9. päivä: Fischbachalm eli Annikki ja alppikukka

Karwendelin alpit ja muut lähivuoret kylpevät kirkkaassa auringossa kun Annikki ja Vilho ylittävät Wallgaussa Isarin. Pian polku kääntyy havumetsään ja kaksikkomme alkaa nousta pientä hiekkatietä pitkin ylöspäin. Tämäkin tie, kuten näköjään kaikki tiet Baijerissa monikaistaisia autobahneja myöten on erinomaisessa kunnossa. Autoja ei tiellä kuitenkaan liiku sillä tie on retkeilyreitti ja huoltotie vuoristotavernoihin. Reitti on patikoitsijoiden lisäksi pyöräilijöiden suosiossa ja Annikki saakin nähdä miten aidolla mountain (!) bikellä poljetaan hitaasti mutta varmasti rinnettä ylös.

Taivaalta kuuluu hiirihaukan naukaisu ja korkeudessa pyörähteleekin kaksi poikasta emolinnun opastamana. Pian haukkoja lentelee Susivuorten päällä kahdeksan kappaletta. Lieneekö kyseessä muuttokokoontuminen vai lentonäytös ihan vain Annikin ja Vilhon iloksi. Metsävyöhykkeellä liikkuu paljon myös tiaisia ja siellä nähdään närhi ja pohjantikkakin. Annikki pysähtyy mielellään välillä kiikaroimaan lintuja sillä tie jyrkkenee niin, ettei meno ole enää lainkaan vaivatonta.

Susivuorten lähestyessä Fischbachalmia, ylänköniityltä alkaa kuulua kellojen kilinä. Siellä ei kuitenkaan ole lehmiä vaan parikymmenpäinen lauma hevosia, joilla jokaisella on kello kaulassaan. Syy hevoskellojen käyttöön on näköjään se, etteivät pollet olekaan aidatussa haassa vaan liikkuvat vapaana ylängöllä. Muutama niistä innostuu laukkaamaan niittyä edestakaisin mutta useimmat löntystelevät rauhallisesti Annikkia kohden. Annikin helpotukseksi hevoset eivät olekaan yhtä tunkeilevia kuin Monte Baldolla taannoin tavattu, Annikin repun sisällöstä kovin kiinnostunut heppa vaan ne jatkavat pysähtymättä matkaansa tien yli.

Fischbachalmissa on pieni taverna, jonka pihalla olevat pöydät ovat täynnä auringosta nauttivia retkeilijöitä. Aurinko tekeekin näkymät terassilta Soiernin vuoriryhmään aivan ihaniksi. Vuoret näyttävät todella houkuttelevan kauniilta kirkkaanvihreän alppiniityn taustalla. Niityn poikki kulkee polku, joka veisi 2257 metriin kohoavalle Soiernspitzelle. Susivuoret eivät lähde nyt tavoittelemaan Soiernspitzeä eivätkä edes seuraavaa tavernaa, Soiernhausia, vaan jatkavat matkaansa vain sen verran, että löytävät tarpeeksi loivan rinteen evästauon pitämiseen.

Aurinko paistaa niin lämpimästi, että Annikin hiestyneet takki ja lakki ehtivät kuivua hänen istuessaan rinteellä omenaa nakertaen. Ojennellessaan koipiaan ja hamutessaan pähkinäpussia, Annikki toistelee Vilholle, että nämä aurinkoiset maisemat ovat juuri niin upeat kuin matkailumainoksissa tapaa nähdä. Kaiken kruunuksi vuorenhuipun takaa liitää esiin petolintu, joka muutamalla siiveniskulla ylittää koko ylängön. Noin valtavan linnun on oltava Steinadler eli maakotka!

Ennen reitille palaamista, Annikki tutkii sinisiä ja valkoisia alppikukkia, jotka kukkivat vaikka on jo syyskuu. Takki on kuitenkin vedettävä uudelleen päälle sillä rinnetietä alaspäin mentäessä ei enää tule hiki. Laskeutuminen Fischbachalmin 1402 metristä lähes 550 metriä alemmaksi Isarin rantaan on kyllä siinä mielessä hikistä hommaa, että jokaisella askeleella on oltava tarkkana. Puronvartta kulkeva oikopolku, jonne Susivuoret lähtevät, on paikoin hankalakulkuinen. Vuorilta valunut vesi on uurtanut polun niin, että parissa kohtaa Annikin on otettava etukäpälät avuksi päästäkseen etenemään. Polun mutaisissa paikoissa näkyy sorkanjälkiä, jotka ovat liian suuria ollakseen metsäkauriin jälkiä. Kun kyseessä ei voi olla metsään seikkailemaan lähtenyt yksinäinen lehmäkään, asialla on varmaan ollut saksanhirvi.

Lähes kuuden tunnin kävelyretki polvia rääkkäävine alamäkiosuuksineen tekee sen, ettei Annikki jaksaa hätkähtää kellokaulaista härkälaumaa, joka laiduntaa vuorten ja joen välisellä niityllä. Suurin, lähes metrisin sarvin varustettu sonni vain vilkaisee ilmeisen pakenemaan kyvytöntä Annikkia kävellessään hänen ohitseen kävelytien toiselle puolen. Annikin toiseksi viimeisenä ponnistuksena laskeudutaan portaat joen rantaan ja palataan tuttua reittiä kotitalolle. Viimeisin ponnistus on kiivetä portaat ylös asuntoon. Siitä selvittyään Annikki rojahtaa parveketuoliin. Hetken huokaistuaan hän toteaa - tietysti - että olipa mahtavan hieno retki.

8. päivä: Bergwelt Karwendel - Karwendelbahn ja Annikin huippukokemus

Säätiedotuksen mukaisesti maanantaiaamu on aurinkoinen ja Susivuoret alkavat kiireesti pakata reppujaan: nyt on hyvä päivä lähteä Karwendelin alpeille!  Vuoristo on niin mahtava, ettei Annikki tietenkään pysty kiipeämään sinne ja takaisin yhdessä päivässä. Onneksi Mittenwaldista vie köysirata lähelle Karwendelin läntistä huippua, Wästliche Karwendelspitzeä, joka kohoaa 2385 metrin korkeuteen.

Matka Mittenwaldin köysirata-asemalta 913 metristä vuoristoaseman 2244 metriin kestää viitisentoista minuuttia. Annikki on hihkua ääneen innosta. Susivuorten kielessä "funny viaksi" (vrt. " funivia" italiaksi) kääntynyt köysirata on Annikista kaikkein hienoin liikenneväline ja hän painelee köysiratavaunuun kaikkialla, jossa siihen tarjoutuu tilaisuus. Liikennevälineistä Annikin kakkossuosikki on tietysti Venetsian vaporetto ja hän on viettänyt useankin päivän sukkuloimalla vaporetoilla kaupungin saarien välillä.

Vuoristovaunun kohotessa tasaista vauhtia ylöspäin, näkyviin tulee aina vain jylhempiä jyrkänteitä. Rinteellä kulkeva kapea polku tekee yhä tiuhempaa siksakkia kunnes alkaa kiertää huippua pohjoispuolelta kadoten kokonaan näkyvistä. Karwendel Bergstation sijaitsee kraaterimaisen rotkon reunalla, jota kiertävältä polulta haarautuu reittejä joka suuntaan. Kaivettuaan pipot ja hanskat repuistaan, Annikki ja Vilho alkavat kavuta rotkon pohjoisreunan polkua ylöspäin. Aluksi reitti on helppokulkuinen mutta mitä lähemmäksi huippuja päästään, sitä kapeammaksi ja jyrkemmäksi se käy. Näkymän avautuessa Karwendelin itäisille huipuille ja laaksoihin, kaksikkomme toteaa olevansa Itävallassa. Valtakunnan raja kulkee vuoriston läntisen harjanteen keskellä ja iso osa Karwendelin alpeista on Itävallan Tirolin puolella.

Viimepäivien sateet ovat peittäneet vuorenhuiput lumeen ja polullakin on lunta. Auringon paistaessa kirkkaasti lumi sulaa nopeasti opaskylteistä ja polun alkupäässä olevilta puupenkeiltä. Tuulensuojassa aurinko lämmittää mukavasti selkää mutta pipo on pidettävä koko ajan tiukasti päässä. Tiroliin päin viettävällä rinteellä lennähtelee kiuruja muistuttavia pikkulintuja ja niitä kiikaroidessaan Annikki huomaa vastapäisen vuorenrinteen puolivälissä luonnon muovaaman syvennyksen, jossa on pieni puinen koija. Vuoristossa säätilanne voi huonota hyvin nopeasti ja rinteillä retkeileville tuollaiset suojapaikat ovat silloin varmasti tarpeen. Huippujen läheisyydessä ei muutenkaan tahdo olla paikkoja, joissa pitää taukoa. Rinteet ovat niin jyrkkiä, ettei niillä voi pysähtyä, saati alkaa levitellä eväitään.

Annikki ja Vilho kapuavat "kraaterin" eteläpuolta reunustavalle vuorenhuipulle mutta sen edemmäksi ei ole asiaa. Jyrkänteen toisella puolen kulkemiseen tarvittaisiin kiipeilyvälineet eikä suoraan Tirolin laaksoon vievä reittikään ole sekään helppo. Jo lähes pystysuoraan kohoavan rinteen sivua kulkevan kapean polun näkeminen huimaa Annikkia. Tuollainen kalteva polku, jolla otettu pienikin harha-askel johtaisi satojen metrein putoamiseen ei tosiaankaan ole Annikkia varten. Ylöspäin sitä ehkä voisi asianmukaisesti varustautuneena päästä - ainakin jos varusteiksi lasketaan ehjät polvinivelet - mutta turvallinen laskeutuminen sitä pitkin on kyllä Annikin kaltaiselle tasamaan asukille sula mahdottomuus. Välillä hän itsekin ihmettelee sitä, miksi lievästi akrofobisena edes hinkuaa vuoristojyrkänteille.

Kaikkia eivät jyrkät rinnepolut pelota ja jyrkänteen takaa nouseekin esiin pari retkeilijää sauvat käsissään ja kypärät päissään. Kuten Baijerissa ja Tirolissa on tapana, vastaantulijoiden kanssa vaihdetaan tervehdys Grüß Gott tai Servus. Vilho kertoo, että suomalaistuneen saksalaistoimittajan Roman Schatzin isä oli Suomessa käydessään ihmetellyt sitä, etteivät suomalaiset tervehdi toisiaan kohdatessaan metsäpolulla. Schatz oli selittänyt, ettei kyse ole suomalaisten epäkohteliaisuudesta vaan päinvastoin. Suomessa on kohteliasta jättää kanssaretkeilijät omaan rauhaansa eikä häiritä heitä tervehdyksillä. Näin se taitaa olla. Vain Lapissa, jossa vaeltaessaan kohtaa muita ihmisiä enintään pari kertaa viikossa, vaihdetaan muutama sana mutta muualla ei yleensä toivoteta edes hyvää päivää. Poikkeus on tietysti lintutornit ja muut lintujen tarkkailupisteet, jossa tuntemattomatkin moikkaavat Annikkia ja Vilhoa - ainakin silloin kun heillä on kaukoputkensa mukanaan todisteena edes jonkinlaisesta lintuharrastuksesta.

Teetauon aikana lintujen tarkkailu onnistuu ilman kaukoputkia ja kiikareitakin. Annikin istahdettua jyrkänteen reunalle kaivamaan eväitä repustaan, paikalle lennähtää saman tien pari alppinaakkaa. Linnut kieppuvat hetken ilmassa ennen kuin laskeutuvat Annikin jalkojen juureen. Alppinaakat ovat Annikista tosi tyylikkään näköisiä; ne ovat silmiään myöten pikimustia mutta niiden nokka on kirkkaan keltainen ja jalat kirkkaan oranssit mustia kynsiä lukuun ottamatta. Alppinaakat palkitsevat ihailijansa syömällä leivänmuruja Annikin kädestä.

Bergstationille palataan siksakkia kulkevaa polkua pitkin, johon on tehty matalia porrasmaisia tasanteita kulkemisen helpottamiseksi. Ennen pienessä luontokeskuksessa käymistä, kavutaan vielä Wästliche Karwendelspitzelle, josta näkee laaksoon aina Wallgauhun asti. Sen sijaan vuorenharja, jossa Susivuoret olivat hetki sitten, on peittynyt pilveen ja Itävalta katoaa näkyvistä.

Paluumatkalla köysirataa pitkin alas Mittenwaldiin Vilho havaitsee gemssilauman vuorenrinteen puolivälissä. Annikki laskee eläimiä olevan ainakin kahdeksan. Susivuorten gemssihavainnot Italiassa ja Espanjassakin ovat pääsääntöisesti metsänrajan alapuolelta. Nähdäkseen gemssejä lähempää, olisi siis kiipeiltävä äskeistä alemmilla rinteillä. Korkeimmilla huipuilla viihtyvät vain alppikauriit, joita ei ole vielä onnistuttu näkemään.

Annikki palauttaa köysiradan matkalippuina toimineet magneettikortit lippukassalle ja saa siitä kuusi euroa. Kahden hengen retki Karwendelin huipulle ja parkkipaikka alhaalla Mittenwaldissa maksoi yhteensä siis 54 euroa. Se ei ole Annikista lopulta paljonkaan hienosta Karwendelin alppikokemuksesta. 

7. päivä: Alppijärvikierros - Sylvensteinsee, Tegernsee, Kochelsee ja Walchensee

Sunnuntaiaamuna tihuuttaa vettä Annikin kiiruhtaessa viereiseen Kurparkiin, jossa on alkanut Bauernmarkt eli maalaismarkkinat. Tuttuun tapaan Annikki sukkuloi kojulta toiselle Vilho kintereillään. Tarjolla on paikallisten juustojen, makkaroiden, hunajien ja muiden elintarvikkeiden lisäksi monenmoisia, mm. villaisia ja puisia käsitöitä. Annikki tutkii pitkään humalankävyistä tehtyjä koristekransseja ja pellavaisia pitsiliinoja.  Markkinoilta saisi kaiken tarvittavan rekvisiitan alppitalossa olevaan fewoon, hän innostuu. Annikki ei kuitenkaan aio ainakaan vielä ryhtyä fewon emännäksi joten kauppoja ei synny.

***
Pilvinen päivä jatkuu autoretkellä. Heti Wallgaun koillispuolella Vilhon on pysäytettävä auto tietullikopille ja Annikki ostaa autolle kävelevältä virkailijalta neljän euron lippusen, jolla pääsee ajamaan kapealle yksityistielle. Tie on osa Deutche Alpenstraßea ja se kulkee vuorenrinteen ja Isarin välissä. Näkymät vihreille rinteille vesiputouksineen ja leveässä, enimmäkseen kuivassa uomassaan virtaavalle joelle ovat kauniit. Joukko pyöräilijöitä pitää sadetta Isarin sivuhaaran yli menevän katetun puusillan suojassa. Muut tiellä kohdatut sunnuntaiajelijat ovat eläkeläisiä myöten liikkeellä etupäässä urheiluautoilla.

Isar ylitetään Vorderrissä ja Fallissa joki levenee kolmihaaraiseksi Sylvensteinseeksi, jonka yli kulkee lähes 800-metrinen Faller-Klamm brücke. Auto parkkeerataan hetkeksi sillanpielen levikkeelle ja Susivuoret kävelevät sillalle ihailemaan postikorttimaisemia. Metsäisen vuorenrinteen heijastus tekee järvenpinnan paikoin uskomattoman kirkkaan vihreäksi.

Patoaltaana toimivan järven pohjoispäässä on 44 metriä korkea Sylvensteinin pato. Sen harjalta tie vie Sylvensteinspreicherin itäsakaraa myötäillen Itävallan rajalle. Susivuorilla ei ole Itävallassa autoissa tarvittavaa vignettiä hankittuna ja he kääntyvät valtakunnan rajalla olevasta risteyksestä Saksaan ja kohti Tegernseetä. Järvellä on muutamia purjeveneitä ja sen rantakaupungeissa gasthauseja mutta muuten seutu Kreuthista Bad-Tölziin on maaseutua peltoineen ja lehmilaitumineen. Maalaismaisemat hallitsevat Benediktbeuernissakin, jossa tasangolta taivasta kohti kohoavat benediktiiniläisluostarin kaksi sipulikattoista tornia. Seitsemänsataaluvulla perustettu luostari on tunnettu siitä, että sieltä löytyi vuonna 1803 keskiaikainen runo- ja laulukokoelman käsikirjoitus, joka sai nimekseen Beuernin laulut eli Carmina Burana.

Loppuosa kiertomatkasta tehdään samaa reittiä, jota saavuttiin Münchenistä Wallgauhun. Tie kiemurtelee Kochelseen rannasta ylöspäin laskeutuakseen Walchenseen rantaan. Vajaa viiko sitten molemmilla järvillä oli paljon ihmisiä uimassa, Nyt vain Walchenseen "viikinkikylässä" on porukkaa. Sinne myös hälytysajossa oleva ambulanssi, jota Vilho väisti vuoriosuudella, on pysähtynyt.

***
Illalla Annikki valmistaa kauriinpaistia ja Vilho askartelee punaviinipullojensa kanssa etsien aterialle sopivaa viiniä. Vaikka Annikki ei  juuri perusta Vilhon mainostamista Spätburgunder-viineistä, hän myöntää, että tämäniltainen saksalaisversio Pinot noir -viinistä täydentää riistaruokaa mainiosti.

Auringon laskiessa sade on lakannut kokonaan ja huomisesta näyttää tulevan poutainen päivä. Istanbulissa sen sijaan sataa entistä kovemmin kylmää vettä Hollannin maajoukkueen niskaan. Annikkia ei harmita yhtään, että viime vuodet hyvin rumaa jalkapalloa pelannut Hollanti häviää Turkille 3-0 ja uhkaa jäädä ilman EM-kisapaikkaa.

6. päivä: Linnaromantiikkaa- Romantische straßea pitkin Schloss Neuschwansteiniin

Intoilustaan huolimatta Annikki ei pääse ainakaan vielä retkeilemään Karwendeliin. Lauantaipäivä on sateinen ja harmaa eikä Annikin kuume ole vielä täysin poissa. Se on vasta vaihtumassa nuhaan. On siis sopiva päivä lähteä katsomaan Neuschwansteinin satulinnaa.

Garmisch-Partrnkirchenin jälkeen Vilho ohjaa auton kuululle maisemareitille, Deutche Alpenstraßelle ja Romantische strasßelle. Wettersteinin vuoriryhmä ja siihen kuuluva Saksan korkein huippu, 2962 metriin kohoava Zugspitze ovat pilvessä, samoin suuri osa Allgäun alpeista. Maisemat ovat sadepilvistä huolimatta joka suuntaan upeat.  Garmisch-Partenkirchenin jälkeen sukelletaan tunnelliin ja päästään vuorten ali Ettaliin, jossa nähdään vilaus benediktiiniläisluostarin suuresta kupolista. Se, että 1300-luvulla perustetun luostarin goottilainen kirkko on 1700-luvulla muutettu barokkityyliseksi ja koristeltu vielä rokokootyyliin, riittää Susivuorille syyksi olla pysähtymättä tutkimaan tarkemmin tätä yhä toiminnassa olevaa Kloster Ettalia. Vaikka Ettalin luostarikirkon sisätilat tuskin ovat villeintä barokkia ja rokokoota, Annikki on nähnyt Tsekin Böömistä Liettuaan asti mielestään tarpeeksi kirkkoja,  joiden kauneus ja ylevyys on tärvelty barokki- ja rokokoohörhelöin.

Staingadenin jälkeen laskeudutaan laaksoon, jonka vihreän niityn takaisella vuorenrinteellä hohtaa valkoisena Schloss Neuschwanstein. Alhaalta laaksosta katsottuna linna on kieltämättä hienon näköinen mutta Annikki epäilee kannattaako sitä mennä katsomaan lähemmin. Auto kuitenkin jätetään maksulliselle parkkialueelle ja Annikki lähtee tarpomaan Vilhon perässä ylämäkeen linnaa kohti. Pääsylippuja itse linnaan Susivuoret eivät osta sillä Annikki kieltäytyy jyrkästi opastetusta kierroksesta linnaan, jonka paikallinen avohoitopotilas, Baijerin viimeinen kuningas Ludvig II yhtenä päähänpistonaan rakennutti. Ei Vilhokaan ole järin kiinnostunut 1800-luvun linnoista ja niiden koriste-esinekokoelmista. Eivät edes Wagnerin oopperoita kuvittavat seinämaalaukset saa Susivuoria astumaan sisään linnaan.

Linnalle johtavalla tiellä riittää kuitenkin innokkaita, jotka haluavat vierailla prinsessa Ruususen kotona. Schloss Neuschwansteinin kun sanotaan olleen esikuvana linnalle, joka nähdään Disneyn amerikkalaisessa  piirroselokuvasssa Sleeping Beaty. Ranskalaisen Charles Perrault'n prinsessasatuversiosta kenties tehtävän elokuvan esikuvaksi ei onneksi taida löytyä sopivaa linnaa. Siinä kauhulinnassahan pitäisi olla iso ruukku täynnä myrkkykäärmeitä sekä uuni pikkulasten paistamista varten. Annikki ei ole koskaan ollut kovin innostunut prinsessasaduista ja siksi Schloss Neuschwanstein ei kuulu hänen lapsuudenkuvastoonsa. Sen sijaan hän oli pienenä ihastunut Kaunis maailma -kirjan kuvassa näkemäänsä toiseen valkoiseen linnaan,  Chateau Chenonceau'on. Mutta retki tähän Loiren laakson satulinnaan on aivan toinen satu (kts. Vilhon vauhdittomat vaellukset)

Marienbrücke, josta olisi se kaikkein kuvatuin näköala Ruususen linnalle, on korjaustöiden takia suljettu. Susivuorten on kiivettävä linnalle samaa reittiä kuin turisteilla lastatut, hevosparien vetämät vaunut. Neuschwangau on muuten ensimmäinen paikkakunta tällä Saksanmatkalla, jossa nähdään muutakin aitoa turistimeininkiä kuten matkamuistokojut  ja maksulliset vessat. Samalla yhytetään ensimmäiset matkailijat, jotka puhuvat jotain muuta kieltä kuin saksaa sen eri murteilla.

Paluumatkalla Füssenistä jo Steingadeniin saavuttaessa kaikki merkit kansainvälisestä turismista ovat kadonneet. Tai eivät oikeastaan aivan kaikki sillä Gasthof Grafissa, johon Annikki ja Vilho pysähtyvät syömään, yksi tarjoilijoista puhuu saksan lisäksi englantia. Susivuoret eivät tarvitse minkäänkielisiä pitkiä ruokalistoja tilauksensa tekemiseen vaan ottavat sitä, mitä majatalon ulko-ovella ilmoitettiin saksaksi päivän ruoaksi. Vilho juo maukkaan sapuskan kyytipojaksi pullollisen alkoholitonta olutta ja Annikki pienen lasillisen paikallista tummaa olutta. Se ei ole makean mämmimäistä eikä myöskään humalaisen kitkerää vaan oikein sopivaa Annikin kehittymättömään olutmakuun.

Susivuorten "kotikylä" Wallgau on muuten Annikista idyllisempi kuin suosittu Neuschwansteinin linna ympäristöineen. Wallgaussa ei parveile bussilasteittain kamerakaulaisia turisteja vaan siellä lomailee - ainakin näin syyskuussa - vain  iäkkäänpuoleisia saksalaispariskuntia, joiden ei tarvitse räpsiä koko ajan valokuvia kaikesta näkemästään. Heille riittää, että otetaan kännykällä selfie lähettäväksi lapsenlapsille todisteeksi siitä, että mummo ja pappa ovat edelleen reippaita patikoijia.

5. päivä: Toipilaana Barmseellä ja Mittenwaldissa

Annikki jää paksun untuvatäkkinsä alle lämpimään vuoteeseen kun Vilho lähtee viileässä säässä patikoimaan rinteille.  Vilhon palattua kolmen tunnin lenkkinsä jälkeen syödään lounasta ja istutaan hetki parvekkeella vuorimaisemaa ihaillen. Annikki onnistuu kiikareillaan saamaan piikille isohkon linnun, joita lenteli toissapäivänä alarinteiden metsässä. Korkean pyökin latvaan laskeutunut lintu paljastuu pähkinähakiksi.

Jottei Annikkia liikaa harmittaisi se, ettei flunssaisena jaksanut aamulla lähteä rinteille reippailemaan, Vilho vie Annikin illalla ajelulle läheiselle Barmsee-järvelle. Sieltä matka jatkuu kauniiden niittyjen ja kukkuloiden halki Klaisiin ja Mittenwaldin pikkukaupunkiin, jonka rautatieaseman takaa kohoavat mahtavat Karwendelin alpit. Tuonne me menemme huomenna, Annikki päättää ja osoittaa Vilholle jyrkkää rinnettä ylöspäin kohoavaa, alhaalta laaksosta katsottuna pikkuruiselta näyttävää köysiradan vaunua.

4. päivä: Krepelschrofenin (anti)sankari

Torstaina aamupäivällä Annikki patistetaan kiipeämään ylös laaksosta Krepelschrofenille. Reitti 1160 metrin korkeudessa olevalle näköalapaikalle on helppo. Annikki kuitenkin hikoilee ja puuskuttaa kavutessaan mutkittelevaa polkua ylös. Häntä suututtaa, että typerä syysflunssa painaa päälle ja tekee hengittämisen vaikeaksi. Romuna oleva polvi riittäisi aivan hyvin yksinäänkin pitämään etenemisnopeuden vaatimattomana. Kumma kyllä, matkaan menee pysähdyksineen vain 10 minuuttia kauemmin kuin kyltissä ilmoitettu 45 min. Vuoristoseuduillahan kävelyreittien matkat ilmoitetaan aina minuutteina ja tunteina eikä kilometreinä. Usein kerrotaan prosentteina tai metreinä myös se, miten paljon matkaan sisältyy nousua.

Krepelschrofenin rinteillä kulkeva reitti tunnetaan nimellä Magdalena Neuner panoramaweg ja ihan mukavat näkymät siltä Wallgauhun, Isar-joen laaksoihin ja niitä ympäröiville vuorille ovatkin. Polun varrella on vähän välillä tauluja, joissa Wallgaun ykkösstara, ampumahiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiavoittaja Magdalena Neuner ampuu jo pikkutyttönä kiväärillä, suihkii teininä suksillaan, poseeraa mitalikimppunsa kanssa, kutoo villasukkaa, soittaa harppua, juo (alkoholitonta) olutta jne. Ties vaikka Wallgaussa törmäisi Magdalenaan ihan livenäkin. Onhan hän naimisissa wallgaulaisen miehen kanssa, jolla on sama nimi kuin Susivuorten majatalon isännällä ja Neunereittekin taloja on Wallgaussa useita.

Annikilta onnistuu vielä pyykinpesu ja ruoanlaitto napakymppiin mutta illalla käy kuin Hollannille, joka häviää EM-karsintapelinsä Islantia vastaan. Varapatruunoita hamuten hän kaatuu flunssaisena petiin.

3. päivä: Loma-asukkaana Wallgaussa

Taivas on harmaa kun Susivuoret lähtevät patikoimaan Isarin yli johtavalle kävelysillalle. Pian joen ylitettyään Annikki ja Vilho saavat kaivaa sadeviitat repuistaan ja viitat kahisten he jatkavat matkaansa kohti metsäistä vuorenrinnettä. Vaikka päivä on huomattavasti kylmempi kuin eilinen, tulee sadeviitassa ylöskavutessa kuuma. Kovin pitkälle ei Annikki jaksa sateessa tarpoa ja parin tunnin kävely ja puron ylitys loikaten riittää aamulenkiksi. Sateesta huolimatta alarinteitä peittävistä havu- ja jalopuumetsistä kuuluu tiaisten twiittailu ja käpytikan ja jonkin haukan huutoja.

Tihkusadetta jatkuu koko päivän ja korkeimpien huippujen lailla lähivuoretkin peittyvät sumuun. Asunnolla Annikki voitelee vihlovaa ja turvonnutta polveaan pahanhajuisilla voiteilla, joita Vilholle on kerääntynyt hänen juoksemiensa maratonien sivutuotteina. Annikin oikaistessa sohvalle, Vilho puuhailee omiaan kunnes he keksivät lähteä lounaan jälkeen ajelemaan läheiseen Garmisch-Partenkircheniin. Sinne vie vihreiden niittyjen lomassa kulkeva Deutche Alpenstrasse. Garmisch-Partenkirchen ei ole paria kirkkoa ja muuta vanhaa rakennusta lukuunottamatta kovinkaan kummoinen pikkukaupunki ja sateisena päivänä sen valtti - lumihuippuiset Alpit - ei ole edukseen.

Iltalenkki tehdään Wallgaun länsipuolelle Krepelschoffin alarinteelle, jossa laiduntavat lehmien lisäksi lampaat. Annikki pohtiii sitä, miten Alpen milch määritellään Saksassa. Riittääkö, että lypsettävät lehmät laiduntavat alppilaaksossa vai edellytetäänkö, että ne kiipeilevät jyrkillä alppiniityillä kuten maitopurkkien kyljessä? Jos näin on, ainakaan Susivuorten keittiön ikkunan alla lonnivat lehmät eivät tuota alppimaitoa. Niiden päivän kiipeilyosuus rajoittuu siihen, että ne astuvat illansuussa matalan kynnyksen yli navettaansa. Pikkukaupunkimaisesta päätiestään ja sen varrella olevista rathausista, biergarteneista ja gästehauseista huolimatta Wallgau on aivan maaseutua. Annikkia naurattaa, että paikallinen maalaiskukko on niin ihastunut omaan ääneensä, että kiekuu vielä iltapäivälläkin. Annikki voi siis todeta, että hän on lähtenyt reippaasti liikkeelle jo kukonlaulun aikaan.

Paluumatkalla asunnolle Annikki poimii kirkon lähellä olevan puun juurelta muutaman kriikunan ja ihmettelee, miksi maukkaat hedelmät on jätetty putoilemaan maahan. Hän ei kuitenkaan lähde tavoittelemaan pienen puun yläoksia, jotka notkuvat kypsistä hedelmistä. Asunnolla olisi muutama omena, jotka viinipullon ja suklaalevyjen kanssa saatiin isäntäväen tervetuliaislahjana. Wallgaussa ja kaikissa lähikylissä- ja kaupungeissa on todella paljon taloja, joissa on kyltti feriewohnung ja/tai zimmer. Vaikka useimpiin kyltteihin on liitetty lisäkyltti belegt täytyy näin suureen majoitustarjontaan liittyä myös kilpailua. Annikin on vaikea keksiä, mikä erottaisi säännönmukaisesti isäntäväen itsensä asuttaman alppitalon toisessa kerroksessa olevat wallgaulaiset lomahuoneistot- ja huoneet toisistaan. Ainakaan kilpailuvalttina ei voi olla upeat maisemat ja modernein mukavuuksin varusteltu, perinteisesti kalustettu huippusiisti huoneisto. Ehkä osa lomavieraista haluaa erityisesti pikkulapsille tai liikuntavammaisille soveltuvia majapaikkoja tai valitsee puolihoitoa tarjoavia majataloja. Annikin omat vaatimukset täyttyvät kunhan sijainniltaan sopivassa loma-asunnossa on keittiö, pyykinpesukone, lämmitys sekä internetyhteys. Tervetuliaisviinipullo on tietysti mukava ele mutta harvoin Susivuoret näitä tervehdysviinejä edes juovat.

Hetken kuluttua Annikilla kuitenkin on viinilasi kädessään. Hän on paimentanut Vilhon iltaruokintaan läheiseen majataloon, jonka alakerran salissa tarjotaan hyvää ja edullista kotiruokaa. Ruoka-annoksensa lisäksi Annikki on perin puutteellisella saksallaan onnistunut tilamaan vihreäjalkaisen reininviinilasillisen hyvää valkoviiniä. Sen nautittuaan hän on valmis sukeltamaan paksun untuvatäkkinsä alle.

2. päivä: Syksy saapuu Etelä-Lappiin

Susivuoret kutsuvat tätä syksyistä matkaansa Baijerin Alpeille Etelä-Lapin retkekseen. Syynä on se, että alppimatka korvaa heidän tähän asti jokasyksyisen matkansa Lappiin. Lapissa retkeilystä päätettiin pitää välivuosi koska kaksikkomme on parissakymmenessä vuodessa ehtinyt koluta varsinkin Suomen Lapin varsin perusteellisesti. Toki päätökseen vaikutti sekin, että pitkä ajomatka pohjoiseen samoja teitä pitkin on alkanut kyllästyttää.

Sen verran Susivuoret pitävät Lapin matkojen perinteistään kiinni, että ensimmäisenä matkapäivän jälkeisenä päivänä he nukkuvat pitkään ja tutustuvat vain lähimaastoon. Syyskuuksi vaihtunut päivä on helteinen kun Annikki ja Vilho kävelevät Wallgaun Kurparkin viertä katsastamaan uutta kotikyläänsä. Kaikki kylän asumukset vanhimpia 1600- ja 1700-lukujen taloja myöten ovat erinomaisessa kunnossa ja ulkoseinien maalaukset loistavat kirkkaana auringossa. Kirkon pihalla on rakenteilla uusi päreillä katettu kupoli kirkon pieneen sivurakennukseen. Muut näytteet paikallisesta puusepäntaidosta ovat osittain puusta rakennettujen  talojen koristeellisia kattopäätyjä, parvekkeenkaiteita jne. sekä tolppien päissä olevia linnunpönttöjä. Puutavarasta ei tunnu olevan pulaa ja kaikkien talojen seinustoilla on siistejä pinoja isoja halkoja. Wallgaun uskomaton siisteys ja jämptiys on kaiken kaikkiaan jotain aivan muuta kuin sitä, mitä Suomen Lapissa näkee.

Susivuoret kävelevät helteessä naapurikylä Krüniin asti ja palaavat sitten parvekkeelleen nauttimaan virvokkeita. Vilho avaa pullon Oktoberfest-olutta ja Annikin on tunnustettava, ettei tiennyt, että Baijerin olutfestareilla juodaan tätä tapahtumaa varta vasten pantua olutta. Kaupoissa keväällä valmistetut Oktoberfest-olutpullot ovat heti ovenpielessä ja siitä perheenemännät lastaavat olutkoreja ostoskärryihinsä. Muut oluet löytyvät myymälän takaosasta. Toki Vilho on löytänyt  tiensä sinnekin ja on nostanut Annikin kärryyn pari koreaetikettistä pulloa. Annikki ei ole oluenystävä ja juo Vilhon seuraksi vain pienen pullon radleria. Tämä oluen ja sitruunasoodan sekoitus on hänestä sopivin janojuoma helteellä.

Illalla alkaa sitten se odotettu ukonilma. Salamoita näkyy ja jyrinää kuuluu laakson molemmilta puolilta ja pian ukkonen on laakson  päällä. Vettä sataa reilusti ja lämpötila laskee hetkessä viisitoista astetta. Syksy on alkanut.

1. päivä: Pakolaisvirtaa vastaan Wallgauhun

Uutiskuvissa sadat Syyrian pakolaiset yrittävät epätoivoisesti saada Budapestistä junakyytiä Müncheniin. Unkarin virkavalta seisoo tiukkana rivistönä aseman pääovilla ja estää pääsyn lähtölaitureille. Ei siellä Saksaan lähteviä junia olekaan mutta tieto siitä, että niitä kenties ollaan järjestämässä, saa väkijoukon pyrkimään asemarakennukseen. Seuraava uutisfilmi on Münchenin rautatieasemalta, jonka edusta on yhtä suurta pakolaisleiriä. Saksalaisen tv-kanavan uutisselostaja kertaa tyrmääviä lukuja Välimeren etelä- ja itäpuolilta Eurooppaan tulvivasta pakolaisvirrasta filmin näyttäessä miten pakolaisille jaetaan rullakoista vesikanistereita ja pehmoleluja. Uutiskanavan haastattelemat kadunmiehet ja muut asiantuntijat tuntuvat näkevän pakolaiset tervetulleena työvoimana. Uutiset jatkuvatkin selostuksella siitä, millaisia töitä maahanmuuttajille olisi tarjolla. Suomeen ei maamme äänekkäimpien politiikkojen mukaan maahanmuuttajia tarvita. Brittiläinen uutiskanava tietää kertoa, ettei Suomeen olekaan tunkua; ainoastaan eritrealaiset ovat ilmoittaneet haluavansa Suomeen ja hekin siksi, ettei kukaan muu ole sitä tehnyt.

Annikki ja Vilho seuraavat uutisfilmejä lähes epäuskoisina. Heidän vain muutaman kuukauden takaisilla matkoillaan sekä Budapestin että Münchenin rautatieasemilla oli näyttänyt aivan toisenlaiselta. Budapestin päärautatieaseman edessä oleva aukio oli täysin tyhjä eikä Münchenin asemallakaan notkunut kuin muutama asunnoton narkkari. Vaikka Susivuoret ovat tällä hetkellä vain noin sadan kilometrin päässä Münchenin rautatieasemasta ja sinne keräytyneistä pakolaisista, Euroopan pakolaiskriisi häviää täysin näkyvistä kun Vilho sammuttaa teeveen. Aivan kuin kaukosäätimen nappia painamalla siirryttäisiin kokonaan toiseen maailmaan ja toiseen aikakauteen.

Susivuorten tämänkertaisen loma-asunnon parvekkeilta aukeavat näkymät ilta-auringossa kylpevään rauhalliseen pikkukylään ja jylhille vuorille. Vain sievien alppitalojen pihoille parkkeeratut autot osoittavat, että täällä herran kukkarossa eletään nykyaikaa. Toki talojen lähempi tarkastelu paljastaa, että iso osa niistä on hyvinkin uusia. Isar-joen laaksossa noudatetaan tarkasti perinteitä ja siksi kaikki uudetkin talot isohkoa hotellia myöten on rakennettu ikiaikaisen mallin mukaan. Kahta samanlaista taloa ei Wallgaun 1400 asukkaan kylästä kuitenkaan löydy. Harjakattoisia taloja kiertävien parvekkeiden puukaiteiden leikkaukset ovat joka talossa erilaiset. Myös ulkoseiniin maalatut maisemakuvat gemsseineen ja vuoripukkeineen sekä raamatulliset kuvaelmat ovat jokainen omanlaisensa. Baijerilaisen talomaalarin on siis osattava käyttää maalitelan lisäksi myös taidemaalarin siveltimiä.

Susivuorten asunto on wallgaulaisen alppitalon toisessa kerroksessa ja sen, kuten naapuritalojenkin parvekkeen kaiteita komistavat valtavan rehevät riippupelargoniat. Annikki tutkii kateellisena pelargonialaatikoita ja huomaa, että parvekkeen kaiteen ja kukkalaatikkojen välissä kulkee pieni kasteluletku. Se, että Annikin omat pelargoniat kukkivat tänä kesänä todella surkeasti ei kyllä johtunut kastelun puutteesta vaan siitä, että elokuun viimeisiä viikkoja lukuun ottamatta Suomen kesä oli sateinen ja kylmä.  Baijerissa sen sijaan kesä on ollut poikkeuksellisen lämmin ja lämmöstähän pelargoniat pitävät. Susivuoretkin pitävät lämmöstä ja juovat iltapäiväkahvinsa aurinkoisella parvekkeellaan. Auringosta ja lämmöstä kannattaa nyt nauttia täysin siemauksin sillä säätiedotuksen mukaan nyt on kesän viimeinen päivä ja huomenna sää viilenisi.

***

Päästäkseen alppitalon parvekkeelle kahvittelemaan Annikkn ja Vilhon on täytynyt matkustaa vakiolentokentälleen eli Münchenin Franz Josef Straußin lentoasemalle. Lyhyen ja mukavasti, pääosin omia eväitä syöden sujuneen lennon jälkeen Susivuoret saivat menopelikseen neliovisen Mini Cooperin. Annikista on hölmöä, että näin ison auton nimi on Mini. Vielä hänen lapsuudessaan Minit olivat oikeasti minejä: "Tielle osui pieni kivi, siihen jäi Morris Mini". Vilho on kuitenkin suuresta Ministä innoissaan ja Annikkikin on vaikuttunut siitä, että autossa on värivaloja ja vipstaakeja kuin lentokoneen ohjaamossa. Hyvin Mini kulkeekin ja Münchenin iltapäiväruuhkasta selvittyään Susivuoret ovat pian Garmisch-Partenkircheniin johtavalla tiellä.

He eivät aja aivan Garmisch-Partenkircheniin asti vaan jäävät siitä parinkymmenen kilometrin päähän eli mainittuun Wallgauhun. Gästehaus löytyy helposti ja isäntäväen poissa ollessa isoäiti antaa Annikille  huoneiston avaimet ja neuvoo mihin auton voi pysäköidä. Saksassa kun ollaan, huoneisto on todella siisti ylimpiä kaapinpäällisiä myöten. Mihinkään Alppien eteläpuolella pakolliseen toimenpiteeseenkään kuten suihkupidikkeen korjaamiseen, pyyhekoukun virittämiseen tms. ei tarvitse ryhtyä. Eivätkä puinen sohvaryhmä pöytineen ja ikkunoiden pitsiverhot näytä yhtään niin hassuilta kuin valokuvissa, joita Annikki tutki asuntoa valitessaan. Baijerista loma-asuntoa etsiessään ei muuten tarvitse kahlata läpi sitä tavanomaista yleiseurooppalaista "Ikea-kuvastoa" vaan baijerilaiset asunnot ovat poikkeuksetta kalustettu perinteiseen tyyliin puuleikkauksin koristeluilla sohvilla, tuoleilla ja kaapeilla.

***
Auringon alkaessa laskea vuorten taakse, lämpömittari näyttää yhä lähes 30 astetta. Susivuoret istuskelevat edelleen parvekkeellaan ja katselevat kuinka lepakot lentelevät naapuritalon puutarhassa. Vähitellen laitumelta kuuluva lehmänkellojen kilinä vaimenee ja Susivuoret käyvä lehmien lailla levolle.