palata yhdessä suorinta tietä eli Bergbahnin kyydissä takaisin kotikyläänsä. Köysirata toimii vielä puolitoista tuntia ja Susivuorilla on hyvin aikaa levähtää Berghofissa upeista vuorimaisemista nauttien. Vuorille tähyilyn lomassa he syövät tuhdit annokset Bayerische Käsespätzleä. Ateriointinsa päätettyään Susivuoret käyvät ottamassa vielä pari maisemakuvaa ja Annikki saa napattua kuvan myös kuusenoksilla ruokailevista käpylinnuista. Mahtaa olla ristinokkasi pihkassa kun kävit noin raa’an kävyn kimppuun, Annikki toteaa linnulle, joka naputtaa vihreää kuusenkäpyä.
Valotaulu ilmoittaa seuraavan kyydin Oberammergauhun lähtevän vasta 25 minuutin päästä kello kuusitoista. Vilhon etsiskellessä turhaan lippukassaa, köysiratavaunun lastauksesta huolehtiva mies kuitenkin viittelöi Susivuoret astumaan sisään vaunuun ja näin he saavat yksityiskyydin alas laaksoon. Puolivälissä matkaa Annikki huomaa rinteellä pari gemssiä. Vilhokin on mielissään nähdessään nämä tyylikkäästi kuvioidut, antilooppimaiset villivuohet laiduntamassa jyrkällä rinteellä.
Alhaalla Talstationilla Vilho asioi vaunusta poistuttuaan lippukassalla. KöningsCardiaan näyttämällä hänen ei tarvitse maksaa kyydistä ja Annikki laskee, että etukortit ovat tuottaneet heille tänään köysiratalipuissa 25 euron säästön eli suurin piirtein saman verran kun he kuluttivat Laberin huipulla olevassa tavernassa. Saksalais-itävaltalainen matkailijan etukorttisysteemi on varmasti tarkkaan mietitty juttu. Hyödyntäessään kortin tarjoamia etuja — joita on niin moneen kohteeseen, ettei niistä viikossakaan voi käyttää kuin murto-osan — turisti varmasti käyttää rahaa paikallisissa ravintoloissa ja kaupoissa. Maksavatkohan etukortin tarjoavat majoittajat vuosimaksua tms. vai mitenköhän korttisysteemi mahtaa toimia? Etukorttiahan ei myydä suoraan turisteille vaan he saavat sen majoituttuaan sellaiseen Gasthausiin tai Fewoon, joka ilmoittaa olevansa KöningsCard Gastgeber.
Seuraavan kerran Annikki havahtuu ruusuntuoksuun vasta iltaseitsemältä. Vilhon lailla Annikki on huomaamattaan kiskaissut kunnon päiväunet. Annikin tyhjennettyä kuivausrummun ja pikkuruisen pullon Ettalerin luostarin yrttilikööriä, Vilho tutkii jo täyttä päätä reittikarttoja. Huomiseksi taitaa olla luvassa rankka “lepopäivä” Annikki aavistelee hamutessaan “turmahaukkaa” eli lasillista Turmfalke- eli tuulihaukka-nimistä Grauer Burgunder - viiniä.
Säätiedotuksen mukaan päivä on sateinen mutta yöllisen sateen jälkeen taivaalla ei kyllä näy sadepilviä. Pilviä on kuitenkin niin paljon, että lämpöä on kymmenisen astetta vähemmän kuin eilen eli 14 astetta. Syksyisen sään “lepopäivä” tarkoittaa Vilhon mukaan sitä, ettei tänään lähdetä patikoimaan jyrkille rinteille vaan pysytellään helpossa maastossa kuten vaikka lähikauppojen tuntumassa.
Annikin saatua pyykit koneeseen, Susivuoret lähtevätkin palauttamaan tyhjiä Schorle-pulloja ruokakauppaan ja samalla täydentämään aamiaistarvikevalikoimaansa. Taitaapa Vilho havitella myös muutamaa olutpullollista. Susivuoret käväisevät myös monenmoista, laadukastakin pikkutavaraa myyvässä liikkeessä valitsemassa pienet tuliaiset kummitytöilleen.
***
Koska kello ei kauppareissulta palattuakaan ole vielä kovin paljon, Annikki pohtii lähtisikö sittenkin lähirinteille. Tuolihissillä tai köysiratavaunussa niille pääsisi ilman että tarvitsisi “lepopäivänä” rehkiä ylettömästi. Annikin tutkiessa karttoja Vilho näkyy jo pakkailevan reppuaan siihen malliin, että kohta lähdettäisiin ylämäkeen oli lepopäivä tai ei.
Matkaa Laberbergin huipulle johtavan reitin alkuun ei ole kuin vajaa kaksi kilometriä. Päivä on tosiaan sen verran viileä, ettei Annikin tule ylämäkeenkään kävellessä heti hiki. Kaksikon saavuttua Laber Bergbahnin asemalle Vilho painelee rinnepolulle Annikin käydessä toteamassa, että köysiradalla on meneillään lounastauko. Sen päättymistä odotellessa hän kapuaa pari sataa metriä reittiä, jota pitkin Vilho katosi kuusikon varjoon. Polku nousee niin jyrkästi, että Annikin polvea alkaa heti vihloa tuskallisesti. Äh, vuorenhuipulle päästäkseni minun on pakko turvautua köysirataan, Annikki manailee.
Annikki on masentua todetessaan, että hän on osa varsinaista valiojoukkoa. Muut köysiradan vaunuun ahtautuvat matkustajat kun ovat kolme muuta liikuntavammaista, reilusti ylipainoinen äiti pikkupoikineen sekä tupakanpolttoa tosissaan harrastava pariskunta sylikoirineen. Mutta onhan kuitenkin hienoa, että me huonokuntoisetkin pääsemme nauttimaan raikkaasta vuoristoilmasta sen sijaan, että löhöäisimme kotisohvalla perunalastupussi käden ulottuvilla, hän kuitenkin toteaa itsekseen.
Annikin mieliala kohoaa samaan tahtiin kuin vaunu nousee rinnettä ylös. Näkyviin tulee yhä uusia vuorenhuippuja mutta Annikki keskittyy tähyämään korkeiden kynttiläkuusten reunustamille jyrkille rinteille, jotka vaunu ylittää. Hän huomaakin yhdellä vihreällä kaistaleella gemssin!
Reilun kahden kilometrin köysiratamatka 780 metriä korkeammalle Laberin huipulle on huomattavasti nopeampi kuin Vilhon valitsema lähes viiden kilometrin pituinen patikointi. Vilholla menee pari tuntia päästä polkua pitkin 1686 metrin korkeuteen. Sillä välin Annikki käy huipulla ihailemassa näkymiä joka suuntaan. Pohjoisessa kukkuloiden takaa avautuu komea näkymä tasangolle järvineen ainakin Murnauhun ja Augsburgiin asti. Lännessä ja etelässä hohtavat Ammergaun korkeat Alpit. Annikki ei arvaa lähteä kävelemään kovin kauas köysirata-asemalta sillä molemmat sieltä lähtevät polut laskeutuvat kovin jyrkästi kohti Ettaleria tai Oberammergauta. Hän palaakin Bergstationin yhteydessä olevan Berggasthofin terassille kiikaroimaan Notkarspitzen ja Ziegspitzen yli niitä vieläkin korkeammille vuorille, joista Zugspitze peittyy pilviin. Terassin edessä on puulava, jonka Annikki arvelee olevan lähtöalusta riippuliitimille, joita hän näki lauantaina pyörivän Laberin yllä. Tänään vuorella ei näy ketään, joka haluisi pudottautua liitovarjon varassa jyrkänteeltä alas.
Vilhokaan ei ole putoamassa vuorenrinteeltä vaan ilmoittaa olevansa noin tunnin päästä Laberin huipulla ja kehottaa Annikkia sillä välin “viihdyttämään itseään”. Annikki tulkitsee viestin siten, että marssii Gasthofiin ja tilaa itselleen annoksen linssikeittoa ja Ettalin luostarin olutta. Kulhollinen sakeaa keittoa on todella maukasta ja tumma olutkin maistuu oikein hyvältä. Annikki viivyttelee pienen tuoppinsa ääressä niin kauan kunnes Vilho ilmestyy näkyviin. Vilho viittoilee vaihtavansa vähän sivummalla vaatteita ennen kuin liittyy punainen fleecetakkinsa päällään Annikin seuraan.
Vilho vahvistaa Annikin aavistuksen siitä, ettei hänen kannata lähteä kulkemaan Vilhon kiipeämää reittiä edes alaspäin. Polku on kulkenut niin täpärästi harjanteita pitkin, että Vilhokin on joutunut kulkemaan osan matkaa melkein nelinkontin. Helpompi reitti alas Oberammergauhun vie Soilenalmin kautta mutta matka on niin pitkä, että Annikki ja Vilho katsovat parhaaksi palata yhdessä suorinta tietä eli Bergbahnin kyydissä takaisin kotikyläänsä. Köysirata toimii vielä puolitoista tuntia ja Susivuorilla on hyvin aikaa levähtää Berghofissa upeista vuorimaisemista nauttien. Vuorille tähyilyn lomassa he syövät tuhdit annokset Bayerische Käsespätzleä. Ateriointinsa päätettyään Susivuoret käyvät ottamassa vielä pari maisemakuvaa ja Annikki saa napattua kuvan myös kuusenoksilla ruokailevista käpylinnuista. Mahtaa olla ristinokkasi pihkassa kun kävit noin raa’an kävyn kimppuun, Annikki toteaa linnulle, joka naputtaa vihreää kuusenkäpyä.
Valotaulu ilmoittaa seuraavan kyydin Oberammergauhun lähtevän vasta 25 minuutin päästä kello kuusitoista. Vilhon etsiskellessä turhaan lippukassaa, köysiratavaunun lastauksesta huolehtiva mies kuitenkin viittelöi Susivuoret astumaan sisään vaunuun ja näin he saavat yksityiskyydin alas laaksoon. Puolivälissä matkaa Annikki huomaa rinteellä pari gemssiä. Vilhokin on mielissään nähdessään nämä tyylikkäästi kuvioidut, antilooppimaiset villivuohet laiduntamassa jyrkällä rinteellä.
Alhaalla Talstationilla Vilho asioi vaunusta poistuttuaan lippukassalla. KöningsCardiaan näyttämällä hänen ei tarvitse maksaa kyydistä ja Annikki laskee, että etukortit ovat tuottaneet heille tänään köysiratalipuissa 25 euron säästön eli suurin piirtein saman verran kun he kuluttivat Laberin huipulla olevassa tavernassa. Saksalais-itävaltalainen matkailijan etukorttisysteemi on varmasti tarkkaan mietitty juttu. Hyödyntäessään kortin tarjoamia etuja — joita on niin moneen kohteeseen, ettei niistä viikossakaan voi käyttää kuin murto-osan — turisti varmasti käyttää rahaa paikallisissa ravintoloissa ja kaupoissa. Maksavatkohan etukortin tarjoavat majoittajat vuosimaksua tms. vai mitenköhän korttisysteemi mahtaa toimia? Etukorttiahan ei myydä suoraan turisteille vaan he saavat sen majoituttuaan sellaiseen Gasthausiin tai Fewoon, joka ilmoittaa olevansa KöningsCard Gastgeber.
Seuraavan kerran Annikki havahtuu ruusuntuoksuun vasta iltaseitsemältä. Vilhon lailla Annikki on huomaamattaan kiskaissut kunnon päiväunet. Annikin tyhjennettyä kuivausrummun ja pikkuruisen pullon Ettalerin luostarin yrttilikööriä, Vilho tutkii jo täyttä päätä reittikarttoja. Huomiseksi taitaa olla luvassa rankka “lepopäivä” Annikki aavistelee hamutessaan “turmahaukkaa” eli lasillista Turmfalke- eli tuulihaukka-nimistä Grauer Burgunder - viiniä.
maanantai 5. syyskuuta 2016
6. päivä: Annikki tähyilee Graswangin lehmihaasta Notkarspitzelle
Vilho jättää Annikin Leppäkertun kyydistä Graswangissa ja jatkaa matkaansa Ettalin myllylle, jonka luota rinnereitti Notkarspitzelle alkaa. Annikin on ollut karttaa tutkittuaan pakko todeta, ettei hänestä ole kiipeämään jyrkästi nousevaa polkua lähes kahden kilometrin korkeuteen. Hän lähteekin seitsemän kilometrin reitille Sonnenbergin viertä Dickenwaldin kautta kotiin Oberammergauhun. Lähes koko matkan tasamaalla laaksossa kulkeva Sonnenweg on helppo reitti. Laaksossa ilma on kuitenkin niin lämmin, että Annikille tulee nopeasti kuuma. Olisi sittenkin pitänyt pukeutua shortsihameeseen pitkälahkeisten housujen sijaan, hän toteaa jo kilometrin kävelyn jälkeen.
Reitti vie onneksi metsän siimekseen mutta sitä ennen Annikin on kuljettava lehmihaan poikki. Naudat lonnivat kävelytien molemmin puolin ja niitä makailee keskellä tietäkin. Annikkia vähän pelottaa suuret eläimet, joista yksi huiskaisee tupsupäisellä hännällään häntä käsivarteen. Lehmät ovat kuitenkin lehmämäiseen tapaan rauhallisia ja ne seuraavat ohikulkevaa Annikkia vain raukealla katseellaan. Annikki muistelee miten hän pikkutyttönä maalla vieraillessaan oli niin innostunut lehmien hoidosta, että suunnitteli ryhtyvänsä isona karjakoksi. Pikku Annikkia ei häirinnyt navetan haju ja vasikkahakojen lantakasat vaan hänestä oli hauskaa kantaa heinää ja väkirehua lehmille ja kurria vasikoille. Mummon nupopäiset lehmät olivat rodultaan verrattain pienikokoista suomenkarjaa ja Annikki ylettyi lehmien mieliksi harjaamaan niiden selkiä. Allgäun sarvipäiset lehmät ovat mummon lehmiä paljon suurempia ja Annikki ei tahdo uskoa, että pystyisi saamaan niitä kuriin jos ne keksisivät Mustikin ja Muurikin tapaan lähteä naapuriin omenavarkaisiin.
Annikin suljettua lehmihaan portin takanaan, hän kuulee kuinka suuri leppä kahisee jonkun eläimen kiipeillessä sen oksistossa. Kahistelija osoittautuu pikimustaksi oravaksi, joka tavoittelee oksien kärjissä riippuvia pähkylöitä. Mustan, valkovatsaisen kurren perässä hennoilla oksilla roikkuu pää alaspäin myös tutumman värinen punaruskea orava.
Lähemmäksi Ettaler Weidmoosia päästyään Annikki tähyilee Notkarspitzen suuntaan arvaillen joko Vilho olisi jo saavuttanut vuoren huipun. Vilholta tuleekin juuri parahiksi tekstari, joka vahvistaa asian. Otettuaan pari kuvaa nummen takana kohoavista paljaslakisista vuorista, Annikki kävelee suorinta tietä Oberammargauhun. Viimeisen pysähdyksensä hän tekee pystysuoran kallioseinämään juurella. Aurinkoinen sunnuntai on houkutellut tusinan verran kalliokiipeilijöitä köysineen nousemaan kalliota ylöspäin.
Oberammergaussa joenvarressa olevan hautausmaan kohdalla taivaalta tulee pari sadepisaraa. Kunnon sade alkaa vasta kahden, kolmen tunnin päästä kun Vilhokin on palannut vuoriretkeltään. Sitä ennen Annikki on ehtinyt lueskella romaania ja toimitella talousaskareita. Sadetta jatkuu koko illan ja se tuntuu vaikuttavan teeveenkin toimintaan. Kuvayhteys Saksan MM-karsintapeliin katkeaa tuon tuosta mutta perinteisen “lumisateen” sijaan kuvaruudussa näkyy värikäs pikselimosaiikki, joka on Annikista kuin modernin taiteen maalaus.
Reitti vie onneksi metsän siimekseen mutta sitä ennen Annikin on kuljettava lehmihaan poikki. Naudat lonnivat kävelytien molemmin puolin ja niitä makailee keskellä tietäkin. Annikkia vähän pelottaa suuret eläimet, joista yksi huiskaisee tupsupäisellä hännällään häntä käsivarteen. Lehmät ovat kuitenkin lehmämäiseen tapaan rauhallisia ja ne seuraavat ohikulkevaa Annikkia vain raukealla katseellaan. Annikki muistelee miten hän pikkutyttönä maalla vieraillessaan oli niin innostunut lehmien hoidosta, että suunnitteli ryhtyvänsä isona karjakoksi. Pikku Annikkia ei häirinnyt navetan haju ja vasikkahakojen lantakasat vaan hänestä oli hauskaa kantaa heinää ja väkirehua lehmille ja kurria vasikoille. Mummon nupopäiset lehmät olivat rodultaan verrattain pienikokoista suomenkarjaa ja Annikki ylettyi lehmien mieliksi harjaamaan niiden selkiä. Allgäun sarvipäiset lehmät ovat mummon lehmiä paljon suurempia ja Annikki ei tahdo uskoa, että pystyisi saamaan niitä kuriin jos ne keksisivät Mustikin ja Muurikin tapaan lähteä naapuriin omenavarkaisiin.
Annikin suljettua lehmihaan portin takanaan, hän kuulee kuinka suuri leppä kahisee jonkun eläimen kiipeillessä sen oksistossa. Kahistelija osoittautuu pikimustaksi oravaksi, joka tavoittelee oksien kärjissä riippuvia pähkylöitä. Mustan, valkovatsaisen kurren perässä hennoilla oksilla roikkuu pää alaspäin myös tutumman värinen punaruskea orava.
Lähemmäksi Ettaler Weidmoosia päästyään Annikki tähyilee Notkarspitzen suuntaan arvaillen joko Vilho olisi jo saavuttanut vuoren huipun. Vilholta tuleekin juuri parahiksi tekstari, joka vahvistaa asian. Otettuaan pari kuvaa nummen takana kohoavista paljaslakisista vuorista, Annikki kävelee suorinta tietä Oberammargauhun. Viimeisen pysähdyksensä hän tekee pystysuoran kallioseinämään juurella. Aurinkoinen sunnuntai on houkutellut tusinan verran kalliokiipeilijöitä köysineen nousemaan kalliota ylöspäin.
Oberammergaussa joenvarressa olevan hautausmaan kohdalla taivaalta tulee pari sadepisaraa. Kunnon sade alkaa vasta kahden, kolmen tunnin päästä kun Vilhokin on palannut vuoriretkeltään. Sitä ennen Annikki on ehtinyt lueskella romaania ja toimitella talousaskareita. Sadetta jatkuu koko illan ja se tuntuu vaikuttavan teeveenkin toimintaan. Kuvayhteys Saksan MM-karsintapeliin katkeaa tuon tuosta mutta perinteisen “lumisateen” sijaan kuvaruudussa näkyy värikäs pikselimosaiikki, joka on Annikista kuin modernin taiteen maalaus.
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
5. päivä: Schloss Linderhofissa Die Forellen tahdissa
Kävi tietysti vähän niin kuin Annikki illalla arveli. Annikin lisäksi myös Vilho vetelehtii aamulla vuoteessa kiiruhtamatta pakkaamaan reppuaan maastoretkeä varten. Aamu onkin jo pitkällä ennen kuin Susivuoret marssivat kotikylänsä urheiluliikkeeseen. Vilho tutkii vaellussauvoja Annikin vilkaistessa telinettä, johon on ripustettu alennusmyynnissä olevia housuja ja paitoja. Laadukkaat paidat olisivat juuri sellaisia, joita Annikki haluaisi käyttää kiivetessään kuumissaan vuorenrinteillä. Kilometrin pituisten, “teknisiä” yksityiskohtia pursuvien tuoteselostuksin varustettujen paitojen värit ovat kuitenkin Annikista niin kammottavia, ettei hän halvasta hinnasta huolimatta kelpuuta niistä yhtäkään.
Annikki on nimittäin tarkka ulkosasustaan. Tai ainakin siitä, että eri vaatekappaleiden värit ovat sopusoinnussa keskenään. Ei ole mitenkään tavatonta, että Vilhon pakatessa matkalaukkuaan, Annikki määrää miehensäkin vaihtamaan valitsemansa t-paidan sellaiseen, joka sopisi retkihousujen ja luvassa olevien maisemien kanssa paremmin yhteen. Annikin pedanttius tyyliasioissa juontanee juurensa hänen, Vilhon arvion mukaan kreivitärmäisen, äitinsä antamasta kasvatuksesta sekä siitä, ettei Annikki ole filmikamerasukupolven kasvattina valmis photoshoppaamaan ottamistaan valokuvista pois niitä pilaavia, vaatteista heijastuvia tuotemerkkejä ja pahimmissa tapauksissa kaiken maaman “Heipparallaa Keravan maraton”-tekstejä.
Kotikylästään Susivuoret ajelevat “Leppäkertun” katto auki Ettalin myllyn kautta Graswangin parin talon kylään. Laaksosta Linder-joen varresta on hienot näkymät sekä Ammergaun vuorille että nummen toisella puolella kohoavilla huipuille. Susivuoret pysähtyvät pari kertaa tutkimaan opastauluja, joista selviää vuoristoreittien lähtöpisteet ja käytettävissä olevat parkkipaikat. Mitään suurta tunkua rinnereiteille ei tunnu olevan vaan maksullinen parkkipaikka on lähes tyhjä. Myös tienvarren pienemmillä ilmaisparkkialueilla olisi tilaa. Kaikki viikonlopun kulkijat taitavat suunnata Linderhofiin.
Kai meidänkin täytyy käväistä Schloss Linderhofissa kun näillä kulmilla ollaan, Annikki ja Vilho päättävät. Susivuoria ei tapaa kiinnostaa lainkaan tällaiset 1800-luvun kulttuurikohteet eivätkä he missään tapauksessa aio viettää kaunista aurinkoista päivää pyörimässä siniset muovitossut jalassa kultaa, silkkiä, samettia ja riikinkukonsulkia pursuavissa peilisaleissa. Ludvig II:n lempilinnaa käytäisiin katsomassa vain ulkoapäin.
Parkkilippu satoja autoja vetävälle, aika täynnä olevalle parkkialueelle maksaa 2.5 euroa. Vilkaisu ravintolan ja jäätelökioskin listoihin, matkamuistomyymälän tarjontaan sekä varsinaisten pääsylippujen hintoihin kertoo, ettei paikka ole muutenkaan erityisen kallis. Kun Annikin havittelemat “marmottasukatkin” eli alppimurmelin kuvalla koristetut nilkkasukat ovat alennusmyynnissä, ne ovat samanhintaiset kuin Ettalin kaupassa.
Parkkilipun hinnalla pääsee kävelemään linnan laajassa puistossa ja ihailemaan — ja tarvittaessa kauhistelemaankin — linnaa ja sen ympäristöön siroteltuja paviljonkeja, grottoja ym. Susivuoret suuntaavat ensimmäiseksi ns. marokkolaiselle talolle, jota he ensin erehtyvät pitämään maurilaisena kioskina. Molemmat rakennelmat ylenpalttisuuteen taipuvainen Ludde osti “matkamuistoiksi” Pariisin ja Wienin maailmannäyttelyistä. Italialaisen perheenpään kamerasta on jo ensimmäinen akku tyhjänä kun hän panee vaimonsa ja kaksi poikaansa poseeraamaan mielikuvituksellisen “marokkolaistalon” portaille. Varhaisteini-ikäisille pojille on luvassa pitkä ja raskas päivä, Annikki toteaa kun perhe vihdoin lähtee kävelemään itse linnalle Susivuoret perässään.
Valkoinen myöhäisrokokoota edustava linna vesialtaineen ja ranskalaisine muotopuutarhoineen on toki vaikuttavan näköinen vuoria vasten mutta suuri suihkulähde kullattuine hahmoineen on Annikista vähän liikaa täällä keskellä maaseutua. Juuri kun Annikki päässyt linnan ylätasanteelle, suihkulähde alkaa roiskuttaa vettä monen metrin korkeuteen. Täytyyhän tuosta hullutuksesta napata kuva, Annikki mutisee irrottaessaan linssinsuojuksen kamerastaan.
***
Sillä välin kun Annikki ja Vilho käväisevät vielä Garmisch-Partenkirchenissä ja Oberaussa, talon isäntäväki on tullut Oberammergauhun viikonlopun viettoon. Topakka emäntä ajaa ensi töikseen nurmikon sähköruohonleikkurilla ja istuttaa suureen puulaatikkoon syysastereita. Illalla koko perhe kaksine pikkutyttöineen syö ulkona puutarhassa avotulen ääressä. Annikkia ja Vilhoa ei kumpaakaan huvita alkaa laittaa illallista ja niin he kävelevät Oberammergaun pääkadulle, jonka tienoilla on useita majataloja, joissa on ravintola. Vähän sivummalta he löytävät Gasthof zur Rosen, joka näyttää juuri heille sopivalta paikalta. Pian Annikilla onkin edessään lasillinen Silvaner-valkoviiniä ja Vilholla tuopillinen Ettalin luostarin vaaleaa olutta. Viereisessä pöydässä saksalaismies pistelee aimo annoksen baijerilaista perinneruokaa, paahdettua porsasta. Se näyttää kyllä hyvältä mutta Annikin tämänpäiväinen liikuntasuoritus oli niin vaatimaton, että hän valitsee illallisekseen paikallista forellia, Forelle Müllerin Art. Kokonaisena tarjoiltava paistettu täplikäs kala on hyvin vaalealihaista ja miedon makuista. Kalan kyytipojaksi Annikki saa keitettyjä perunoita ja rémoulade-kastiketta. Vilho syö Schnitzelin ranskanperunoiden kera ja on hänkin tyytyväinen annokseensa. Runsaine alkusalaatteineen ja juomineen sekä erinomaisen nopeine ja ystävällisine palveluineen ateria maksaa vain vähän yli kolmekymppiä. Koska Susivuoret söivät jo iltapäiväkahvinsa kanssa aprikoosi-kermatorttua, he eivät nyt tilaa jälkiruokaa. Onneksi, Annikki huokaisee nähdessään kuinka italialaispariskunnan pöytään kannetaan suuri Apfelstrudel. Tarjoilija leikkaa leivonnaisesta pariskunnalle isot palat ja todettuaan tortun todella herkulliseksi, rouva ei malta olla ottamatta sitä reilun palan lisää.
lauantai 3. syyskuuta 2016
4. päivä: Annikin käydessä Kolbensattelilla Vilho innostuu vuoristosta tosissaan
Annikki ja Vilho eroavat käveltyään varttitunnin yhdessä Ammer-joen yli ja niityn viertä rinnettä ylös. Kävelyreittien risteyksestä Vilho jatkaa ylös kohti Kolbensattelia Annikin kääntyessä puronvartta jyrkästi alaspäin vievälle polulle. Annikki on tyytyväinen, että hänen reittinsä vie puiden varjoon. Aukealla aurinko paistaa niin kuumasti, että hänen niskansa on jo kastunut hiestä.
Ylitettyään koskena solisevan puron pientä puusiltaa pitkin Annikki oikaisee nurmikon poikki Kolbensesselbahnin Talstationille. Siellä Annikki näyttää “kunkkukorttiaan” ja pääsee rahapussiaan raottamatta hyppäämään tuolihissin kyytiin. Matka 450 metriä korkeammalle on yllättävän pitkä ja vielä yllättävämpää Annikista on se, ettei hissin noin 120 roikottimessa näy hänen lisäkseen ketään muuta. Ainoastaan yksi yksinäinen reppu matkaa alas laaksoon.
Ylhäällä 1323 metrin korkeudessa Annikille selviää, että kaikki muut perjantaiaamupäivällä Kolbensattelille lähteneet ovatkin jo Kolbenhüttenin terassilla, seikkailuradalla tai pikkulasten kiipeilypuistossa. Alpine coasterin eli Annikin “ketturadaksi” sen tunnushahmon mukaan nimeämän kelkkaradan lastauspaikallakin on pari lapsiperhettä. Annikin on siis pakko myöntää, että KönigsCardin mainoslehtisen kuvitukselle on ainakin jotain katetta. Vaikka Susivuoret ovat nähneet Baijerin pikkukylissä lähes pelkästään eläkeikäisiä matkailijoita, mainoslehtisessä poseeraavat vain lapsiperheet ja nuoret parit eikä eläkeläisistä näy vilaustakaan. Ilmeisesti Alppien rinteillä patikoimista harrastavia mummoja ja pappoja ei tarvitse erikseen houkutella Ylä-Baijeriin ja matkailualan yrittäjien mainonnan kohderyhmä on nuoret aikuiset lapsineen.
Annikki ei tunne kuuluvansa kumpaakaan valtaryhmään ja jatkaa matkaansa Kolbenhüttenin hälinästä takaisin alas laaksoon johtavalle reitille. Sitä ennen hän vastaa Vilhon lähettämään tekstiviestiin ja kiikaroi Kofelin huipun suuntaan, jossa on ilmeisesti meneillään joku pelastusoperaatio. Keltainen helikopteri pörrää aikansa vuorenrinnettä edes takaisin ennen kuin se lentää länteen päin.
Takaisin Oberammergauhun menevä reitti on oikeastaan nelivetoisella autolla kuljettava tie. Tavallista hiekkatietä vaikeakulkuisemmaksi sen tekee sen jyrkkä lasku/nousukulma. Paria eläkeläis(!)pariskuntaa morjestettuaan Annikki saavuttaa paikan, jossa opaskyltit ohjaavat tasaista tietä pitemmälle reitille kohti Kolbenalmia. Annikki lähteekin kävelemään tätä polkua pitkin kunnes se pian muuttuu hyvin kapeaksi, jyrkästi ylä- tai alamäkeen meneväksi ja ilman vaellussauvoja liikkeellä olevalle Annikille liian vaikeakulkuiseksi. Hän kääntyykin takaisin ja laskeutuu pääreittiä pitkin Kolbenalmin Berggasthausin pihaan. Majatalo näyttää Annikista olevan kiinni mutta hän astelee sen isolle terassille, josta on hyvät näkymät Kofelille. Onkohan tuo kaukainen hahmo jyrkänteen reunalla Vilho, Annikki aprikoi kiikaroidessan Kofelin huipulle. Vilhon lähettämän tekstarin mukaan hän on jo saavuttanut kalliohampaan suurine, alas laaksoon näkyvine krusifikseineen.
Majatalon terassilla on eläkeläisporukan lisäksi yksi nuorehko pariskunta. Kun reipas mummo ja lähes yhtä reipas nuori mies kantavat pöytiinsä olutkolpakoita, Annikki uskoo, että Gastahaus onkin auki. Hetken mietittyään hän jättää reppunsa penkille ja painelee sisään hämärään majataloon. Parin ruokailuhuoneen jälkeen hän löytää baaritiskin ja sen takana olevan isännän. Toisin kuin esim. kylän supermarkettien kassatädit, ukko ei vaikuta erityisen sydämelliseltä. Annikki saa kuitenkin pienen kolpalkollisensa tummaa luostariolutta tavallisten ystävällisten toivotusten kera.
Kun Annikki hetken päästä vie tyhjän lasinsa takaisin baaritiskille, majatalon isäntä heittäytyy hyvinkin puheliaaksi. Annikki ei vaan saa tolkkua siitä, mitä tämä sanoo.
Isännän kanssa turissut mies selittää, että isäntä haluaisi tietää, onko Annikilla poikaystävää. Olisikohan sittenkin pitänyt tarttua tarjoukseen ryhtyä Berggasthausin emännäksi Annikki naureskelee astuessaan ulos auringonpaisteeseen. Alan vaihtohan hänellä on muutenkin edessä. Miestä hän ei kuitenkaan ole valmis vaihtamaan. Missähän se Vilho muuten nyt seikkailee?
Annikin laskeuduttua oikoreittiä pitkin takaisin laaksoon, hän saa Vilholta viestin, jossa tämä arvelee olevansa noin tunnin päästä asunnolla. Tällä välin Annikki ehtii panna pyykit pyörimään talon eteisaulan komerossa olevaan pesukoneeseen ja käväistä kirkon takana olevassa leipäkaupassa. Tuoreiden sämpylöiden lisäksi hän ostaa sieltä palat luumu- ja kirsikkatorttua iltapäiväkahvia varten.
Annikin istuskellessa ulkona puutarhapöydän ääressä hän huomaa vilaukselta Vilhon, joka kävelee reippain askelin Ammerin ylittävällä sillalla. Kohta vuoristossa patikoinnistaan innostunut Vilho astuukin jo kotiportista sisään. Vilhon nautittua välipalan ja Oktoberfest-oluensa, Annikki haluaa nähdä kuvia siitä, millainen Vilhon patikkaretki Kofelin huipulle oli. Jo Vilhon selostus viimeisten metrien tukivaijeriavusteisesta noususta vakuuttaa Annikin siitä, ettei hänen itsensä tosiaankaan kannattanut lähteä kipeillä jaloillaan niin jyrkälle rinteelle. Näkymät Kofelin huipulta ovat upeat mutta hienot ne olivat Kolbensatteliltakin, josta näkyi Kofelkin.
***
Susivuorten palatessa illansuussa täysien kauppakassiensa kanssa asunnolle, heitä on vastassa suuri mustavalkoinen kissa. Pörröinen katti heittäytyy selälleen Annikin rapsutettavaksi. Susivuorten puutarha taitaa kuulua kissan reviiriin sillä kohta se painelee tottunein askelin omenapuun alle torkkumaan. Sieltä se katselee uneliaasti kun Annikki käy noutamassa puutarhan takaosaan kuivumaan ripustamansa pyykit. Aurinkoisemmalla etupihalla Vilhon paidat olisivat kuivuneet vieläkin nopeammin mutta koska Saksassa ei ole tapana kuivata pyykkejä ulkona siten, että ne näkyvät kadulle, Annikki viritti pienen pyykkinarunsa pergolan suojaan. Naapurit olisivat voineet vaikka närkästyä jos hän olisi italialaiseen tapaan levittänyt kaikki pyykit alusvaatteita myöten talon paraatipuolelle. Pikkupyykin Annikki kuivasikin eteiskomeron isossa kuivausrummussa.
Annikkia ja Vilhoa houkuttelevat kovasti myöhäiset päiväunet mutta he korvaavat ne juomalla kahvit. Siitä piristyneinä he suunnittelevat seuraavien päivien retkiä ja valvovat huomaamattaan vähän liian myöhään. Ei taidetakkaan päästä kovin varhain huomenna liikkeelle, Annikki arvelee taitellessaan vihdoin kokoon kaikki retkikartat.
perjantai 2. syyskuuta 2016
3. päivä: Ammer-joen vartta Kloster Ettaliin
Mitä ihmettä? Ulkonahan sataa vettä Annikin aukaistessa aamulla makuuhuoneen ikkunaluukut. Sateen ropina ei ole kantautunut sisälle asti, vain päivänvalo on pilkottanut ikkunaluukkujen ja verhojen välistä. Tänään ei taidetakkaan lähteä kiipeämään Kofelille, Annikki toteaa vain puoliksi harmissaan.
Aamiaisen aikana sade loppuu ja pakattuaan sadekamppeet reppuihinsa, Annikki ja Vilho ovat valmiit päivän kävelyretkelle. He eivät tosiaankaan lähde vuorenrinnettä kavuten pilvien peittämille huipuille vaan valitsevat Ammer-joen vartta kulkevan kävelyreitin. Se vie vuorten sivuitse naapurikylään, Ettaliin.
Susivuorten matkanopeus ei päätä huimaa sillä he pysähtyvät vähän väliä milloin kiikaroimaan puissa sirkuttavia pyrstötiaisia, milloin valokuvaamaan Kofelin huippua, josta pilvet laskeutuvat alas nummelle. Ylitettyään Ammerin, reitti vie pienempää, kanavamaista puroa pitkin Ettalin vanhalle myllylle. Kuten matalassa joessakin, vesi on purossa kristallinkirkasta. Juuri kun Susivuoret pääsevät pohtimasta sitä, onko purossa lainkaan kaloja, Annikki huomaa vedessä paikallaan olevan noin nelikymmensenttisen taimenen. Annikki saa kalasta muutaman mainion kuvan kun se nappaa vedenpinnalta hyönteisiä.
Erikokoisia purotaimenia nähdään sitten tasaisin välein aina Ettal Mühlelle asti. Siellä olevan ravintolan terassin edessä oleva liitutaulu kertoo päivän ruokana olevan mitäpä muutakaan kuin paistettua forellia! Vaikka Annikin ja Vilhon on alkanut forelleja eli purotaimenia tarkkaillessaan tehdä vietävästi mieli saada lounaaksi tuoretta kalaa, he jatkavat matkaansa Ettaliin asti.
Alle tuhannen asukkaan Ettal on tunnettu Kloster Ettalista, vuonna 1330 perustetusta benediktiiniläisluostarista. Suuri luostari ja sen kirkon kupoli ovatkin vaikuttavan näköisiä taustanaan tummien kuusten peittämät vuoret paljaine huippuineen. Annikki ja Vilho pistäytyvät luostarin basilikassa, joka on kuten Annikki on tainnut aikaisemmalla retkellään kertoa, saanut ylenpalttisen barokkikuorrutuksen. Luostarin kauppa on sen sijaan hyvin asiallinen laajoine kirjaosastoineen. Siellä on myös suuri valikoima luostarissa valmistettavia liköörejä ja oluita.
Luostarin sisäpihalta poistuessaan Annikki kurkistaa portin raosta aidatulle alueelle, jossa näkyy olevan urheilukenttä. Portin pielessä olevan kyltin mukaan se on varattu luostarin yhteydessä toimivan sisäoppilaitoksesta oppilaille. Voi tosin olla, ettei koulu olekaan nyt toiminnassa sillä kuutisen vuotta sitten paljastui, että luostarin munkit ovat vuosikymmenten ajan syyllistyneet oppilaiden psyykkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Saksankielisiä lähteitä tutkimalla Annikille selviää illalla, että luostarin viimeinen apotti erosi jo v. 2010, jolloin tutkimukset lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä alkoivat. Vain pari viikkoa sitten Kloster Ettalin munkkeja tuomittiin lapsiin kohdistuneista rikoksistaan lähes kymmenen vuoden vankeuteen. Annikki ei vielä iltapäivällä ollut selvillä tästä luostarin pimeästä puolesta ja nautti hyvillä mielin retken päätteeksi kotipihalla pullollisen mainiota Ettaler dunkel -olutta.
Kahdentoista kilometrin kävelylenkki yli 840 metrissä ja sitä seurannut keittolounas johtaa luonnollisesti siihen, että Annikki havahtuu unesta kun Oberammergaun kirkon kello lyö seitsemän. Tässähän on kiirehdittävä kauppaan, että saadaan täydennettyä aamuksi eväsvarastot. Vaikka Annikin vasenta jalkaterää vihloo vietävästi, on hän kovasti lähdössä huomenna uudelle patikkaretkelle ja tällä kertaa ylärinteeseen.
Lyhyen kauppareissun jälkeen Vilho sytyttää grillin ja puutarhavalot. Kaasugrillissä Thüringer rostbratwurstit valmistuvat nopeasti ja ne maistuvat aina niin hyvien saksalaisten kaali- ja perunasalaattien kera. Annikki ei ole aivan varma pitääkö hän sittenkään Altebayericher senfistä. Paikallinen sinappi kun ei muistuta lainkaan tuttua dijonilaista tai edes turkulaista sinappia ja on väriltäänkin keltaisen sijaan lähes punaista. Kelpaisiko yläbaijerilainen sinappi hauteeksi parantelemaan kipeytynyttä jalkaani, Annikki tuumiskelee aterian päätteeksi.
Aamiaisen aikana sade loppuu ja pakattuaan sadekamppeet reppuihinsa, Annikki ja Vilho ovat valmiit päivän kävelyretkelle. He eivät tosiaankaan lähde vuorenrinnettä kavuten pilvien peittämille huipuille vaan valitsevat Ammer-joen vartta kulkevan kävelyreitin. Se vie vuorten sivuitse naapurikylään, Ettaliin.
Susivuorten matkanopeus ei päätä huimaa sillä he pysähtyvät vähän väliä milloin kiikaroimaan puissa sirkuttavia pyrstötiaisia, milloin valokuvaamaan Kofelin huippua, josta pilvet laskeutuvat alas nummelle. Ylitettyään Ammerin, reitti vie pienempää, kanavamaista puroa pitkin Ettalin vanhalle myllylle. Kuten matalassa joessakin, vesi on purossa kristallinkirkasta. Juuri kun Susivuoret pääsevät pohtimasta sitä, onko purossa lainkaan kaloja, Annikki huomaa vedessä paikallaan olevan noin nelikymmensenttisen taimenen. Annikki saa kalasta muutaman mainion kuvan kun se nappaa vedenpinnalta hyönteisiä.
Erikokoisia purotaimenia nähdään sitten tasaisin välein aina Ettal Mühlelle asti. Siellä olevan ravintolan terassin edessä oleva liitutaulu kertoo päivän ruokana olevan mitäpä muutakaan kuin paistettua forellia! Vaikka Annikin ja Vilhon on alkanut forelleja eli purotaimenia tarkkaillessaan tehdä vietävästi mieli saada lounaaksi tuoretta kalaa, he jatkavat matkaansa Ettaliin asti.
Alle tuhannen asukkaan Ettal on tunnettu Kloster Ettalista, vuonna 1330 perustetusta benediktiiniläisluostarista. Suuri luostari ja sen kirkon kupoli ovatkin vaikuttavan näköisiä taustanaan tummien kuusten peittämät vuoret paljaine huippuineen. Annikki ja Vilho pistäytyvät luostarin basilikassa, joka on kuten Annikki on tainnut aikaisemmalla retkellään kertoa, saanut ylenpalttisen barokkikuorrutuksen. Luostarin kauppa on sen sijaan hyvin asiallinen laajoine kirjaosastoineen. Siellä on myös suuri valikoima luostarissa valmistettavia liköörejä ja oluita.
Luostarin sisäpihalta poistuessaan Annikki kurkistaa portin raosta aidatulle alueelle, jossa näkyy olevan urheilukenttä. Portin pielessä olevan kyltin mukaan se on varattu luostarin yhteydessä toimivan sisäoppilaitoksesta oppilaille. Voi tosin olla, ettei koulu olekaan nyt toiminnassa sillä kuutisen vuotta sitten paljastui, että luostarin munkit ovat vuosikymmenten ajan syyllistyneet oppilaiden psyykkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Saksankielisiä lähteitä tutkimalla Annikille selviää illalla, että luostarin viimeinen apotti erosi jo v. 2010, jolloin tutkimukset lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä alkoivat. Vain pari viikkoa sitten Kloster Ettalin munkkeja tuomittiin lapsiin kohdistuneista rikoksistaan lähes kymmenen vuoden vankeuteen. Annikki ei vielä iltapäivällä ollut selvillä tästä luostarin pimeästä puolesta ja nautti hyvillä mielin retken päätteeksi kotipihalla pullollisen mainiota Ettaler dunkel -olutta.
Kahdentoista kilometrin kävelylenkki yli 840 metrissä ja sitä seurannut keittolounas johtaa luonnollisesti siihen, että Annikki havahtuu unesta kun Oberammergaun kirkon kello lyö seitsemän. Tässähän on kiirehdittävä kauppaan, että saadaan täydennettyä aamuksi eväsvarastot. Vaikka Annikin vasenta jalkaterää vihloo vietävästi, on hän kovasti lähdössä huomenna uudelle patikkaretkelle ja tällä kertaa ylärinteeseen.
Lyhyen kauppareissun jälkeen Vilho sytyttää grillin ja puutarhavalot. Kaasugrillissä Thüringer rostbratwurstit valmistuvat nopeasti ja ne maistuvat aina niin hyvien saksalaisten kaali- ja perunasalaattien kera. Annikki ei ole aivan varma pitääkö hän sittenkään Altebayericher senfistä. Paikallinen sinappi kun ei muistuta lainkaan tuttua dijonilaista tai edes turkulaista sinappia ja on väriltäänkin keltaisen sijaan lähes punaista. Kelpaisiko yläbaijerilainen sinappi hauteeksi parantelemaan kipeytynyttä jalkaani, Annikki tuumiskelee aterian päätteeksi.
torstai 1. syyskuuta 2016
1. ja 2. päivä: Annikki palaa Baijeriin
Annikin hiukset hulmuavat lämpimässä tuulessa Susivuorten huristaessa kohti naapurikylää, Unterammergauta. Vilhon kääntäessä “Leppäkertun” eli mustan, punakattoisen FIAT 500C:n kylätielle, auton avoimesta kattoikkunasta puhaltava tuuli asettuu.
Susivuoret ovat siis palanneet Baijeriin, jossa on taas elokuun viimeisinä päivinä hellettä. Koska mistään Neunerien ja Holzerien idyllisessä Wallgaussa isännöimistä fewoista ei löytynyt tilaa, Annikki on vuokrannut Karwendelin Alppien sijaan asunnon Ammergaun Alppien tuntumasta. Reilun viidentuhannen asukkaan Oberammergau lukuisine hotelleineen ja ravintoloineen on selvästi vilkkaampi ja kansainvälisempi paikka kuin Wallgaun maalaiskylä. Vaikka Oberammergau ensisilmäykseltä näyttää arkisemmalta koska ihan kaikkia sen taloja ei ole koristeltu Wallgaun tapaan seinämaalauksin, on se aivan yhtä siisti kuin pikkukyläkin.
Annikki ja Vilho saapuivat majapaikkaansa Oberammergaussa eilen illansuussa. Korskeasti "König Ludwigiksi" nimetty tilava asunto tämän Baijerin hullun kuninkaan nimikkokadun varrella on varsin mukava vaikkei siinä olekaan Annikin kaipaamaa, pelargonioin somistettua baijerilaista parveketta. Sen vastineeksi Susivuorten käytössä on rehevä puutarha pergoloineen ja puutarhakalusteineen. Asunnon ikkunat antavat kolmeen suuntaan ja niistä näkyy mm. Kolbensattelin vuorenhuiput.
Eilisen matkapäivänsä päätteeksi Susivuoret asioivat vain ruokakaupassa ja kävivät iltapalan syötyään varhain levolle. Annikkia huvitti makuuhuoneen “kuninkaallinen” parivuode, joka on mitä ilmeisimmin valmistettu talon takaosan yhteydessä olevassa pihavajassa. Sängyn päätylautaan on leikattu kuninkaankruunun muotoinen koristekuvio.
Asunnon muutkaan kalusteet eivät ole loma-asunnoille tyypillisiä Ikea-huonekaluja — napakkaa sohvaa kenties lukuun ottamatta. Tyypillinen, ajan patinoima baijerilainen ruokailuryhmä selkänojallisine puupenkkeineen ja tuoleineen sekä makuuhuoneen suuri vaatekaappi ja uudelleen verhoiltu mukava nojatuoli ovat selvästi mummon perua mutta muuten asunto on sisustettu moderniin tyyliin.
Annikki ja Vilho tarkastavat keittiön kaappien sisällön ja talon muut osat vasta keskiviikkoaamuna lähtiessään tutkimaan lähiympäristöä kauppakassit mukanaan. Talon kahta ylintä kerrosta omana loma-asuntonaan pitävä isäntä lienee työpaikallaan Mannheimissa ja alakerran toinen vuokrattava asunto, “Sissi” on sekin tyhjillään. Koska asunnon ovi on auki, Susivuoret kurkistavat sisään todetakseen, että se on heidän asuntoaan paljon pienempi ja kevyemmin varusteltu. Loma-asunnon vuokraaminen on Baijerissa sen verran edullista, että Susivuoretkin voivat aina valita asunnon, jossa on vähintään yksi erillinen makuuhuone ja kunnollinen keittiö ja kylpyhuone. “Sissi” olisi ollut Susivuorten loma-asunnoksi liian ahdas. Saa nähdä, saammeko tulevan viikon aikana jonkun nuorenparin naapuriksi tähän pieneen yksiöön, Annikki ja Vilho tuumivat.
Tutkittuaan vielä pihavajan ja puutarhan perällä olevan kaasugrillin, Susivuoret marssivat joenrantakatua pitkin Oberammergaun turisti-infoon rekisteröidäkseen saamansa Könings Cardit. Kuninkaallisilla, “inklusiivisilla” vierailijakortilla saa esitteen mukaan jopa 200 erilaista etua Ammergaun Alppien lisäksi myös Allgäun, Tirolin ja Das Blaue Landin alueella. Annikkia ei ilmainen sisäänpääsy esim. Franz Marc -museoon ja kotiseutumuseoihin innosta eikä hän ole valmis laskemaan jokea tukkilautalla. Sen sijaan ilmaiskyyti lukuisilla köysiradoilla ja tuolihisseillä kyllä kiinnostaa eikä näillä helteillä laivaristeily lähijärvillä sekään kuulostaa hullummalta.
Turisti-infosta tultuaan Susivuoret kävelevät ilmaiseen joenrantaparkkiin illalla jätetylle autolleen. Jos olisi oikein laiska, voisi kysyä naapurin mummolta lupaa pysäköidä auto asuintalon viereen naapurin vapaalle autopaikalle, Annikki miettii mutta toteaa sen olevan turhaa. Kyllä “Leppäkerttu” pärjää rantaparkista, josta Annikki jaksaisi kantaa kauppakassit asunnolle. Sen verran laiska Annikki on ensimmäisenä oikeana lomapäivänään, että tiedusteluretki lähitienoon kävelyreiteistä ja talstationeista eli tuolihissien lähtöpaikoista tehdään autolla.
***
Lounaan ja päivälevon jälkeen Susivuoret tekevät pienen kävelylenkin Oberammergaun keskustassa. Kirkon ja Das Pilatushausin ympärillä on parikin Oberammergaun kuuluun Die Passionspieleen sekä jouluseimiasetelmiin liittyviä puuhahmoja myyvää kauppaa. Pienen puusta kaiverretun lampaan hinta on 22 € ja lehmän 60 €. Kymmenet Raamatun henkilöitä esittävät, taidokkaasti maalatut puuveistokset maksavat varmaan pitkälti toista sataa. Ei ihme, että ison jouluseimen rakentamiseen ja siihen kuuluvien hahmojen keräämiseen menee useita vuosia, Annikki miettii.
Illalla Susivuoret istuvat pihalla puutarhapöydän ääressä kun aivan talon takana olevan kirkon kello lyö puoli yhdeksän. Nyt täytyy mennä sisälle virittämään teevee oikealle kanavalle, Annikki hoputta Vilhoa. Vartin päästä alkaisi Saksan ja Suomen välinen ystävyysottelu.
Susivuoret ovat siis palanneet Baijeriin, jossa on taas elokuun viimeisinä päivinä hellettä. Koska mistään Neunerien ja Holzerien idyllisessä Wallgaussa isännöimistä fewoista ei löytynyt tilaa, Annikki on vuokrannut Karwendelin Alppien sijaan asunnon Ammergaun Alppien tuntumasta. Reilun viidentuhannen asukkaan Oberammergau lukuisine hotelleineen ja ravintoloineen on selvästi vilkkaampi ja kansainvälisempi paikka kuin Wallgaun maalaiskylä. Vaikka Oberammergau ensisilmäykseltä näyttää arkisemmalta koska ihan kaikkia sen taloja ei ole koristeltu Wallgaun tapaan seinämaalauksin, on se aivan yhtä siisti kuin pikkukyläkin.
Annikki ja Vilho saapuivat majapaikkaansa Oberammergaussa eilen illansuussa. Korskeasti "König Ludwigiksi" nimetty tilava asunto tämän Baijerin hullun kuninkaan nimikkokadun varrella on varsin mukava vaikkei siinä olekaan Annikin kaipaamaa, pelargonioin somistettua baijerilaista parveketta. Sen vastineeksi Susivuorten käytössä on rehevä puutarha pergoloineen ja puutarhakalusteineen. Asunnon ikkunat antavat kolmeen suuntaan ja niistä näkyy mm. Kolbensattelin vuorenhuiput.
Eilisen matkapäivänsä päätteeksi Susivuoret asioivat vain ruokakaupassa ja kävivät iltapalan syötyään varhain levolle. Annikkia huvitti makuuhuoneen “kuninkaallinen” parivuode, joka on mitä ilmeisimmin valmistettu talon takaosan yhteydessä olevassa pihavajassa. Sängyn päätylautaan on leikattu kuninkaankruunun muotoinen koristekuvio.
Asunnon muutkaan kalusteet eivät ole loma-asunnoille tyypillisiä Ikea-huonekaluja — napakkaa sohvaa kenties lukuun ottamatta. Tyypillinen, ajan patinoima baijerilainen ruokailuryhmä selkänojallisine puupenkkeineen ja tuoleineen sekä makuuhuoneen suuri vaatekaappi ja uudelleen verhoiltu mukava nojatuoli ovat selvästi mummon perua mutta muuten asunto on sisustettu moderniin tyyliin.
Annikki ja Vilho tarkastavat keittiön kaappien sisällön ja talon muut osat vasta keskiviikkoaamuna lähtiessään tutkimaan lähiympäristöä kauppakassit mukanaan. Talon kahta ylintä kerrosta omana loma-asuntonaan pitävä isäntä lienee työpaikallaan Mannheimissa ja alakerran toinen vuokrattava asunto, “Sissi” on sekin tyhjillään. Koska asunnon ovi on auki, Susivuoret kurkistavat sisään todetakseen, että se on heidän asuntoaan paljon pienempi ja kevyemmin varusteltu. Loma-asunnon vuokraaminen on Baijerissa sen verran edullista, että Susivuoretkin voivat aina valita asunnon, jossa on vähintään yksi erillinen makuuhuone ja kunnollinen keittiö ja kylpyhuone. “Sissi” olisi ollut Susivuorten loma-asunnoksi liian ahdas. Saa nähdä, saammeko tulevan viikon aikana jonkun nuorenparin naapuriksi tähän pieneen yksiöön, Annikki ja Vilho tuumivat.
Tutkittuaan vielä pihavajan ja puutarhan perällä olevan kaasugrillin, Susivuoret marssivat joenrantakatua pitkin Oberammergaun turisti-infoon rekisteröidäkseen saamansa Könings Cardit. Kuninkaallisilla, “inklusiivisilla” vierailijakortilla saa esitteen mukaan jopa 200 erilaista etua Ammergaun Alppien lisäksi myös Allgäun, Tirolin ja Das Blaue Landin alueella. Annikkia ei ilmainen sisäänpääsy esim. Franz Marc -museoon ja kotiseutumuseoihin innosta eikä hän ole valmis laskemaan jokea tukkilautalla. Sen sijaan ilmaiskyyti lukuisilla köysiradoilla ja tuolihisseillä kyllä kiinnostaa eikä näillä helteillä laivaristeily lähijärvillä sekään kuulostaa hullummalta.
Turisti-infosta tultuaan Susivuoret kävelevät ilmaiseen joenrantaparkkiin illalla jätetylle autolleen. Jos olisi oikein laiska, voisi kysyä naapurin mummolta lupaa pysäköidä auto asuintalon viereen naapurin vapaalle autopaikalle, Annikki miettii mutta toteaa sen olevan turhaa. Kyllä “Leppäkerttu” pärjää rantaparkista, josta Annikki jaksaisi kantaa kauppakassit asunnolle. Sen verran laiska Annikki on ensimmäisenä oikeana lomapäivänään, että tiedusteluretki lähitienoon kävelyreiteistä ja talstationeista eli tuolihissien lähtöpaikoista tehdään autolla.
***
Lounaan ja päivälevon jälkeen Susivuoret tekevät pienen kävelylenkin Oberammergaun keskustassa. Kirkon ja Das Pilatushausin ympärillä on parikin Oberammergaun kuuluun Die Passionspieleen sekä jouluseimiasetelmiin liittyviä puuhahmoja myyvää kauppaa. Pienen puusta kaiverretun lampaan hinta on 22 € ja lehmän 60 €. Kymmenet Raamatun henkilöitä esittävät, taidokkaasti maalatut puuveistokset maksavat varmaan pitkälti toista sataa. Ei ihme, että ison jouluseimen rakentamiseen ja siihen kuuluvien hahmojen keräämiseen menee useita vuosia, Annikki miettii.
Illalla Susivuoret istuvat pihalla puutarhapöydän ääressä kun aivan talon takana olevan kirkon kello lyö puoli yhdeksän. Nyt täytyy mennä sisälle virittämään teevee oikealle kanavalle, Annikki hoputta Vilhoa. Vartin päästä alkaisi Saksan ja Suomen välinen ystävyysottelu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)