Ravintolamme on siirtynyt tänään talviaikaan eikä ole lauantai-iltaisin auki. Näin kertoo lappu Susivuoren naapurissa olevan tapasravintolan ovella. Tapakset taitaakin olla parempi nauttia asunnolla, onhan jääkaappi tyhjennettävä matkan jatkuessa huomenna kohti Madridia. Susivuoret tekevät tähtikirkkaassa illassa vain lyhyen kävelylenkin ennen kuin palaavat asunnolle tutkimaan, mitä hyvää heidän ruokavarastoistaan vielä löytyy.
Vilhon kootessa tapasannoksia, Annikki muistaa Torrejón el Rubion majatalon mummon antamat granaattiomenat. Hän puristaa niistä mehun raikkaaksi apertiiiviksi ja avaa sitten tv:n. La Ligan pelit näkyvät Espanjassa vain maksukanavilla mutta Gol eli Annikin Rolle-teeveeksi nimeämä kanava näyttää Serie A:n pelejä. Tai oikeammin Christiano Ronaldon uuden joukkueen eli Juventuksen pelit. Espanjassa ei ole toivuttu Rollen lähdöstä Madridista vaan Juventuksen ja Cagliarin välisen pelin selostaminen keskittyy yksinomaan Rollen edesottamuksiin kentällä ja sen ulkopuolella.
lauantai 3. marraskuuta 2018
18. päivä: Annikki kiipeää Parque Regional Cuenca Alta Manzanaresiin tapaamaan vuorikauriita
Lauantaiaamuna Sierra de Guadarraman vuoret näkyvät taas hienosti Susivuorten terassilta Soto del Realissa. Annikki ja Vilho eivät kuitenkaan yritä uudestaan päästä Puerto de la Morcuerasta lähtevälle reitille. Turhaan Annikki selailee muitakaan reittikarttoja sillä Vilho on jo päättänyt päivän retkiohjelman. Annikki tyytyy laittamaan kevyet retkieräät ja seuraa miestään autolle.
Vilho ajaa Embalse de Santillanan ohi ja kääntyy pienelle sivutielle. Ennen kuin hiekkatie muuttuu kovin kiviseksi ja kuoppaiseksi, hän parkkeeraa auton pienlle levikkeelle, josta on alle parin kilometrin kävelymatka Parque Regional Cuenca Alta Manzanaresiin. Reitti GR-10 La Pedriza -vuoren suuntaan on sinänsä helppokulkuinen mutta Annikin harmiksi siinä on alkajaisiksi melko jyrkkä nousu. Ensimmäinen pieni tauko on pidettävä heti alkumatkasta jo senkin takia, että Annikin on siveltävä paljaisiin käsivarsiinsa ja niskaansa aurinkovoidetta. Vuoriston kirkas auringonpaiste polttaa helposti ruskettuneenkin ihon, Annikki muistuttaa Vilhoa ojentaessaan tälle suojakertoimeltaan 50 olevan voiteen.
Reitti muuttuu Annikista helpommaksi kun kivinen kärrypolku loppuu ja kapea, vuoren kuvetta seuraava polku alkaa. Toki polullakin saa olla tarkkana, ettei kompastu tai revi itseään piikkipensaisiin. Kuin tätä uumoillen, Susivuorten yllä alkaa totuttuun tapaan kierrellä korppikotkia. Suuret linnut kuitenkin liitelevät niin korkealla vuorten välissä, etteivät ne taida olla tosissaan kiinnostuneita Annikista.
Annikki iloitsee myös vuoristoseuduille tyypillisestä nopeasta säätilan muutoksesta. Tällä kertaa se tapahtui niin päin, että kylmä sumu vaihtui ihanaksi, lämmittäväksi auringonpaisteeksi. Upeana marraskuisena päivänä reitillä on muutamia muitakin kulkijoita. Espanjalaisten retkeilijöiden lähestymisen kuulee jo kaukaa sillä oli heitä 2 tai 10, tauoton pulina on kovaa. Annikki ja Vilho patikoivat mieluummin hiljaisina kuunnelleen lintujen viserryksiä ja muita luonnon ääniä.
Tiaisia kiikaroidessaan Annikki on jäänyt Vilhosta parikymmentä metriä jälkeen mutta huomaa kun Vilho viittelöi kiiruhtamaan luokseen. Vastapäisellä rinteellä on lauma vuorikauriita. Nuo ovat varmasti pyreneidenvuorikauriita ja todennäköisesti vieläpä alalajiltaan Gredosin vuorikauriita, Annikki intoilee. Parinkymmenen eläimen lauma käyskentelee kivikkoisella rinteellä ruokailemassa. Lauman suurimman, vaikuttavan kokoisilla käyrillä sarvilla varustautuneen vuoripukin nyhtäessä lehvästöä, nuorimmat kauriit kisailevat keskenään. Annikki katsoo ihaillen kuinka kevyesti pari vuorikaurista loikkaa isolle kalliopaadelle. Pääsisinpä minäkin noin ketterästi rinnettä ylös ja alas, Annikki huokaa Susivuorten jatkaessa matkaansa polkua ylöspäin.
Ennen kuin polku vie toistamseen paahteiselle rinteelle, se menee varjoisan mäntymetsän halki. Kaiken kaikkiaan kasvillisuus Sierra de Guadarramassa on monipuolista eikä Annikki tunnista lajilleen läheskään kaikkia pensaita, kuivuneista ruohokasveista puhumattakaan. Polkua pitkin olisi aika helppo jatkaa ylemmäksikin vuorenrinnettä mutta pidettyään evästauon laakealla kalliolla reilussa 1300 metrissä, Susivuorten on aika lähteä paluumatkalle.
Samoin kuin ylöspäin kavutessa, Annikille kävelyretken hankalin paikka on jyrkästi laskeutuva kivinen tienpätkä. Kaiken lisäksi tiellä näkyy maleksivan isoja nautoja. Eilistä valtavaa liha-ateriaansa katuen, Annikki kiertää sarvipäät mahdollisimman huomaamattomasti pientareen puolelta.
Sarvipäistä selvittyään, Annikki kaivaa taas kiikarinsa esiin. Susivuorten terassilta näkyville rinteille ja järvelle tähyillessään Annikki kiinnittää huomionsa merkillisen muotoiseen kiveen. Vilhonkin on myönnettävä, että tonnien painoinen kivimuodostelma on kuin Batmanin valtava rintakuva.
Autolle päästyään Annikki kaivaa takaluukusta puutarhasakset. Rinnepolun varrella olisi ollut monenlaisia hienoja pensaita mutta eihän luonnonpuistosta sovi mennä ottamaan oksia. Niinpä Annikki kerää materiaalit ikebana-asetelmaansa tienvarren pöheiköstä. Annikkia vähän harmittaa, ettei joutomaalla satu kasvamaan sellaista upeasti marjovaa pensasta kuin ylärinteellä mutta eiköhän hän saa tehtyä näistäkin materiaaleista mielenkiintoisen asetelman Sierra de Guadarraman väreissä.
Vilho ajaa Embalse de Santillanan ohi ja kääntyy pienelle sivutielle. Ennen kuin hiekkatie muuttuu kovin kiviseksi ja kuoppaiseksi, hän parkkeeraa auton pienlle levikkeelle, josta on alle parin kilometrin kävelymatka Parque Regional Cuenca Alta Manzanaresiin. Reitti GR-10 La Pedriza -vuoren suuntaan on sinänsä helppokulkuinen mutta Annikin harmiksi siinä on alkajaisiksi melko jyrkkä nousu. Ensimmäinen pieni tauko on pidettävä heti alkumatkasta jo senkin takia, että Annikin on siveltävä paljaisiin käsivarsiinsa ja niskaansa aurinkovoidetta. Vuoriston kirkas auringonpaiste polttaa helposti ruskettuneenkin ihon, Annikki muistuttaa Vilhoa ojentaessaan tälle suojakertoimeltaan 50 olevan voiteen.
Reitti muuttuu Annikista helpommaksi kun kivinen kärrypolku loppuu ja kapea, vuoren kuvetta seuraava polku alkaa. Toki polullakin saa olla tarkkana, ettei kompastu tai revi itseään piikkipensaisiin. Kuin tätä uumoillen, Susivuorten yllä alkaa totuttuun tapaan kierrellä korppikotkia. Suuret linnut kuitenkin liitelevät niin korkealla vuorten välissä, etteivät ne taida olla tosissaan kiinnostuneita Annikista.
Annikki iloitsee myös vuoristoseuduille tyypillisestä nopeasta säätilan muutoksesta. Tällä kertaa se tapahtui niin päin, että kylmä sumu vaihtui ihanaksi, lämmittäväksi auringonpaisteeksi. Upeana marraskuisena päivänä reitillä on muutamia muitakin kulkijoita. Espanjalaisten retkeilijöiden lähestymisen kuulee jo kaukaa sillä oli heitä 2 tai 10, tauoton pulina on kovaa. Annikki ja Vilho patikoivat mieluummin hiljaisina kuunnelleen lintujen viserryksiä ja muita luonnon ääniä.
Tiaisia kiikaroidessaan Annikki on jäänyt Vilhosta parikymmentä metriä jälkeen mutta huomaa kun Vilho viittelöi kiiruhtamaan luokseen. Vastapäisellä rinteellä on lauma vuorikauriita. Nuo ovat varmasti pyreneidenvuorikauriita ja todennäköisesti vieläpä alalajiltaan Gredosin vuorikauriita, Annikki intoilee. Parinkymmenen eläimen lauma käyskentelee kivikkoisella rinteellä ruokailemassa. Lauman suurimman, vaikuttavan kokoisilla käyrillä sarvilla varustautuneen vuoripukin nyhtäessä lehvästöä, nuorimmat kauriit kisailevat keskenään. Annikki katsoo ihaillen kuinka kevyesti pari vuorikaurista loikkaa isolle kalliopaadelle. Pääsisinpä minäkin noin ketterästi rinnettä ylös ja alas, Annikki huokaa Susivuorten jatkaessa matkaansa polkua ylöspäin.
Ennen kuin polku vie toistamseen paahteiselle rinteelle, se menee varjoisan mäntymetsän halki. Kaiken kaikkiaan kasvillisuus Sierra de Guadarramassa on monipuolista eikä Annikki tunnista lajilleen läheskään kaikkia pensaita, kuivuneista ruohokasveista puhumattakaan. Polkua pitkin olisi aika helppo jatkaa ylemmäksikin vuorenrinnettä mutta pidettyään evästauon laakealla kalliolla reilussa 1300 metrissä, Susivuorten on aika lähteä paluumatkalle.
Samoin kuin ylöspäin kavutessa, Annikille kävelyretken hankalin paikka on jyrkästi laskeutuva kivinen tienpätkä. Kaiken lisäksi tiellä näkyy maleksivan isoja nautoja. Eilistä valtavaa liha-ateriaansa katuen, Annikki kiertää sarvipäät mahdollisimman huomaamattomasti pientareen puolelta.
Sarvipäistä selvittyään, Annikki kaivaa taas kiikarinsa esiin. Susivuorten terassilta näkyville rinteille ja järvelle tähyillessään Annikki kiinnittää huomionsa merkillisen muotoiseen kiveen. Vilhonkin on myönnettävä, että tonnien painoinen kivimuodostelma on kuin Batmanin valtava rintakuva.
Batman eli El Canto del Berrueco
Autolle päästyään Annikki kaivaa takaluukusta puutarhasakset. Rinnepolun varrella olisi ollut monenlaisia hienoja pensaita mutta eihän luonnonpuistosta sovi mennä ottamaan oksia. Niinpä Annikki kerää materiaalit ikebana-asetelmaansa tienvarren pöheiköstä. Annikkia vähän harmittaa, ettei joutomaalla satu kasvamaan sellaista upeasti marjovaa pensasta kuin ylärinteellä mutta eiköhän hän saa tehtyä näistäkin materiaaleista mielenkiintoisen asetelman Sierra de Guadarraman väreissä.
perjantai 2. marraskuuta 2018
17. päivä: Restaurante Gredos eli Susivuoret jälleen lihapatojen ääressä
Vähän alle kilometrin korkeudessa, jossa Susivuorten loma-asunto Soto del Realissa sijaitsee, päivä on kirkastunut entisestään Annikin ja Vilhon lähtiessä kauppareissulle. Muutamaa tuliaisviinipulloa lukuunottamatta he eivät kyllä tarvitse kaupasta mitä mutta onhan paikallisten ruokakauppojen valikoimia aina kiinnostavaa tutkia. Reilun 8000 asukkaan Sotossa on kolme elintarvikeliikettä, joista kaksi pienenintä on valikoimiltaan aika vaatimattomia. Niinpä Susivuoret kävelevät niitä vähän kauempana olevaan Unide-markettiin.
Kierreltyään aikansa ihailemassa simpukka- ja mustekalasäilykkeitä, Annikki yhyttää Vilhon juomaosastolta. Tämä on löytänyt houkuttelevannköisiä tonic-vesitölkkejä. Meillä taitaa tosiaan olla sen verran jäljellä giniä ja limejä, että voimme juoda illalla kesän viimeiset GT:t, Annikki tuumaa ja kehottaa Vilhoa ottamaan pari, kolme eri väristä juomatölkkiä.
Viinihyllystä Annikki löytää vanhan suosikkinsa, ”Madridin karhun”. Tätä edullista viiniä Annikki maistoi ensimmäisen kerran Susivuorten Lavapiésin pienessä ullakkohuoneistossa vuosia sitten eikä ole sen jälkeen sitä saanut. Niinpä hän nostaa epäröimättä Madridin DO-viinin ostoskoriinsa. Hyvältähän Malvar- ja Airén-rypäleistä tehty, konstailematon valkoviini edelleen maistuu. Varsinkin kun sitä nauttii — toki kevytuntuvatakki päällä — ilta-auringossa terassilla vuorimaisemaa ihaillen.
Auringon laskettua Annikki ja Vilho lähtevät uudelleen kylille. Soto del Realin Plaza de la Villa tapas- ja jäätelöbaareineen on vain muutaman korttelin päässä. Susivuoret päätyvät kuitenkin niitä vähän rauhallisempaan ravintolaan kulman takana. Annikki epäilee, että Restaurante Gredos valkoisine pöytäliinoineen on liian hieno paikka heille mutta ruokalistan kohtuulliset hinnat haihduttavat sellaisen epäilyksen.
Annikista tuntuu, että olisi vähän hassua syödä meren herkkuja ravintolassa, joka on nimetty vuoriston mukaan Gredosiksi. Niinpä Susivuorten pöytään kannetaan suuri salaattivadillinen ja jos mahdollista, vielä suuremmat liharuoka-annokset. Annikki on pökertyä nähdessään tilaamansa solomillon. Annikki on omin silmin nähnyt, miten suuria espanjalaiset härät ovat, mutta onhan tämä häränfile tolkuttoman kokoinen. Ei Vilhokaan tule helpolla pääsemään sillä hänen lautasellaan on vähintään puoli metriä häränhäntää.
Useimmiten kasviruokaa suosivat Susivuoret käyvät kuitenkin urheasti jättiannostensa kimppuun. Annikin valtava solomillo on hyvää ja mureaa lihaa ja paistettu kerrassaan niin erinomaisesti, että Annikki syö sen kokonaan. Myös Vilhon Rabo de toro on oivallista. Jälkiruokaa Susivuoret eivät kuitenkaan pysty ottamaan vaan tyytyvät kahviin ja ravintolan tarjoamaan digestiiviin. Virkistävän viileään ulkoilmaan päästyään, Annikki arvelee, että tämäniltainen laatupihvi, jos sitä edes mistään saisi, maksaisi Helsingissä ainakin 50 euroa. Se on paljon enemmän kuin Susivuorten koko illallinen punaviineineen. Jos ryhtyisi oikeaksi lihansyöjäksi, täytyisi varmaan muuttaa Espanjaan, Annikki toteaa onnistuneen ravintolaillan päätteeksi.
Kierreltyään aikansa ihailemassa simpukka- ja mustekalasäilykkeitä, Annikki yhyttää Vilhon juomaosastolta. Tämä on löytänyt houkuttelevannköisiä tonic-vesitölkkejä. Meillä taitaa tosiaan olla sen verran jäljellä giniä ja limejä, että voimme juoda illalla kesän viimeiset GT:t, Annikki tuumaa ja kehottaa Vilhoa ottamaan pari, kolme eri väristä juomatölkkiä.
Viinihyllystä Annikki löytää vanhan suosikkinsa, ”Madridin karhun”. Tätä edullista viiniä Annikki maistoi ensimmäisen kerran Susivuorten Lavapiésin pienessä ullakkohuoneistossa vuosia sitten eikä ole sen jälkeen sitä saanut. Niinpä hän nostaa epäröimättä Madridin DO-viinin ostoskoriinsa. Hyvältähän Malvar- ja Airén-rypäleistä tehty, konstailematon valkoviini edelleen maistuu. Varsinkin kun sitä nauttii — toki kevytuntuvatakki päällä — ilta-auringossa terassilla vuorimaisemaa ihaillen.
Auringon laskettua Annikki ja Vilho lähtevät uudelleen kylille. Soto del Realin Plaza de la Villa tapas- ja jäätelöbaareineen on vain muutaman korttelin päässä. Susivuoret päätyvät kuitenkin niitä vähän rauhallisempaan ravintolaan kulman takana. Annikki epäilee, että Restaurante Gredos valkoisine pöytäliinoineen on liian hieno paikka heille mutta ruokalistan kohtuulliset hinnat haihduttavat sellaisen epäilyksen.
Annikista tuntuu, että olisi vähän hassua syödä meren herkkuja ravintolassa, joka on nimetty vuoriston mukaan Gredosiksi. Niinpä Susivuorten pöytään kannetaan suuri salaattivadillinen ja jos mahdollista, vielä suuremmat liharuoka-annokset. Annikki on pökertyä nähdessään tilaamansa solomillon. Annikki on omin silmin nähnyt, miten suuria espanjalaiset härät ovat, mutta onhan tämä häränfile tolkuttoman kokoinen. Ei Vilhokaan tule helpolla pääsemään sillä hänen lautasellaan on vähintään puoli metriä häränhäntää.
Useimmiten kasviruokaa suosivat Susivuoret käyvät kuitenkin urheasti jättiannostensa kimppuun. Annikin valtava solomillo on hyvää ja mureaa lihaa ja paistettu kerrassaan niin erinomaisesti, että Annikki syö sen kokonaan. Myös Vilhon Rabo de toro on oivallista. Jälkiruokaa Susivuoret eivät kuitenkaan pysty ottamaan vaan tyytyvät kahviin ja ravintolan tarjoamaan digestiiviin. Virkistävän viileään ulkoilmaan päästyään, Annikki arvelee, että tämäniltainen laatupihvi, jos sitä edes mistään saisi, maksaisi Helsingissä ainakin 50 euroa. Se on paljon enemmän kuin Susivuorten koko illallinen punaviineineen. Jos ryhtyisi oikeaksi lihansyöjäksi, täytyisi varmaan muuttaa Espanjaan, Annikki toteaa onnistuneen ravintolaillan päätteeksi.
17. päivä: Puerto de la Morcueran pilvistä aurinkoiselle Río de Mirafloresille
Täällähän on kylmä, Annikki toteaa astuttuaan aamulla Susivuorten kattohuoneiston terasille Soto del Realissa. Eilen auringossa komeilleet Sierra de Guadarraman huiput ovat peittyneet pilviin. Vaikka sää ei ole kovin hyvä, Vilho hoputtaa Annikkia valmistautumaan pieneen rinneretkeen. Taivasta tähyilevä Annikki ei usko päivän tästä parantuvan ja pakkaa reppuunsa kaikki mukana olevat lämpimät vaatteensa ja sadevarusteensa.
Alhaalla laaksossa on hyvinkin aurinkoista mutta kun tie kääntyy Miraflores de la Sierran jälkeen ylös Rascafrían suuntaan, aurinko katoaa kokonaan näkyvistä. Harmaat pilvet roikkuvat sitkeästi 1700-1800 metrissä ja näkyvyys jäätävässä tihkusateessa ei ole sataakaan metriä. Kaiken lisäksi 1796 metrin korkeudessa Puerto de la Morcuerassa, josta patikointireitti ylemmäsvuorelle lähtee, tuulee vietävästi. Annikin ja Vilhon on myönnettävä, ettei ole mieltä lähteä liukastelemaan ja palelemaan sumuiselle rinnepolulle. Susivuoret kääntyvät siis takaisin ja laskeutuvat autolla rinnettä alas kunnes ovat pilvien alapuolelle. Löydettyään sopivan levikkeen tien laidasta, he tekevät pienen päiväretkensä kivikkoisen vuorenrinteen sijaan havumetsään ja Miraflores-joen varteen.
Aurinkoisen männikön halki menevää polkua alas laskeutuessa on niin lämmin, että Annikki avaa saman tien takkinsa ja pakkaa myssyn ja käsineet takaisin reppuunsa. Samalla hän ripustaa kiikarit kaulaansa sillä puista kuuluu aikamoinen sirkutus. Tiaisten ja punarinnan lisäksi metsikössä häärivät pähkinänakkeli ja pikkutikka.
Rinneniityltä Susivuoret näkevät, että vuoret laakson toisella puolen ovat yhä pilvessä vaikka täällä nelisensataa metriä alempana on lämpimän aurinkoista. Kesä on auringonpaisteesta ja kukkivista krookuksista huolimatta kääntynyt jo syksyksi. Heinikko on kuivunut kellanruskeaksi ja varjoisassa notkelmassa karhunvatukkapuskat ovat täynnä kypsyviä marjoja. Lähistöllä on varmaan ollut talokin sillä saniaisryteikössä on kolme vanhaa omenapuuta, joista Vilho käy poimimassa Annikille maistiaisen. Se on niin makea, että Vilho saa piikkipensaita varoen käydä hakemassa pari omenaa lisää Susivuorten retkievääksi.
Annikin ja Vilhon kiivetessä metsäpolkua takaisin autolleen, vastaan tulee sienestäjä koreineen. Annikki arvelee, että miehen sieniretki taitaa jäädä vieläkin lyhyemmäksi kuin Susivuorten päiväkävely. Susivuorten auton viereen pysäköidyssä autossa kun odottaa puhelintaan räpläävä kyllästyneen näköinen teini.
Alhaalla laaksossa on hyvinkin aurinkoista mutta kun tie kääntyy Miraflores de la Sierran jälkeen ylös Rascafrían suuntaan, aurinko katoaa kokonaan näkyvistä. Harmaat pilvet roikkuvat sitkeästi 1700-1800 metrissä ja näkyvyys jäätävässä tihkusateessa ei ole sataakaan metriä. Kaiken lisäksi 1796 metrin korkeudessa Puerto de la Morcuerassa, josta patikointireitti ylemmäsvuorelle lähtee, tuulee vietävästi. Annikin ja Vilhon on myönnettävä, ettei ole mieltä lähteä liukastelemaan ja palelemaan sumuiselle rinnepolulle. Susivuoret kääntyvät siis takaisin ja laskeutuvat autolla rinnettä alas kunnes ovat pilvien alapuolelle. Löydettyään sopivan levikkeen tien laidasta, he tekevät pienen päiväretkensä kivikkoisen vuorenrinteen sijaan havumetsään ja Miraflores-joen varteen.
Aurinkoisen männikön halki menevää polkua alas laskeutuessa on niin lämmin, että Annikki avaa saman tien takkinsa ja pakkaa myssyn ja käsineet takaisin reppuunsa. Samalla hän ripustaa kiikarit kaulaansa sillä puista kuuluu aikamoinen sirkutus. Tiaisten ja punarinnan lisäksi metsikössä häärivät pähkinänakkeli ja pikkutikka.
Rinneniityltä Susivuoret näkevät, että vuoret laakson toisella puolen ovat yhä pilvessä vaikka täällä nelisensataa metriä alempana on lämpimän aurinkoista. Kesä on auringonpaisteesta ja kukkivista krookuksista huolimatta kääntynyt jo syksyksi. Heinikko on kuivunut kellanruskeaksi ja varjoisassa notkelmassa karhunvatukkapuskat ovat täynnä kypsyviä marjoja. Lähistöllä on varmaan ollut talokin sillä saniaisryteikössä on kolme vanhaa omenapuuta, joista Vilho käy poimimassa Annikille maistiaisen. Se on niin makea, että Vilho saa piikkipensaita varoen käydä hakemassa pari omenaa lisää Susivuorten retkievääksi.
Annikin ja Vilhon kiivetessä metsäpolkua takaisin autolleen, vastaan tulee sienestäjä koreineen. Annikki arvelee, että miehen sieniretki taitaa jäädä vieläkin lyhyemmäksi kuin Susivuorten päiväkävely. Susivuorten auton viereen pysäköidyssä autossa kun odottaa puhelintaan räpläävä kyllästyneen näköinen teini.
torstai 1. marraskuuta 2018
16: päivä: Takaisin vuorille - Lumisen Sierra de Guadarraman rinteiltä Soto del Realiin
Segovian ulosmenotiellä on käynnissä mittavat rakennustyöt. Usean vanhan sillan ollessa poikki ja poistumisrampin suljettu, Susivuorten on tehtävä kymmenen kilometrin ylimääräinen lenkki päästäkseen Soto del Realiin vievälle tielle. Vilhon vaiennettua autonavigaattorin ja Annikin tähystäessä keltaisia opaskylttejä, kaksikkomme löytää rakenteilla olevista liittymistä oikealle reitille ja pian edessä näkyvät Sierra de Guadarraman lumihuiput.
Aurinkoisena päivänä tie on sula ja kuiva ja Susivuoret tohtivat valita reitin, joka vie rinnetietä Peñalaran ja Navacerradan kautta suoraan Soto del Realiin. No, suoraan ja suoraan; Puerto de Navacerradaa lähestyttäessä reitti on kaikkea muuta kuin suora. Vilhon on selvitettävä sen seitsemän mutkaa eli Las 7 revueltas tien kiemurtaessa ylös vuoren rinnettä. Jo tuhannen metrin korkeudessa Annikkia alkaa epäilyttää tien reunalla olevat aurausmerkit. Neljäsataa metriä korkeammalla aurauskepeille on ollut käyttöäkin sillä tietä reunustavat lumipenkat ja metsä on saanut ohuen lumivaipan. Kyltin osoittaessa korkeudeksi 1800 metriä, rinteillä on on täysi talvi.
Ei kai meidän tarkoituksemme ollut tulla Espanjaan hiihtolomalle, Annikki ihmettelee kun Susivuoret saapuvat Puerto de Navacerradaan. Vaikka hiihtokeskuksen laskettelurinteet eivät ole vielä auki, paikka kuhisee kaikenikäisiä lumessa telmiviä lomalaisia. Lumisille laaksorinteille ja Embalse de Navalmediolle olisi hienot maisemat mutta parkkipaikkaa kapean tien laidasta tai majatalojen ja ravintoloiden edestä ei ole helposti löydettävissä. Vilho siis keskittyy yllättäen vilkasliikenteiseksi muuttuneella, mutkaisella tiellä ajamiseen ja Annikki istuimella pysymiseen. Niinpä kaksikkomme ei onnistu saamaan paikasta yhtään kunnollista valokuvaa ja jää epäselväksi, oliko laakson toisella puolella vilahdellut vuorenrinne sama paikka, jossa he kävivät kymmenisen vuotta sitten. Annikin täytyy tutkia illalla karttaa selvittääkseen kuinka lähelle tätä paikkaa he olivat matkatessaan vuoristojunalla Cercedillasta Cotosiin ja sieltä jalan Peñalaran rinteille.
Vaikka tie on näyttänyt koko ajan jäättömältä, Annikki on helpottunut kun Susivuoret pääsevät rinnettä alas Navacerradaan, jossa ei ole lainkaan lunta. Vilhon käännyttyä pienestä liikenneympyrästä itään, mutkainen rie suorenee ja autoliikennekin loppuu melkein kokonaan. Parinkymmenen päässä oleva Soto del Real ei taida olla yhtä paljon pääkaupunkilaisia houkutteleva paikka kuin aivan hiihtokeskuksen kupeessa oleva Navacerrada naapurikylineen. Tämä tietysti sopii Susivuorille mainiosti. Eihän Annikki olisi muuten onnistunut löytämään suosittuna lomaviikonloppuna edullista loma-asuntoa vuoristosta vain 50 kilometrin päästä Madridista.
Aurinkoisena päivänä tie on sula ja kuiva ja Susivuoret tohtivat valita reitin, joka vie rinnetietä Peñalaran ja Navacerradan kautta suoraan Soto del Realiin. No, suoraan ja suoraan; Puerto de Navacerradaa lähestyttäessä reitti on kaikkea muuta kuin suora. Vilhon on selvitettävä sen seitsemän mutkaa eli Las 7 revueltas tien kiemurtaessa ylös vuoren rinnettä. Jo tuhannen metrin korkeudessa Annikkia alkaa epäilyttää tien reunalla olevat aurausmerkit. Neljäsataa metriä korkeammalla aurauskepeille on ollut käyttöäkin sillä tietä reunustavat lumipenkat ja metsä on saanut ohuen lumivaipan. Kyltin osoittaessa korkeudeksi 1800 metriä, rinteillä on on täysi talvi.
Ei kai meidän tarkoituksemme ollut tulla Espanjaan hiihtolomalle, Annikki ihmettelee kun Susivuoret saapuvat Puerto de Navacerradaan. Vaikka hiihtokeskuksen laskettelurinteet eivät ole vielä auki, paikka kuhisee kaikenikäisiä lumessa telmiviä lomalaisia. Lumisille laaksorinteille ja Embalse de Navalmediolle olisi hienot maisemat mutta parkkipaikkaa kapean tien laidasta tai majatalojen ja ravintoloiden edestä ei ole helposti löydettävissä. Vilho siis keskittyy yllättäen vilkasliikenteiseksi muuttuneella, mutkaisella tiellä ajamiseen ja Annikki istuimella pysymiseen. Niinpä kaksikkomme ei onnistu saamaan paikasta yhtään kunnollista valokuvaa ja jää epäselväksi, oliko laakson toisella puolella vilahdellut vuorenrinne sama paikka, jossa he kävivät kymmenisen vuotta sitten. Annikin täytyy tutkia illalla karttaa selvittääkseen kuinka lähelle tätä paikkaa he olivat matkatessaan vuoristojunalla Cercedillasta Cotosiin ja sieltä jalan Peñalaran rinteille.
Vaikka tie on näyttänyt koko ajan jäättömältä, Annikki on helpottunut kun Susivuoret pääsevät rinnettä alas Navacerradaan, jossa ei ole lainkaan lunta. Vilhon käännyttyä pienestä liikenneympyrästä itään, mutkainen rie suorenee ja autoliikennekin loppuu melkein kokonaan. Parinkymmenen päässä oleva Soto del Real ei taida olla yhtä paljon pääkaupunkilaisia houkutteleva paikka kuin aivan hiihtokeskuksen kupeessa oleva Navacerrada naapurikylineen. Tämä tietysti sopii Susivuorille mainiosti. Eihän Annikki olisi muuten onnistunut löytämään suosittuna lomaviikonloppuna edullista loma-asuntoa vuoristosta vain 50 kilometrin päästä Madridista.
16. päivää: Sata kuvaa Segovian akveduktista
Susivuoret eivät saa mieleensä sitäkään, koska he edellisen kerran vierailivat Segoviassa. Se oli sinä keväänä kun he asuttivat kuukauden pientä ullakkohuoneistoa Madridin Lavapiesissä ja kävivät joka viikko pari, kolme kertaa taidemuseossa. Kyllä siitä on ainakin kymmenen vuotta, Annikki sanoo muistaessaan kuinka vaikea hänen oli kiivetä museokierrosten päätteeksi turvonneen polvensa kanssa 6-kerroksisen hissittömän talon ullakolle. Madridin matka oli nimittäin juuri ennen hänen polvileikkaustaan. Mutta minähän vuonna se siten oli?
Susivuoret kyllä tunnistavat paikat, joissa he Madridista tekemällään päiväretkellä kävivät Segoviassa. Vilho ajaa pohjoiseksi rampiksi kutsuttua reittiä kaupungin keskustaan ja suoraan paikalle, joka teki taannoin Susivuoriin suurimman vaikutuksen kaupungissa. Lähes 30 metrin korkeuteen kohoava akvedukti on juuri niin vaikuttava näky kuin Annikki ja Vilho muistivatkin. Sen sijaan, että ryntäisivät heti ottamaan uuden, vähintään 50 valokuvan setin 800-metrisestä akveduktisillasta, Susivuoret ajavat sen ohi vähän kauemmaksi ydinkeskustasta.
Saatuaan auton parkkiin ylärinteen hiljaiselle sivukadulle, Susivuoret palaavat akveduktin edessä olevalle, turisteja kuhisevalle Plaza Azoguejolle. Aurinkoinen pyhäinpäivä on saanut perheet ja pariskunnat liikkeelle ja onhan joukossa se odotettu aasialaisryhmäkin. Susivuoret eivät ole päässeet edes aukiolle asti, kun heitä jo lähestytään puhelin ojossa. Annikki ottaa kiltisti pyydetyn ryhmäkuvan mutta siirtyy sitten nopeasti syrjemmälle. Tässä kun täytyy ottaa omakin kännykkä ja kamera esiin.
Segovian 18 kilometrin pituinen, Sierra de Guadarraman vuoristosta kaupunkiin Río Fríon vettä tuonut akvedukti rakennettiin lähes 2000 vuotta sitten. Nykyään sen korkea, jokilaakson ylittänyt silta on siis keskellä Segovian vanhaakaupunkia, jossa se tekee 90-asteen käännöksen. Annikki ja Vilho ottavat ylväästä akveduktista ties kuinka monta valokuvaa samalla kun kävelevät katua ylös akveduktin alkupäätä kohti. Akveduktisillan kaksi pilarikerrosta madaltuvat ensin yhdeksi kerrokseksi ja sitten yksinkertaiseksi muuriksi vesikouruineen. Tämän kaiken Susivuoret tietysti innokkaasti dokumentoivat kaikilla mahdollisilla kuvausvälineillään. Laskeutuessaan takaisin Plaza Azoguejolle, he ottavat vielä selfien. Sitä voitaisiin sitten kotona verrata kymmenisen vuotta aikaisemmin otettuun kuvaan, jota ei vielä silloin kutsuttu ”selfieksi” vaan Vilhon sanoin ”pitkän käden kuvaksi”.
Susivuoret kyllä tunnistavat paikat, joissa he Madridista tekemällään päiväretkellä kävivät Segoviassa. Vilho ajaa pohjoiseksi rampiksi kutsuttua reittiä kaupungin keskustaan ja suoraan paikalle, joka teki taannoin Susivuoriin suurimman vaikutuksen kaupungissa. Lähes 30 metrin korkeuteen kohoava akvedukti on juuri niin vaikuttava näky kuin Annikki ja Vilho muistivatkin. Sen sijaan, että ryntäisivät heti ottamaan uuden, vähintään 50 valokuvan setin 800-metrisestä akveduktisillasta, Susivuoret ajavat sen ohi vähän kauemmaksi ydinkeskustasta.
Saatuaan auton parkkiin ylärinteen hiljaiselle sivukadulle, Susivuoret palaavat akveduktin edessä olevalle, turisteja kuhisevalle Plaza Azoguejolle. Aurinkoinen pyhäinpäivä on saanut perheet ja pariskunnat liikkeelle ja onhan joukossa se odotettu aasialaisryhmäkin. Susivuoret eivät ole päässeet edes aukiolle asti, kun heitä jo lähestytään puhelin ojossa. Annikki ottaa kiltisti pyydetyn ryhmäkuvan mutta siirtyy sitten nopeasti syrjemmälle. Tässä kun täytyy ottaa omakin kännykkä ja kamera esiin.
Segovian 18 kilometrin pituinen, Sierra de Guadarraman vuoristosta kaupunkiin Río Fríon vettä tuonut akvedukti rakennettiin lähes 2000 vuotta sitten. Nykyään sen korkea, jokilaakson ylittänyt silta on siis keskellä Segovian vanhaakaupunkia, jossa se tekee 90-asteen käännöksen. Annikki ja Vilho ottavat ylväästä akveduktista ties kuinka monta valokuvaa samalla kun kävelevät katua ylös akveduktin alkupäätä kohti. Akveduktisillan kaksi pilarikerrosta madaltuvat ensin yhdeksi kerrokseksi ja sitten yksinkertaiseksi muuriksi vesikouruineen. Tämän kaiken Susivuoret tietysti innokkaasti dokumentoivat kaikilla mahdollisilla kuvausvälineillään. Laskeutuessaan takaisin Plaza Azoguejolle, he ottavat vielä selfien. Sitä voitaisiin sitten kotona verrata kymmenisen vuotta aikaisemmin otettuun kuvaan, jota ei vielä silloin kutsuttu ”selfieksi” vaan Vilhon sanoin ”pitkän käden kuvaksi”.
16. päivä: Valladolidista Segoviaan
Tähtikirkas yö enteili aurinkoista päivää ja aamun usvan haihtuessa taivas on hyvää vauhtia kirkastumassa. Vaikka Annikilla ja Vilholla on vielä monta päivää lomaa jäljellä, he näkevät parhaaksi siirtyä hyvän sään aikana lähemmäksi kiertomatkansa päätepistettä. Saatuaan kaikki pussinsa ja nyssäkkänsä pakattua autoonsa, Susivuoret ottavat suunnaksi Madridin.
Pyhäinpäivän ainoat pikku ruuhkat ovat hautausmaiden porteilla kun pyhäpukuiset valladolidilaiset vievät ruukkukrysanteemejä ja isoja kukkaseppeleitä haudoille. Autovía de Pinaresille päästyään Susivuoret toteavat yhdestä suusta olevansa jälleen aivan uudenlaisissa maisemissa. Nimensä mukaisesti pikatie kulkee havumetsien keskellä kunnes päästään maan keskusylängön peltomaisemiin. Peltojen keskellä on harvakseltaan pieniä kyliä tai kaupunkeja kukkuloillaan mutta parin kirkontornin lisäksi muuten autiota maisemaa rikkovat suurkanalat. Joukossa saattaa olla jokunen sikalakin sillä Annikki ei ole vieläkään nähnyt tällä matkalla yhtään vapaasti laiduntavaa sikaa.
Segovian Alcázarin ja goottilaisen katedraalin näkyessä edessä olevalla kukkulalla, Susivuoret pysähtyvät hetkeksi pienen kirkon vieressä olevalle levikkeelle. Iglesia de la Vera Cruzin edustalta saa hienon kuvan Eresma-joen toisella puolella olevista suuresta linnakkeesta ja suuruutensa ja eleganttisuudensa ansiosta La Dama de las Catedrales -nimellä tunnetusta kirkosta. Susivuoret yrittävät ilman tulosta muistaa sitä, että kävivätkö he edellisen kerran Segoviassa ollessaan linnakkeessa ja katedraalissa. Olisi varmaan pitänyt tutkia matkalta otettuja valokuvia, Annikki sanoo ottaessaan vielä pari maisemakuvaa, joita niitäkään ei varmaan tule kotona katsottua.
Pyhäinpäivän ainoat pikku ruuhkat ovat hautausmaiden porteilla kun pyhäpukuiset valladolidilaiset vievät ruukkukrysanteemejä ja isoja kukkaseppeleitä haudoille. Autovía de Pinaresille päästyään Susivuoret toteavat yhdestä suusta olevansa jälleen aivan uudenlaisissa maisemissa. Nimensä mukaisesti pikatie kulkee havumetsien keskellä kunnes päästään maan keskusylängön peltomaisemiin. Peltojen keskellä on harvakseltaan pieniä kyliä tai kaupunkeja kukkuloillaan mutta parin kirkontornin lisäksi muuten autiota maisemaa rikkovat suurkanalat. Joukossa saattaa olla jokunen sikalakin sillä Annikki ei ole vieläkään nähnyt tällä matkalla yhtään vapaasti laiduntavaa sikaa.
Segovian Alcázarin ja goottilaisen katedraalin näkyessä edessä olevalla kukkulalla, Susivuoret pysähtyvät hetkeksi pienen kirkon vieressä olevalle levikkeelle. Iglesia de la Vera Cruzin edustalta saa hienon kuvan Eresma-joen toisella puolella olevista suuresta linnakkeesta ja suuruutensa ja eleganttisuudensa ansiosta La Dama de las Catedrales -nimellä tunnetusta kirkosta. Susivuoret yrittävät ilman tulosta muistaa sitä, että kävivätkö he edellisen kerran Segoviassa ollessaan linnakkeessa ja katedraalissa. Olisi varmaan pitänyt tutkia matkalta otettuja valokuvia, Annikki sanoo ottaessaan vielä pari maisemakuvaa, joita niitäkään ei varmaan tule kotona katsottua.
15. päivä: Las Tres Bellotas — Annikki ja Vilho pyhäinpäivän aaton illallisella
Pyhäinpäivän aaton kunniaksi Susivuoret päättävät syödä illalla ravintolassa. Valladolidin ravintolakeskittymä on Plaza Mayorin kulmilla mutta Annikki ja Vilho lähtevät päinvastaiseen suuntaan. Annikin tiedustelun mukaan yhdellä Plaza Circularilta lähtevästä yhdeksästä kadusta on Susivuorille sopiva perheravintola.
Hiljaisen pikkukadun alkupään talossa onkin ravintolan kyltti mutta ruokasalia ei kadulle näy. Susivuoret astuvat rohkeasti ovesta sisään täyteen baariin, jossa heille kerrotaan ruokapuolen avautuvan puolen tunnin päästä. Sitä odotellessa sopii nauttia baarin puolella copat tapasten kera.
Annikki ja Vilho eivät ehdi juoda viinilasillisiaan loppuun kun baaritiskiltä jo kehotetaan menemään ruokasalin puolelle. Vaikka kello on jo yhdeksän, Annikin lieväksi harmiksi Susivuoret ovat aluksi paikan ainoat ruokailijat. Se kun tarkoittaa sitä, että tarjoilija on erityisen valppaana palvelemaan heitä ja se on Annikille ja Vilholle vierasta. Toisaalta Annikin on helpompi kuulla tarjoilijan selostusta illan ruokatarjonnasta kun sali ei ole vielä täynnä kovaäänisesti pulisevia paikallisia.
Annikki tulee valinneeksi neljän ruokalajin aterian kun ei tahtonut aluksi ymmärtää, että kahdenkympin illalliseen kuuluvat kaikki tarjoilijan mainitsemat ruoat. Kala- ja kasvisvoittoisten alkupalojen jälkeen tarjoilija käy tiedustelemassa, mitä Annikki haluaisi bacalaon sijaan. Annikki yrittää turhaan selittää, että voisi yksinkertaisesti jättää kapakala-annoksen väliin. Se ei tietenkään käy päinsä ja Annikille tehdään hänen toiveensa mukainen, mm. paprikaa ja muita kasviksia sisältävä väliruoka.
Espanjassa toisilleen tuntemattomattomatkin tervehtivät aina ravintolassa muita asiakkaita ja aluksi Annikki luulee, että sisäänastuneet herra ja rouva tulevat ravintolaan illalliselle. Harmaantunut pariskunta koirineen kävelee kuitenkin suoraan keittiöön. Leivänhakureissun jälkeen pappa alkaakin näyttää Susivuoria palvelevalle tarjoilijalle mallia siitä, miten kateleivät asetellaan pöytään ja kuinka viinipullo avataan. Kokeneempi ammatinharjoittaja taitaa olla yksi kolmesta tammenterhosta. Ravintolan nimi Las Tres Bellotas viittaa kuulemma sen perustaneisiin kolmeen veljekseen. La Albacercan Tammenterho-veljekset komeilevat talon viinipullon etiketissä ja Annikista yhdennäköisyys koko ruokasalin henkilökuntaan on ilmeinen.
Annikin saadessa kala-annoksensa, ruokasali alkaa pikkuhiljaa täyttyä paikallisista illastajista. Naapuripöydän pariskunta pitää erityisesti syömästään suuresta vuoallisesta bacalao-paistosta mutta Annikki ei kadu annosvalintaansa. Vilho kehuu syömäänsä Rabo de toroa herkulliseksi mutta Annikki ei halua maistaa kuin pienen palan mureaksi haudutettua häränhäntää. Hän aiheellisesti pelkää, että hänenkin liharuoka-annoksensa on suuri. Lohkoperunat sivuuttamalla Annikki kuitenkin selviytyy chuletastaan siten, että vatsaan jää tilaa jälkiruoallekin. Vilhon on sen sijaan tyytyminen pelkkään kahviin. Vilhon maksettua alle neljänkympin laskun, tarjoilija kättelee tyytyväiset Susivuoret. Ravintolan baari on, jos mahdollista, vieläkin täydempi kuin pari tuntia sitten. Tungoksesta ja kovasta puheensorinasta huolimatta koko henkilökunta huomaa vastata Susivuorten kiitoksiin ja toivottaa heille hyvää illanjatkoa Annikin ja Vilhon lähtiessä espanjalaisttain jo alkuillasta kotiinsa.
Hiljaisen pikkukadun alkupään talossa onkin ravintolan kyltti mutta ruokasalia ei kadulle näy. Susivuoret astuvat rohkeasti ovesta sisään täyteen baariin, jossa heille kerrotaan ruokapuolen avautuvan puolen tunnin päästä. Sitä odotellessa sopii nauttia baarin puolella copat tapasten kera.
Annikki ja Vilho eivät ehdi juoda viinilasillisiaan loppuun kun baaritiskiltä jo kehotetaan menemään ruokasalin puolelle. Vaikka kello on jo yhdeksän, Annikin lieväksi harmiksi Susivuoret ovat aluksi paikan ainoat ruokailijat. Se kun tarkoittaa sitä, että tarjoilija on erityisen valppaana palvelemaan heitä ja se on Annikille ja Vilholle vierasta. Toisaalta Annikin on helpompi kuulla tarjoilijan selostusta illan ruokatarjonnasta kun sali ei ole vielä täynnä kovaäänisesti pulisevia paikallisia.
Annikki tulee valinneeksi neljän ruokalajin aterian kun ei tahtonut aluksi ymmärtää, että kahdenkympin illalliseen kuuluvat kaikki tarjoilijan mainitsemat ruoat. Kala- ja kasvisvoittoisten alkupalojen jälkeen tarjoilija käy tiedustelemassa, mitä Annikki haluaisi bacalaon sijaan. Annikki yrittää turhaan selittää, että voisi yksinkertaisesti jättää kapakala-annoksen väliin. Se ei tietenkään käy päinsä ja Annikille tehdään hänen toiveensa mukainen, mm. paprikaa ja muita kasviksia sisältävä väliruoka.
Espanjassa toisilleen tuntemattomattomatkin tervehtivät aina ravintolassa muita asiakkaita ja aluksi Annikki luulee, että sisäänastuneet herra ja rouva tulevat ravintolaan illalliselle. Harmaantunut pariskunta koirineen kävelee kuitenkin suoraan keittiöön. Leivänhakureissun jälkeen pappa alkaakin näyttää Susivuoria palvelevalle tarjoilijalle mallia siitä, miten kateleivät asetellaan pöytään ja kuinka viinipullo avataan. Kokeneempi ammatinharjoittaja taitaa olla yksi kolmesta tammenterhosta. Ravintolan nimi Las Tres Bellotas viittaa kuulemma sen perustaneisiin kolmeen veljekseen. La Albacercan Tammenterho-veljekset komeilevat talon viinipullon etiketissä ja Annikista yhdennäköisyys koko ruokasalin henkilökuntaan on ilmeinen.
Annikin saadessa kala-annoksensa, ruokasali alkaa pikkuhiljaa täyttyä paikallisista illastajista. Naapuripöydän pariskunta pitää erityisesti syömästään suuresta vuoallisesta bacalao-paistosta mutta Annikki ei kadu annosvalintaansa. Vilho kehuu syömäänsä Rabo de toroa herkulliseksi mutta Annikki ei halua maistaa kuin pienen palan mureaksi haudutettua häränhäntää. Hän aiheellisesti pelkää, että hänenkin liharuoka-annoksensa on suuri. Lohkoperunat sivuuttamalla Annikki kuitenkin selviytyy chuletastaan siten, että vatsaan jää tilaa jälkiruoallekin. Vilhon on sen sijaan tyytyminen pelkkään kahviin. Vilhon maksettua alle neljänkympin laskun, tarjoilija kättelee tyytyväiset Susivuoret. Ravintolan baari on, jos mahdollista, vieläkin täydempi kuin pari tuntia sitten. Tungoksesta ja kovasta puheensorinasta huolimatta koko henkilökunta huomaa vastata Susivuorten kiitoksiin ja toivottaa heille hyvää illanjatkoa Annikin ja Vilhon lähtiessä espanjalaisttain jo alkuillasta kotiinsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)