Vilho jättää Annikin Leppäkertun kyydistä Graswangissa ja jatkaa matkaansa Ettalin myllylle, jonka luota rinnereitti Notkarspitzelle alkaa. Annikin on ollut karttaa tutkittuaan pakko todeta, ettei hänestä ole kiipeämään jyrkästi nousevaa polkua lähes kahden kilometrin korkeuteen. Hän lähteekin seitsemän kilometrin reitille Sonnenbergin viertä Dickenwaldin kautta kotiin Oberammergauhun. Lähes koko matkan tasamaalla laaksossa kulkeva Sonnenweg on helppo reitti. Laaksossa ilma on kuitenkin niin lämmin, että Annikille tulee nopeasti kuuma. Olisi sittenkin pitänyt pukeutua shortsihameeseen pitkälahkeisten housujen sijaan, hän toteaa jo kilometrin kävelyn jälkeen.
Reitti vie onneksi metsän siimekseen mutta sitä ennen Annikin on kuljettava lehmihaan poikki. Naudat lonnivat kävelytien molemmin puolin ja niitä makailee keskellä tietäkin. Annikkia vähän pelottaa suuret eläimet, joista yksi huiskaisee tupsupäisellä hännällään häntä käsivarteen. Lehmät ovat kuitenkin lehmämäiseen tapaan rauhallisia ja ne seuraavat ohikulkevaa Annikkia vain raukealla katseellaan. Annikki muistelee miten hän pikkutyttönä maalla vieraillessaan oli niin innostunut lehmien hoidosta, että suunnitteli ryhtyvänsä isona karjakoksi. Pikku Annikkia ei häirinnyt navetan haju ja vasikkahakojen lantakasat vaan hänestä oli hauskaa kantaa heinää ja väkirehua lehmille ja kurria vasikoille. Mummon nupopäiset lehmät olivat rodultaan verrattain pienikokoista suomenkarjaa ja Annikki ylettyi lehmien mieliksi harjaamaan niiden selkiä. Allgäun sarvipäiset lehmät ovat mummon lehmiä paljon suurempia ja Annikki ei tahdo uskoa, että pystyisi saamaan niitä kuriin jos ne keksisivät Mustikin ja Muurikin tapaan lähteä naapuriin omenavarkaisiin.
Annikin suljettua lehmihaan portin takanaan, hän kuulee kuinka suuri leppä kahisee jonkun eläimen kiipeillessä sen oksistossa. Kahistelija osoittautuu pikimustaksi oravaksi, joka tavoittelee oksien kärjissä riippuvia pähkylöitä. Mustan, valkovatsaisen kurren perässä hennoilla oksilla roikkuu pää alaspäin myös tutumman värinen punaruskea orava.
Lähemmäksi Ettaler Weidmoosia päästyään Annikki tähyilee Notkarspitzen suuntaan arvaillen joko Vilho olisi jo saavuttanut vuoren huipun. Vilholta tuleekin juuri parahiksi tekstari, joka vahvistaa asian. Otettuaan pari kuvaa nummen takana kohoavista paljaslakisista vuorista, Annikki kävelee suorinta tietä Oberammargauhun. Viimeisen pysähdyksensä hän tekee pystysuoran kallioseinämään juurella. Aurinkoinen sunnuntai on houkutellut tusinan verran kalliokiipeilijöitä köysineen nousemaan kalliota ylöspäin.
Oberammergaussa joenvarressa olevan hautausmaan kohdalla taivaalta tulee pari sadepisaraa. Kunnon sade alkaa vasta kahden, kolmen tunnin päästä kun Vilhokin on palannut vuoriretkeltään. Sitä ennen Annikki on ehtinyt lueskella romaania ja toimitella talousaskareita. Sadetta jatkuu koko illan ja se tuntuu vaikuttavan teeveenkin toimintaan. Kuvayhteys Saksan MM-karsintapeliin katkeaa tuon tuosta mutta perinteisen “lumisateen” sijaan kuvaruudussa näkyy värikäs pikselimosaiikki, joka on Annikista kuin modernin taiteen maalaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti