18. päivä: Auringonvalolla pestyt kesävaatteet

Annikki on taas pessyt pyykkiä. Nyt puhtaita matkavaatteita ei vaan voikaan ripustaa aurinkoon kuivumaan. Ulkona sataa vettä ja on pimeää; ollaan palattu Suomeen.

Auringon muisto kuitenkin häivähtää kirkkaanvärisissä topeissa ja mekoissa ja Vilhon jo vähän haalistuneessa mustassa farkkutakissa (kts. Vilhon vauhdittomat vaellukset) Annikin viikatessa niitä säilytyslaatikkoon.  Sulkiessaan laatikon kantta, Annikki on kuulevinaan huokauksen. Hän kantaa sitä sen kummemmin ihmettelemättä laatikon talvisäilöön mutta sulkiessaan kellarin ovea, hän on varma, että kuulee vaimeaa tirskuntaa ja sen, että joku nauraa hiljaa hihaansa.

17. päivä: Lissabonista Helsinkiin: De braços abertos

Portela, Lissabonin lentokenttä on käytännössä keskellä kaupunkia. Lentokoneet nousevat kiitoradalta talojen kattoja hipoen. Ihme, että ne onnistuvat laskeutua jyristämään kentälle ilman, että pyykkinarut tarttuvat laskutelineisiin. Annikki katselee lähtölupaa odottavan koneen ikkunasta lentokenttää reunustavien kerrostalojen välissä laiduntavia hevosia. Pollet eivät tunnu lentomelusta piittaavan tai sitten ne ovat jo umpikuuroja.

Maan päälentokenttää on oltu siirtämässä Louresista kauemmaksi Lissabonin keskustasta jo vuosikymmeniä. Mikään ei viittaa siihen, että suunnitelmat toteutuisivat lähivuosikymmeninäkään.

Lentokuljetuksesta Helsinkiin vastaa Transportes Aéreos Portugueses eli TAP, tuttavallisesti “Tappi”. Annikkia ei juuri haittaa vaikka Tappi on hänen määritelmänsä mukaan ”lentoyhtiö alle 155-senttisillle”. Vilholla sen sijaan on tekemistä asetella pitkät koipensa käytettävissä olevaan tilaan. Muuten lento sujuu leppoisasti ja yhtiön tunnuslauseen mukaisesti: de braços abertos eli ”käsiä levitellen”. Virallinen käännös lienee ”avosylin maailmalle”.

16 päivä: Lumottomaan Lissaboniin

Grijó, Santa Maria de Lamas,  Mealhada, Coímbra… Tutut paikannimet vilahtelevat opasteissa Annikin ja Vilhon ajaessa Portugalin kalleinta tullitietä Portosta takaisin Lissaboniin. Parempi maksaa tietulli tyhjälle moottoritielle kuin pyöriä joka ainoassa liikenneympyrässä ja ajaa pikkukaupungit ja kylät halkaisevalla estrada nacionalilla tai itinerário complementarilla.

… Pombal. Annikki havahtuu kevyestä horteesta Vilhon kaartaessa Pombalin área de serviciolle. Onko luvassa taas portviinitarjoilua? Nimestä “Pombal” Annikin mieleen kun tulee Pombalin markiisi, joka 1700-luvulla pani portviinin tuotannon ja kaupan järjestykseen. Ollaan kuitenkin moottoritien levähdysalueella ja tähtäimessä on nopea lounas. Vaikka ravintolapuoli on kiinni, lounaaksi järjestyy suuret leitão-sämpylät. Päästiin siis maistamaan Portugalin kenties parasta sianliharuokaa, grillattua juottoporsasta. Jälkiruoaksi Annikki nappaa vielä pienen pastel de natan. Se on sallittua näin viimeisenä iltana Portugalissa. Heti kotona Annikki palaisi tavalliseen ruokavalioonsa, johon ei kuulu sianliha eikä jälkiruoat ja makeat viinit. Toki Annikin terveellisen perusruokavalioon sisältyy satunnainen lasillinen viiniä, tosin yleensä rutikuivaa valkoviiniä.

Lissaboniin saavutaan kehätietä ja kun huominen paluulento on heti aamusta, majoitutaan sen varteen lähelle lentokenttää. Vilhon ehdotus illallispaikasta sopii Annikille mainiosti. Hän ei edes kaipaa käyntiä kaupungin keskustassa. Lissabon ei ole niitä kaupunkeja, jotka kiehtoisivat vastustamattomasti Annikkia. Vaikka muistot Alfamasta, josta pariskunta muinoin vuokrasi asunnon, sekä muista Lissabonin osista ovat mukavia, ei kaupungilla ole Annikin mielestä mitään erityistä lumovoimaa.  Vai onko syynä matkaväsymys, ettei Annikki jaksa nähdä Lissabonissa mitään ihmeen ihanaa. Pitäisikö Lissabonille antaa vielä yksi mahdollisuus voittaa Annikki puolelleen Porton ja Coímbran sekä monen muun Euroopan kaupungin kustannuksella?

15. päivä: Nostalgiakävelyllä Avenida dos Aliadosilla ja pyörähdys Boavistassa Casa da Músican liukumäessä

Kun portviinien maisteluun ei voi keskittyä ihan koko päivää, Annikki ja Vilho lähtevät aamulla kaupunkikävelylle. Praça da Liberdade -aukiolla Avenida dos Aliadosin tuntumassa pariskuntamme muistelee edellistä käyntiään Portossa. Silloin asuttiin aukion kulmilla Pão de Açúcar -hotellissa, jonne oli saavuttu kaupungin linja-autoasemalta raahaten laukkuja kapeita kujia ja portaita pitkin. Annikilla ja Vilholla oli huone komeaan art deco –henkiseen taloon tehdyn hotellin ns. vanhalla puolella. Suuressa huoneessa oli natiseva parkettilattia, itämaiset matot ja neljä rautasänkyä. Kylpyhuoneessa oli luukun takana tavarahissi ja Annikin muistin mukaan pyykkilauta ja joitain muita erikoisia tarvikkeita. Tällä kertaa Pão de Açúcarin huoneiden hinnat ovat sitä luokkaa, ettei Annikki harkinnut edes nostalgian merkeissä majoittuvansa sinne uudestaan. Eikä niitä makuusaleja muistuttavia huoneita taida olla enää tarjollakaan.

Vilho oli ilmoittanut kävelykierroksen päämääräksi vielä noin kilometrin päässä olevan Praça de Mouzinho de Albuquerquen eli Rotunda da Boavistan. Annikilla on mielessä Boavistan liikenneympyrän tuntumassa olevaa uutta musiikkitaloa tärkeämpi nähtävyys. Pian hän jo maistelee vanhaa portviiniä kymmeniä tai paremminkin satoja erilaisia portviinipulloja täynnä olevassa pienessä puodissa. Vilho pudistelee päätään kun Annikki keskustelee myyjän kanssa ja yrittää valita muutamaa vuosikertaportviinipulloa kotiin vietäväksi. Vilho tekee valintansa ilman perinpohjaisia selvityksiä ja kun Annikkikin saa päätettyä, miten hyvää ja kallista vuosikertaa raaskii ostaa, pulloja aletaan vauhdikkaasti pakata lentokuljetusta varten. Annikki saa vielä tarkat ohjeet vuosikertaviinin ja 20 vuotta vanhan portviinin säilyttämisestä, avaamisesta ja nauttimisesta.

Matkan jatkuessa ja auringon kuumottaessa selkää, Annikki tietää, että saa vielä kärsiä innostaan täyttää matkalaukkunsa painavilla pulloilla. Kaupassa Annikin yhden pullon painoksi mitattiin lähes 1,7 kg. Matkalaukkuja nostelemaan joutuvalle Vilholle ei ainakaan kannata tässä vaiheessa tunnustaa sitä, kuinka monta arvokasta viinipulloa on jo tullut haalittua.

Casa da Músicalle saavuttaessa läähättävä Annikki on jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että kyseessä on täysin yliarvostettu rakennus. Musiikkitaloa kiertäessään Annikki toteaa sen edustavan samaa, ”vesivahinkoarkkitehtuuriksi” nimeämäänsä tyylisuuntaa kuin esim. Stewen Hollin nuhjuinen hangaari Helsingissä. Hollantilaisen Rem Kolhaasin suunnittelema Casa da Músicakin näyttää ulkoapäin kulahtaneelta vaikka se avattiin vasta v. 2005. Lisäksi Annikin mielestä rakennus on aivan liian pienellä tontilla. Musiikkitaloa ympäröivä aaltomaisesti kohoileva aukio loppuu ikään kuin kesken: kallellaan oleva laatoitettu alue on rajattu sieltä täältä tökerösti matalalla metalliaidalla. Mitähän tarkoitusta tällaiset liukumäet konserttitalon pihalla palvelevat? Sateella korkokengissä konserttiin mentäessä luiskalla saa varmasti hyvät vauhdit!

14. päivä: Vila Nova de Gaian portviinitaloissa

Annikki ja Vilho ovat mitä oivallisimmassa mielentilassa aloittaessaan päivän toisen kierroksensa portviinitaloissa. Vila Nova de Gaiaan on saavuttu aamuauringon vielä helottaessa sitä ainoaa oikeaa reittiä pitkin eli kävelemällä Douro-joen yli Ponte Luiz I –sillan ylätasoa pitkin. Sillan huikaiseva korkeus ja laskeutuminen Douron rantakadulle jyrkkiä kujia pitkin pistää jalat tutisemaan.

Annikin jalat eivät enää tutise hänen ohjatessaan määrätietoisesti Vilhon portviinitaloon. Vilho ei kysele, miksei pyöritä edestakaisin kymmenien tutustumiskierroksia tarjoavien talojen välillä vaan marssii kiltisti perässä ensimmäiseen silmään sattuneeseen portviinitaloon. Kyse ei tietenkään ole satunnaisesta valinnasta vaan Annikilla on mielessään lista kiinnostavimmista portviinien tuottajista. Listalla ei kenties ole portviiniasiantuntijoiden eniten arvostamia portviinitaloja muttei Symingtonin omistamia tai muitakaan kotoisan Alkon valikoimista tuttuja, massatuotantoon ja vahvaan markkinointiin keskittyviä tuottajia.

Kierros portviinitynnyrien keskellä sujuu tuttuun tapaan. Annikki yrittää saada selvää sievän opastytön portugalinkielisestä selostuksesta Vilhon kuvatessa suuria portviinitynnyreitä. Lyhyehkön esittelykierroksen päätteeksi maistellaan kaksi lasillista talon perustavaraa. Tawny on oikein hyvää mutta Porto branco ei Annikkia miellytä. Sen kuivuus on kemiallisen makuista juoman ollessa kuitenkin liian makeaa. Kierroksella mukana olleen toisen, brasilialaisen pariskunnan miestä naurattaa hillittömästi kun Annikki työntää kaikki kahdeksan portviinilasia mukaan kuvaan vaimon ikuistaessa miehensä portviinilasi kädessä. Aasialaistaustainen mies kun ei juuri juomiinsa koskenut mutta halusi tyhjennetyn lasin näkyvän valokuvassa.

Kävely Douron rannassa jää lyhyeksi Annikin suunnatessa seuraavaan portviinitaloon. Tällä kertaa yksityisen kierroksen vetää varsinainen virtuoosi. Komean nuoren miehen tarinat vakuuttavat hänen olevan sekä Douron laakson viinitarhojen kasvatti ja portviiniasiantuntijoiden jälkeläinen että kansainvälisiä yliopistoja ja teatterikouluja käynyt esiintyvä taiteilija. Tämänkin, edellistä kolme kertaa pitemmän kierroksen päätteeksi nautitaan kaksi lasillista talon portviiniä. Molemmat ovat Annikin mielestä edellisiä parempia mutta myymälästä ei nyt tehdä ostoksia.

Paluu Gaiasta takaisin Douron toiselle rannalle käy sekin tuttua reittiä.  Pienet talopahaset reunustavat Ponte Luiz I:n alla kulkevaa porraskujaa. Tällä kertaa ketään ei näy talojen patioilla eli keskellä kulkuväylää. Ovien pielissä olevat pyykinpesualtaat ovat kuivina.

Jossain toisessa kaupungissa, toisella suunnalla Eurooppaa kaupungin upeimmalla paikalla olevat vanhat asumukset olisivat aikaa sitten raivattu pois ja tilalle rakennettu taloushuijareiden ökyhuviloita. Porton keskustassakin näkee siellä täällä purkutyömaita, joilla rouhitaan kasaan pahasti ränsistyneitä kerrostaloja. Mutta Douron jyrkällä rantapenkereellä Fontainhasissa asutaan samanlaisissa hyvin vaatimattomissa pienissä taloissa kuten aina ennenkin. Joukossa on useita romahtaneita yhden huoneen asumuksia mutta suurin osa asututuista pikkutaloista on enemmän tai vähemmän remontoituja. Talorivien välissä, rannan suuntaisella kapealla kujalla kolme miestä kantaa suurta jääkaappia häviten sisään yhteen taloista, jossa kattoremontti on pahasti kesken. 

Nautitut portviinilasilliset ja portugalilaisittain tuhti lounas takaavat sen, että seuraavaksi ohjelmassa on päiväunet. Illalla tehdään uusi kävelyretki Douron ylitse kotikadulta lähtevää Ponte do Infante –siltaa pitkin. Ennen paluuta asunnolle, Annikki seuraa hetken sisäpihalle antavalta yhteisterassilta naapuritalojen katoilla liikuskelevien kissojen touhuja. Kaksi mustaa kissaa kiiruhtaa muurinharjaa pitkin pienelle takapihalle, jossa pappa on täyttämässä ruokakuppeja. Valkea ja kirjava kissa jäävät makailemaan omille katoilleen ja pieni mustavalkoinen kisu jatkaa leikkimistään kukkalaatikossa. Gaian portviinitalot  ja Fontainhasin kissat – nehän ne ovat Porton tärkeimmät nähtävyydet, tuumaa Annikki.