8. päivä: Bergwelt Karwendel - Karwendelbahn ja Annikin huippukokemus

Säätiedotuksen mukaisesti maanantaiaamu on aurinkoinen ja Susivuoret alkavat kiireesti pakata reppujaan: nyt on hyvä päivä lähteä Karwendelin alpeille!  Vuoristo on niin mahtava, ettei Annikki tietenkään pysty kiipeämään sinne ja takaisin yhdessä päivässä. Onneksi Mittenwaldista vie köysirata lähelle Karwendelin läntistä huippua, Wästliche Karwendelspitzeä, joka kohoaa 2385 metrin korkeuteen.

Matka Mittenwaldin köysirata-asemalta 913 metristä vuoristoaseman 2244 metriin kestää viitisentoista minuuttia. Annikki on hihkua ääneen innosta. Susivuorten kielessä "funny viaksi" (vrt. " funivia" italiaksi) kääntynyt köysirata on Annikista kaikkein hienoin liikenneväline ja hän painelee köysiratavaunuun kaikkialla, jossa siihen tarjoutuu tilaisuus. Liikennevälineistä Annikin kakkossuosikki on tietysti Venetsian vaporetto ja hän on viettänyt useankin päivän sukkuloimalla vaporetoilla kaupungin saarien välillä.

Vuoristovaunun kohotessa tasaista vauhtia ylöspäin, näkyviin tulee aina vain jylhempiä jyrkänteitä. Rinteellä kulkeva kapea polku tekee yhä tiuhempaa siksakkia kunnes alkaa kiertää huippua pohjoispuolelta kadoten kokonaan näkyvistä. Karwendel Bergstation sijaitsee kraaterimaisen rotkon reunalla, jota kiertävältä polulta haarautuu reittejä joka suuntaan. Kaivettuaan pipot ja hanskat repuistaan, Annikki ja Vilho alkavat kavuta rotkon pohjoisreunan polkua ylöspäin. Aluksi reitti on helppokulkuinen mutta mitä lähemmäksi huippuja päästään, sitä kapeammaksi ja jyrkemmäksi se käy. Näkymän avautuessa Karwendelin itäisille huipuille ja laaksoihin, kaksikkomme toteaa olevansa Itävallassa. Valtakunnan raja kulkee vuoriston läntisen harjanteen keskellä ja iso osa Karwendelin alpeista on Itävallan Tirolin puolella.

Viimepäivien sateet ovat peittäneet vuorenhuiput lumeen ja polullakin on lunta. Auringon paistaessa kirkkaasti lumi sulaa nopeasti opaskylteistä ja polun alkupäässä olevilta puupenkeiltä. Tuulensuojassa aurinko lämmittää mukavasti selkää mutta pipo on pidettävä koko ajan tiukasti päässä. Tiroliin päin viettävällä rinteellä lennähtelee kiuruja muistuttavia pikkulintuja ja niitä kiikaroidessaan Annikki huomaa vastapäisen vuorenrinteen puolivälissä luonnon muovaaman syvennyksen, jossa on pieni puinen koija. Vuoristossa säätilanne voi huonota hyvin nopeasti ja rinteillä retkeileville tuollaiset suojapaikat ovat silloin varmasti tarpeen. Huippujen läheisyydessä ei muutenkaan tahdo olla paikkoja, joissa pitää taukoa. Rinteet ovat niin jyrkkiä, ettei niillä voi pysähtyä, saati alkaa levitellä eväitään.

Annikki ja Vilho kapuavat "kraaterin" eteläpuolta reunustavalle vuorenhuipulle mutta sen edemmäksi ei ole asiaa. Jyrkänteen toisella puolen kulkemiseen tarvittaisiin kiipeilyvälineet eikä suoraan Tirolin laaksoon vievä reittikään ole sekään helppo. Jo lähes pystysuoraan kohoavan rinteen sivua kulkevan kapean polun näkeminen huimaa Annikkia. Tuollainen kalteva polku, jolla otettu pienikin harha-askel johtaisi satojen metrein putoamiseen ei tosiaankaan ole Annikkia varten. Ylöspäin sitä ehkä voisi asianmukaisesti varustautuneena päästä - ainakin jos varusteiksi lasketaan ehjät polvinivelet - mutta turvallinen laskeutuminen sitä pitkin on kyllä Annikin kaltaiselle tasamaan asukille sula mahdottomuus. Välillä hän itsekin ihmettelee sitä, miksi lievästi akrofobisena edes hinkuaa vuoristojyrkänteille.

Kaikkia eivät jyrkät rinnepolut pelota ja jyrkänteen takaa nouseekin esiin pari retkeilijää sauvat käsissään ja kypärät päissään. Kuten Baijerissa ja Tirolissa on tapana, vastaantulijoiden kanssa vaihdetaan tervehdys Grüß Gott tai Servus. Vilho kertoo, että suomalaistuneen saksalaistoimittajan Roman Schatzin isä oli Suomessa käydessään ihmetellyt sitä, etteivät suomalaiset tervehdi toisiaan kohdatessaan metsäpolulla. Schatz oli selittänyt, ettei kyse ole suomalaisten epäkohteliaisuudesta vaan päinvastoin. Suomessa on kohteliasta jättää kanssaretkeilijät omaan rauhaansa eikä häiritä heitä tervehdyksillä. Näin se taitaa olla. Vain Lapissa, jossa vaeltaessaan kohtaa muita ihmisiä enintään pari kertaa viikossa, vaihdetaan muutama sana mutta muualla ei yleensä toivoteta edes hyvää päivää. Poikkeus on tietysti lintutornit ja muut lintujen tarkkailupisteet, jossa tuntemattomatkin moikkaavat Annikkia ja Vilhoa - ainakin silloin kun heillä on kaukoputkensa mukanaan todisteena edes jonkinlaisesta lintuharrastuksesta.

Teetauon aikana lintujen tarkkailu onnistuu ilman kaukoputkia ja kiikareitakin. Annikin istahdettua jyrkänteen reunalle kaivamaan eväitä repustaan, paikalle lennähtää saman tien pari alppinaakkaa. Linnut kieppuvat hetken ilmassa ennen kuin laskeutuvat Annikin jalkojen juureen. Alppinaakat ovat Annikista tosi tyylikkään näköisiä; ne ovat silmiään myöten pikimustia mutta niiden nokka on kirkkaan keltainen ja jalat kirkkaan oranssit mustia kynsiä lukuun ottamatta. Alppinaakat palkitsevat ihailijansa syömällä leivänmuruja Annikin kädestä.

Bergstationille palataan siksakkia kulkevaa polkua pitkin, johon on tehty matalia porrasmaisia tasanteita kulkemisen helpottamiseksi. Ennen pienessä luontokeskuksessa käymistä, kavutaan vielä Wästliche Karwendelspitzelle, josta näkee laaksoon aina Wallgauhun asti. Sen sijaan vuorenharja, jossa Susivuoret olivat hetki sitten, on peittynyt pilveen ja Itävalta katoaa näkyvistä.

Paluumatkalla köysirataa pitkin alas Mittenwaldiin Vilho havaitsee gemssilauman vuorenrinteen puolivälissä. Annikki laskee eläimiä olevan ainakin kahdeksan. Susivuorten gemssihavainnot Italiassa ja Espanjassakin ovat pääsääntöisesti metsänrajan alapuolelta. Nähdäkseen gemssejä lähempää, olisi siis kiipeiltävä äskeistä alemmilla rinteillä. Korkeimmilla huipuilla viihtyvät vain alppikauriit, joita ei ole vielä onnistuttu näkemään.

Annikki palauttaa köysiradan matkalippuina toimineet magneettikortit lippukassalle ja saa siitä kuusi euroa. Kahden hengen retki Karwendelin huipulle ja parkkipaikka alhaalla Mittenwaldissa maksoi yhteensä siis 54 euroa. Se ei ole Annikista lopulta paljonkaan hienosta Karwendelin alppikokemuksesta.