Kävi tietysti vähän niin kuin Annikki illalla arveli. Annikin lisäksi myös Vilho vetelehtii aamulla vuoteessa kiiruhtamatta pakkaamaan reppuaan maastoretkeä varten. Aamu onkin jo pitkällä ennen kuin Susivuoret marssivat kotikylänsä urheiluliikkeeseen. Vilho tutkii vaellussauvoja Annikin vilkaistessa telinettä, johon on ripustettu alennusmyynnissä olevia housuja ja paitoja. Laadukkaat paidat olisivat juuri sellaisia, joita Annikki haluaisi käyttää kiivetessään kuumissaan vuorenrinteillä. Kilometrin pituisten, “teknisiä” yksityiskohtia pursuvien tuoteselostuksin varustettujen paitojen värit ovat kuitenkin Annikista niin kammottavia, ettei hän halvasta hinnasta huolimatta kelpuuta niistä yhtäkään.
Annikki on nimittäin tarkka ulkosasustaan. Tai ainakin siitä, että eri vaatekappaleiden värit ovat sopusoinnussa keskenään. Ei ole mitenkään tavatonta, että Vilhon pakatessa matkalaukkuaan, Annikki määrää miehensäkin vaihtamaan valitsemansa t-paidan sellaiseen, joka sopisi retkihousujen ja luvassa olevien maisemien kanssa paremmin yhteen. Annikin pedanttius tyyliasioissa juontanee juurensa hänen, Vilhon arvion mukaan kreivitärmäisen, äitinsä antamasta kasvatuksesta sekä siitä, ettei Annikki ole filmikamerasukupolven kasvattina valmis photoshoppaamaan ottamistaan valokuvista pois niitä pilaavia, vaatteista heijastuvia tuotemerkkejä ja pahimmissa tapauksissa kaiken maaman “Heipparallaa Keravan maraton”-tekstejä.
Kotikylästään Susivuoret ajelevat “Leppäkertun” katto auki Ettalin myllyn kautta Graswangin parin talon kylään. Laaksosta Linder-joen varresta on hienot näkymät sekä Ammergaun vuorille että nummen toisella puolella kohoavilla huipuille. Susivuoret pysähtyvät pari kertaa tutkimaan opastauluja, joista selviää vuoristoreittien lähtöpisteet ja käytettävissä olevat parkkipaikat. Mitään suurta tunkua rinnereiteille ei tunnu olevan vaan maksullinen parkkipaikka on lähes tyhjä. Myös tienvarren pienemmillä ilmaisparkkialueilla olisi tilaa. Kaikki viikonlopun kulkijat taitavat suunnata Linderhofiin.
Kai meidänkin täytyy käväistä Schloss Linderhofissa kun näillä kulmilla ollaan, Annikki ja Vilho päättävät. Susivuoria ei tapaa kiinnostaa lainkaan tällaiset 1800-luvun kulttuurikohteet eivätkä he missään tapauksessa aio viettää kaunista aurinkoista päivää pyörimässä siniset muovitossut jalassa kultaa, silkkiä, samettia ja riikinkukonsulkia pursuavissa peilisaleissa. Ludvig II:n lempilinnaa käytäisiin katsomassa vain ulkoapäin.
Parkkilippu satoja autoja vetävälle, aika täynnä olevalle parkkialueelle maksaa 2.5 euroa. Vilkaisu ravintolan ja jäätelökioskin listoihin, matkamuistomyymälän tarjontaan sekä varsinaisten pääsylippujen hintoihin kertoo, ettei paikka ole muutenkaan erityisen kallis. Kun Annikin havittelemat “marmottasukatkin” eli alppimurmelin kuvalla koristetut nilkkasukat ovat alennusmyynnissä, ne ovat samanhintaiset kuin Ettalin kaupassa.
Parkkilipun hinnalla pääsee kävelemään linnan laajassa puistossa ja ihailemaan — ja tarvittaessa kauhistelemaankin — linnaa ja sen ympäristöön siroteltuja paviljonkeja, grottoja ym. Susivuoret suuntaavat ensimmäiseksi ns. marokkolaiselle talolle, jota he ensin erehtyvät pitämään maurilaisena kioskina. Molemmat rakennelmat ylenpalttisuuteen taipuvainen Ludde osti “matkamuistoiksi” Pariisin ja Wienin maailmannäyttelyistä. Italialaisen perheenpään kamerasta on jo ensimmäinen akku tyhjänä kun hän panee vaimonsa ja kaksi poikaansa poseeraamaan mielikuvituksellisen “marokkolaistalon” portaille. Varhaisteini-ikäisille pojille on luvassa pitkä ja raskas päivä, Annikki toteaa kun perhe vihdoin lähtee kävelemään itse linnalle Susivuoret perässään.
Valkoinen myöhäisrokokoota edustava linna vesialtaineen ja ranskalaisine muotopuutarhoineen on toki vaikuttavan näköinen vuoria vasten mutta suuri suihkulähde kullattuine hahmoineen on Annikista vähän liikaa täällä keskellä maaseutua. Juuri kun Annikki päässyt linnan ylätasanteelle, suihkulähde alkaa roiskuttaa vettä monen metrin korkeuteen. Täytyyhän tuosta hullutuksesta napata kuva, Annikki mutisee irrottaessaan linssinsuojuksen kamerastaan.
***
Sillä välin kun Annikki ja Vilho käväisevät vielä Garmisch-Partenkirchenissä ja Oberaussa, talon isäntäväki on tullut Oberammergauhun viikonlopun viettoon. Topakka emäntä ajaa ensi töikseen nurmikon sähköruohonleikkurilla ja istuttaa suureen puulaatikkoon syysastereita. Illalla koko perhe kaksine pikkutyttöineen syö ulkona puutarhassa avotulen ääressä. Annikkia ja Vilhoa ei kumpaakaan huvita alkaa laittaa illallista ja niin he kävelevät Oberammergaun pääkadulle, jonka tienoilla on useita majataloja, joissa on ravintola. Vähän sivummalta he löytävät Gasthof zur Rosen, joka näyttää juuri heille sopivalta paikalta. Pian Annikilla onkin edessään lasillinen Silvaner-valkoviiniä ja Vilholla tuopillinen Ettalin luostarin vaaleaa olutta. Viereisessä pöydässä saksalaismies pistelee aimo annoksen baijerilaista perinneruokaa, paahdettua porsasta. Se näyttää kyllä hyvältä mutta Annikin tämänpäiväinen liikuntasuoritus oli niin vaatimaton, että hän valitsee illallisekseen paikallista forellia, Forelle Müllerin Art. Kokonaisena tarjoiltava paistettu täplikäs kala on hyvin vaalealihaista ja miedon makuista. Kalan kyytipojaksi Annikki saa keitettyjä perunoita ja rémoulade-kastiketta. Vilho syö Schnitzelin ranskanperunoiden kera ja on hänkin tyytyväinen annokseensa. Runsaine alkusalaatteineen ja juomineen sekä erinomaisen nopeine ja ystävällisine palveluineen ateria maksaa vain vähän yli kolmekymppiä. Koska Susivuoret söivät jo iltapäiväkahvinsa kanssa aprikoosi-kermatorttua, he eivät nyt tilaa jälkiruokaa. Onneksi, Annikki huokaisee nähdessään kuinka italialaispariskunnan pöytään kannetaan suuri Apfelstrudel. Tarjoilija leikkaa leivonnaisesta pariskunnalle isot palat ja todettuaan tortun todella herkulliseksi, rouva ei malta olla ottamatta sitä reilun palan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti