15. päivä: Valladolidissa ei hienostella edes katedraaliaukiolla

Erkkeri-ikkunat, jollaiset on Annikin ja Vilhon asunnossakin, näyttävät olevan tyypillistä valladolidilaisille kaupunkitaloille. Art deco -tyylisten rakennusten lisäksi erkkereitä, tosin vähemmin koristein, on myös niitä uudemmissa taloissa. Sateisena jatkuvana säässä Valladolid näyttää kuitenkin vähän rähjäiseltä. Osa keskustan rakennuksista on sangen huonossa kunnossa ja monesta arvorakennuksesta on enää pystyssä vain julkisivu.

Eläväisempää Valladolidia edustavat El Campillon kauppahalli kala- ja liha- ja muine elintarviketiskeineen sekä läheisellä Plaza de Españalla olevat vihannes- ja hedelmäkojut. Annikki ja Vilho eivät pysähdy tekemään ruokaostoksia vaikka mieli tekisi. Myös Pasaje Gutiérrez eli v. 1886 rakennettu art nouveau -tyylinen katettu kauppakuja vain vilkaistaan nopeasti. Vähän pimeältä ja hiljaiselta se näyttääkin ja Susivuoret jatkavat matkaansa kohti 1300-luvulla rakennettua Santísimo Salvadorin kirkkoa. Sen edessä olevalta pieneltä aukiolta näkyy jo kaupungin katedraalin korkein torni. Katedraalille päästäkseen Susivuoret oikaisevat poikkikadulle, jonka varrella on yksi yliopiston uudemmista rakennuksista  ja  purkukunnossa oleva vanha kerrostalo.

Valladolidin katedraalista piti aikanaan tulla Euroopan suurin kirkko. Mahtailevaa kirkkoa alettiin tehdä vanhojen kollegiaattikirkkojen paikalle ja v. 1589 projektin tavoitteeksi asetettiin valtavan katedraalin rakentaminen. Mutta Valladolid menetti asemansa yhdistyneen Espanjan kuningaskunnan pääkaupunkina jo v. 1531 ja hovin muutettua Madridiin, rakennusprojekti joutui rahoitusvaikeuksiin.  Kun katedraali v. 1668 vihittiin käyttöön, alkuperäisestä rakennussuunnitelmasta oli toteutettu alle puolet. Tänä päivänäkin renessanssityylinen La Santa Iglesia Catedral Metropolitana de Nuestra Señora de la Asunción on selvästi keskeneräinen vaikka siihen on vuosisatojen varrella lisäilty torneja ja muita rakenteita.

Katedraalin fasadi on Annikista tyyliltään vähän sekava. Jylhä sivusta on sitä yksinkertaisempi ja katedraalin takaosassa olevat rauniot tekevät kokonaisuudesta aika karun. Katedraalin edustalla on pari mukavan näköistä kahvilaa mutta pientä aukiota hallitsevat parkkihallin sisäänkäynti ja sen laidalle rakennettu tylyn näköinen suuri kerrostalo. Valladolid ei ole kaupunki, jossa turistit parveilevat  pittoreskissa vanhassakaupungissa. Vaikka kaupungin mahtava historia on läsnä, Valladolidissa eletään vahvasti  opiskelu- ja teollisuuskaupungin nykypäivää.

Kaupungin keskusaukiolla, Plaza Mayorilla, ei sielläkään ole takerrettu menneeseen. Rakennustyömaan metelissä Annikki ja Vilho vain vilkaisevat nopeasti suuren aukion laidalla olevat kauniit rakennukset kaarikäytävineen. Kuten Valladolidissa sopii odottaakiin, heti kulman takana, El Teatro Zorrillaa vastapäätä on El Corte Inglés. Annikille on muuten selvinnyt, että José Zorrilla oli Valladolidista kotoisin ollut romantikan ajan runoilija ja näytelmäkirjailija. Muutamia Zorrillan näytelmiä saatetaan esittää tänäkin päivänä päätelleen siitä, että niistä on uusia käännöksiä 2000-luvulta. Annikkia Don Juan Tenorio ei kuitenkaan kiehdo edes Halloweenin aikaan ja hän haluaa ostoksille.

Vilhon kanssa Annikin on turha yrittää pieniin muotiliikkeisiin sukkuloimaan. Ei hänellä ole syytäkään päivittää garderobiaan. Espanjassa oikeastaan vain Barcelonassa ja Madridissa pukeudutaan muodikkaasti eikä muualla maassa tunneta yhtä kovaa halua näyttäytyä tyylikkäänä kaupungilla. Annikki on kuitenkin tarvitsevinaan uuden käsilaukun. Sään muututtua kirkaan aurinkoisesta pilviseksi ja Susivuorten liikkuessa katedraaleilla kylämuseoiden ja  vuoristolaitumien sijaan, konjakinvärinen nahkalaukku ei sovikaan enää Annikkin asuun.  Kaiken huipuksi Vilho haukkuu Annikin milanolaista laukkua rumaksi. Ei käytännöllinen iso käsilaukku kuulu Annikinkaan suosikkeihin mutta eihän Susivuorten retkille voi ottaa mukaan mitään kallista hienoa laukkua. Annikin tämän matkan tyylikkäin ”merkkituote” taitaa olla hänen Deuterin reppunsa.

Susivuoret astuvat tihkusateesta tavarataloon ja Annikin sujahtaessa sen laukkuosastolle, Vilho menee tutkimaan tuliaiset mielessään alakerran ruokaosastoa. Koska ei aio hankkia kallista laukkua, Annikki ohittaa nopeasti Pedro Garcían, Carolina Herreran, Tousin ja muiden tunnettujen espanjalaisten muotitalojen osastot. Toki yhtenä syynä on se, että Annikkin suosimien laukkusuunnittelijoiden sanelemana syksyn trendivärit ovat vaalean harmaa ja tummansininen.

Annikki löytää nopeasti kivan, arkilaukuksi sopivan Adolfo Dominguezin laukun. Kun myyjä vielä etsii hänelle viininpunaisen laukun kanssa täsmälleen samanvärisen lompakon, Annikki  lähtee tyytyväisenä etsimään Vilhoa esitelläkseen tälle ostoksensa.

15. päivä: Espanjan perustuslaki ja Asturian prinsessa Leonor täyttävät vuosia

Vilho huhuilee keittiössä puuhailevan Annikin aamuteeveen ääreen katsomaan Ellinooran ensimmäistä julkista esiintymistä. ”Ellinoora” on tietenkin Leonor de Todos los Santos de Borbón y Ortiz eli Espanjan kuningasparin esikoinen ja Asturian prinsessa Leonor. Prinsessan tehtävänä Madridin Cervantes-instituutissa on lukea Espanjan tasan 40 vuotta sitten hyväksytyn perustuslain ensimmäinen artikla. Paikalla on kuningashuoneen ja arvovieraiden lisäksi tietysti media; onhan tulevan kuningattaren ensiesiintyminen päivän pääuutinen.  Aikamoinen syntymäpäivälahja tänään 13-vuotta täyttävälle Leonorille.

Kuten kuka tahansa äiti, kuningatar Letizia seuraa jännityneenä tyttärensä esitystä. Ei prinsessan vierellä seisova kuningas Felipe VI hänkään vaikuta kovinkaan rennolta. Ikäistään nuoremmalta näyttävän Leonorin aloittaessa lausua, että Espanja on parlamentaarinen monarkia, äiti tuskin hengittää.  TV-kameroiden suristessa  nuori prinsessa hoitaa tehtävänsä hyvin koulutetun ammattilaisen lailla ja vanhemmat loistavat ylpeydestä.

14, päivä: Annikki ja Vilho viettävät koti-illan Valladolidissa

Annikin Susivuorille Valladolidista löytämä asunto sijaitsee muutaman minuutin kävelymatkan päässä vanhastakaupungista aivan tavallisessa, ilmeisesti 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Annikin soitettua asunnon vuokraajalle, tämä kertoo tuttavansa Josén olevan avainten kanssa Susivuoria vastaanottamassa. Vilhon kääntäessä auton kapealla yksisuuntaiselle Calle Nogalesille, José vilkuttaakin Susivuorten uuden kotitalon edessä. Kaupungin nähtävyyksien ja asunnon esittelyn jälkeen José näyttää vielä reitin kulman takana sijaitsevaan parkkihalliin.

Annikki ja Vilho ovat kummatkin innokkaasti nyökytellen kuunnelleet asiallisen espanjankielisen selostuksen vaikka kummallakaan ei ole hajuakaan kuka Valladolidin oma suurmies José Zorrilla oli miehiään. Siitä päätellen, että hänelle on jalkapallostadionin lisäksi omistettu kotimuseo ja teatteri ja kaikkea muutakin, Zorrilla ei tainutkaan olla Real Valladolidin pelaaja. Sitäkään Annikki ei tiedä, mitä Miguel de Cervantes Saavedra tai Cristóbal Colón puuhailivat Valladolidissa mutta näidenkin suurmiesten kotimuseo löytyy kaupungista. Yhteistä Zorrillan, Cervantesin ja Kolumbuksen kotimuseoille on se, että Susivuoret tuskin ehtivät tai edes viitsivät käydä yhdessäkään niistä.

Vilhon siirtäessä auton parkkihalliin, Annikki selaa vain pintapuolisesti saamansa esitteet ja turistikartan. Turistinähtävyyksiä tärkempää on selvittää se, missä tehtäisiin ruokaostokset pyhäinpäivän varalta. El Día de Todos los Santos on Espanjassa tärkeä pyhäpäivä, jonka vietossa yhdistyvät vanhat perinteet ja kaupallisuus. Haudoille vietävien krysanteemien lisäksi kaupoissa on tarjolla kaikenlaista Halloween-rekvisiittaa ja liikkeet ovat apteekkeja ja huoltoasemia myöten koristeltu kurpitsoin, lepakoin jne.

Haettuaan kaupasta iltapalaa ja pari mielenkiintoista Ruedan D.O.-alueen cava-pulloa, Susivuorilla on aikaa perehtyä asuntonsa mukavuuksiin. Se, että loma-asunnossa on ainakin joskus asuttu vakituisesti, on yleensä tae siitä, ettei siinä ole tolkuttomia pohjapiirustukseen, kodinkoneisiin, huonekaluihin ja muuhun varusteluun liittyviä epäkäytännöllisyyksiä. Näin tälläkin kertaa paria huteraa Ikean pöytälamppua lukuunottamatta. Susivuorten vanhan tutun, Vaillant-kanin ryhtyessä työhönsä eli kaasuboilerin alkaessa lämmittää asunnon pattereita, Annikki ja Vilho voivat viettää mukavan koti-illan teeveen ääressä. Sieltä kun tulee sopivasti monta jaksoa takavuosien suosikkisarjaa Los Serrano.

14.päivä: Palencian El Cristo del Oteron siunaamana Valladolidiin

Palencian kaupunkia lähestyttäessä Vilho huomaa edessä häämöttävällä kukkulalla El Cristo del Oteron. Täytyyhän tätä, myös nimellä El Monumento al Sagrado Corazón de Jesús tunnettua, vuonna 1930 pystytettyä Kristus-patsasta käydä vilkaisemassa vähän lähempää. Annikista kaupungin ylle siunauksensa antava 20-metrinen Kristus on taideluomuksena jokseenkin kaamea. Onneksi jättipatsashanke joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja sen suunnittelut Victorio Macho ei päässyt toteuttamaan villeimpiä ideoitaan. Annikista Kristus hoitaa tehtävänsä riittävän hyvin vaikka ei olekaan päällystetty kullalla, pronssilla, marmorilla ja norsunluulla.

Salamancaan ja Leóniin verrattuna niitä kaksi kertaa suurempi Valladolid ei ensinäkemältä vaikuta kovinkaan idyllisestä kaupungilta. Toimeliaalta kuitenkin sillä lähestymistien varrella on useita pienteollisuusalueita ja isojakin tuotantolaitoksia autotehtaita myöten. Se, että Valladolid on keskellä viittä mielenkiintoista viinialuetta — Ribera del Duero, Rueda, Toro, Tierra de León ja Cigales — riittää Susivuorille syyksi pysähtyä maakunnan suurimpaan kaupunkiin.

14. päivä: Leónista pyhiinvaeltajia vastaan — La villa romana La Olmeda

Vilho ei tahdo millään uskoa, että maissipeltojen keskeltä  löytyisi joku näkemisen arvoinen paikka. Annikki vakuuttaa, että Pedrosa de la Vegan kylän lähistöllä on merkittävä arkeologinen kohde ja kannustaa Vilhoa ajamaan kärrytietä eteenpäin. Pian näkyviin tuleekin suuri moderni rakennus ja sen edessä oleva laaja pysäköintialue. Parkkipaikalla ei ole ensimmäistäkään autoa mutta Annikki sanoo huomanneensa rakennuksessa valoa ja että sen takana on yksi auto. Henkilökunta on siis paikalla ja Annikki ja Vilho pääsevät sisään La Villa Romana La Olmedaan.

Vuonna 1968 löydetyn, linnamaisen komean roomalaishuvilan jääteitä tutkittiin parikymmentä vuotta ennen kuin alue avattiin yleisölle. Sittemmin 4400 neliömetrin kokoisen huvilan ympärille on rakennettu näyttelykeskus, jonka itse kuningatar Sofia kävi avaamassa v. 2009. Annikki ja Vilho saavat kiertää  huvilan raunioita ja sen lattiamosaiikkeja tutkimassa aivan kahdestaan. Vasta kun he ovat katsoneet kaikki, mitä aina 300-luvulle asti käytössä olleesta huvilasta on jäljellä, alueen lipputiskille saapuu ryhmä espanjalaisia eläkeläisiä ja Susivuoret livahtavat keskuksen auditorioon. Annikista siellä pyörivä opastusfilmi on harvinaisen pätevä ja hän suosittelee sitä niillekin, jotka eivät osaa espanjaa. Tosin filmin voi varmaan katsoa myös englanniksi tai ranskaksi selostettuna, onhan paikan opastaulutkin kolmikielisiä. Kaiken kaikkiaan VRO eli roomalaishuvila La Olmeda on vierailun arvoinen kohde jos sattuu liikkumaan Leónin ja Burgosin suunnalla.

VRO-lippuun kuulu myös käynti muutama kuukausi sitten avatussa El Museo de la Villa Romana La Olmedassa. Susivuoret ajavat nelisen kilometriä San Pedro de Saldañan kylään, jonka sivukadulta vanhaan San Pedron kirkkoon tehty museo löytyy. Pikku museossa on esillä La Olmedasta tehtyjä löytöjä ja paikkakuntalaiset ovat syystä ylpeitä tyylikkäästä museostaan.

Palencian provinssissa olisi La Olmedan lisäksi toinenkin roomalaishuvila, jossa on myöhäisantiikin aikaisia mosaiikkeja. Annikki ja Vilho eivät tohdi lähteä kiirehtimään La Tejadaan ehtiäkseen kunnolla tutustua paikkaan ennen kuin se menee alkuiltapäiväksi kiinni. Kylmänä ja sateisena jatkuva sääkään ei houkuttele tekemään ylimääräistä maaseutukierrosta ja Susivuoret jatkavat matkaansa etelään vievälle maantielle.

Annikki oli ajatellut, että Susivuoret olisivat jatkaneet hyvin alkanutta katedraalikierrostaan Burgosissa mutta pyhäinpäivän aattona hän ei löytänyt kaupungista Susivuoria miellyttävää, kohtuuhintaista majapaikkaa. Niinpä kaksikkomme suuntaa Burgosin ja Leónin väliseltä pyhiinvaellusreitiltä Valladolidiin. Sadeviittoihin sonnustautuneet reppuselkäiset caministat sen sijaan pysyvät reitillä jatkaen kävelyään kohti Santiago de Compostelaa. Annikki panee jälleen merkille sen, että  pyhiinvaellukset tuntuvat nykypäivänä olevan yksisuuntaisia. Kymmeniä länteenpäin käveleviä vastaan kun ei tule ainuttakaan Santiagosta palaavaa vaeltajaa.

13. päivä: Kulttuuri- ja tavaratalokierros lämmittävät Annikkia Leónissa

Päivä on kylmä mutta aurinkoinen kun Annikki ja Vilho kävelevät pari kilometriä Leónin historialliseen keskustaan. Annikista on mukava päästä välillä kaupunkimiljööseen Susivuorten luuhattua pari viikkoa Extremaduran ja Castilla y Leónin takamailla.

León perustettiin reilu parituhatta vuotta sitten ja  Susivuoret pääsevät kaupungin vanhimpaan osaan roomalaisaikaisen kaupunginmuurin portista. Romaanisessa Basílica de San Isidorossa pistäydyttyään, Annikki ja Vilho jatkavat matkaansa pyyhinvaellusreittiä  seuraten kaupungin goottilaiselle katedraalille, Catedral de Santa María de Regla, joka tunnetaan myös nimellä La Pulchra Leonina. Leónin kaunis vanhakaupunki kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin ja se on julistettu myös parlamentarismin kehdoksi. Kaupungin motto ”Cuna de parlamentarismo” juontaa siitä, että kuningas Alfonso IX perusti Leóniin Euroopan ensimmäisen parlamentin, Cortes de León,  vuonna 1188.

Annikki ja Vilho pyörivät aikansa kauniilla katedraalilla ja se lähikortteleissa. Kun he ovat nähneet Antoni Gaudín suunnitteleman Casa Botinesin, Susivuorille riittää turisteeraaminen tältä päivältä. Pakattuaan kameransa laukkuun ja vetäessään hansikkaat kohmeisiin käsiinsä, Annikki päättää, että seuraava pyörintä tapahtuu sisätiloissa.

Casa Botines

Kuten muuallakin Espanjassa, sen suuri tavarataloketju on täräyttänyt bunkkerimaisen liikerakennuksensa kaupungin vanhaan keskustaan. Leónissa tavaratalo ei sentään ole ihan katedraalin vieressä vaan muutaman korttelin päässä Plaza Mayorista ja täpärästi vanhan kaupunginmuurin ulkopuolella. Vaikka 1940 perustetun tavaratalon nimi El Corte Inglés viittaa korkeaan laatuun, tässä pikkukaupungin pienehkössä tavaratalossa on enemmän halvemman hinta- ja laatuluokan vaatteita ja laukkuja kuin Madridin pääliikkeessä, jossa on kaikkien kalliiden merkkituotteiden osastot. Se  sopii Annikille, joka taitavan myyjättären avustuksella löytää itselleen oikean kokoisen, -värisen ja -hintaisen kevytuntuvatakin.  Annikki on turhaan etsiskellyt tällaista puolipitkää kevyttä takkia Helsingistä ja on tyytyväinen löydettyään sellaisen Leónista, jossa sille on heti käyttöä. Vilhon Annikki löytää elektroniikkaosastolta ja tälläkin on kädessään liikkeen vihreä-musta kassi. Annikin ei ole vaikea arvata, että Vilho on ollut taas veitsiostoksilla. Nyt tämän matkaan on tarttunut albaceteläinen jamonero eli joustavateräinen kinkkuveitsi sekä iso keittiöveitsi. Seuraavaksi täytynee mennä hakemaan ruokakaupasta viiden kilon ilmakuivattu kinkku, että Vilho pääsee kokeilemaan kuinka ohuiden kinkkuviipaleiden leikkaaminen sujuu, Annikki tuumii päätään puistellen.

12. päivä: Talvi yllättää Annikin Leónissa

Ilma tuntuu jo jäätävän kylmältä Annikin ja Vilhon palatessa huoneistohotelliinsa. Säätiedotuksen ilmoittama kylmä rintama on saavuttanut reilun 800 metrin korkeudessa olevan Leónin ja ikkunasta näkyvät, Asturian suunnassa olevat vuoret ovat lumen peitossa. Susivuoret katselevat huolestuneina uutislähestystä. Lumiraja on Castilla y Leónissa ja Asturiassa laskenut 1200 metriin ja maan pohjoisrannikkoa riepottaa lumimyrsky.

Uutiskuvat lumessa tieltä suistuneista autoista ja kaatuneiden puiden katkomista sähkölinjoista vakuuttavat, että Espanjaan on tullut kaksi kuukautta etuajassa talvi. Susivuorten suunnitelmissa oli jatkaa huomenna matkaansa pohjoiseen mutta viimeistään nyt on selvää, että se ei ole viisasta.  ”Rantaloma” sähköttömässä pikkukylässä myrskyävän Atlantin rannalla ei houkuttele. Sadaksi euroksi ilmoitettu peruutusmaksu ennakkoon varatusta asunnosta on Susivuorten mielestä pikkusumma verrattuna siihen, että pitäisi lähteä kesärenkailla ja ilman lumiketjuja ajamaan Leónin ja Gijónin väliselle vuoristotielle. Annikki siis etsii varausportaalista sähköpostiosoitteen, johon hän lähettää espanjaksi muotoilemansa viestin kertoakseen, etteivät Susivuoret voikaan saapua huomenna Liñaresiin. Parin tunnin päästä viestiin vastataan, että viime hetken peruutus onnistuu ilman mitään kuluja.

Seuraavaksi Annikki käy hotellin vastaanotossa varmistamassa Susivuorille majoituksen toiseksi yöksi Leónissa. Kuten Annikki etukäteen arvelikin, ystävällinen vastaanottovirkailija vinkkaa, että uusi varaus kannattaa tehdä huoneistohotellin verkkosivulla itse. Näin edullisessa kokonaishinnassa on mukana aamiainen.

Syrjäisiä maaseutukyliä kolunneet Annikki ja Vilho siirtyvät siis Plan B:hen. Mistään varsinaisesta suunnitelmasta ei heidän tapauksessaan ole tietenkään kysymys. Sen sijaan,  että selvittäisivät Leónin kulttuurikohteita, Vilho avaa Rueda D.O.:n cavan ja Annikki tutkii lyhintä kävelyreittiä kaupungin katedraalin ohi tavaratalolle.

12. päivä: El Clásico San Mamésin teebaarissa

Susivuorten päästyä Salamancasta pohjoiseen vievälle pikatielle, Annikki käynnistää haukkalaskurin. Reilun 200 kilometrin matkalla halki peltoaukeiden, Annikki ja Vilho näkevät auton ikkunasta 78 haukkaa. Valtaosa niistä on isohaara- ja haarahaukkoja mutta joukossa on pari hiiri- ja tuulihaukkaakin. Haukkojen vaanimien jyrsijöiden lisäksi korjatuilla maissipelloilla on varmaan muutakin riistaa sillä niillä liikkuu muutama metsästäjä koirineen.

Susivuorten ohittamat Zamora, Benavente ja pari muuta pienempää kaupunkia eivät houkuttele pysähtymää. Vilho tarraakin yhä tiukemmin auton rattiin sillä peltoaukeilla tuulee kovasti ja moottoritien päällyste on kehno.  Muutama tietyö ei tyhjällä tiellä juuri matkantekoa hidasta ja Susivuoret ovat pian Leónissa.

Kaksikkomme seuraava majapaikka on kaupungin pohjoislaidalla Barrio San Mamésissa. Se on Leónin yliopiston kampusaluetta ja Susivuorten  huoneistohotellissa olevan ns. studion ikkunasta näkyy kasvatustieteellisen ja taloustieteellisen tiedekunnan rakennukset. Ei niinkään yllättäen, lähikortteleissa on useita pizzerioita ja hampurilaisbaareja. Annikki ja Vilho eivät sateiseksi ja kylmäksi muuttuneessa säässä lähde etsimään mitään fine dining -ravintolaa vaan kävelevät lähimpään ruokapaikkaan, joka osoittaa elonmerkkejä. Pizzeriaksi itseään tituleeraavan paikan ruokasali on puolillaan sunnuntailounaalla olevia perheitä ja pariskuntia. Susivuoret saavat omasta mielestään erinomaisen pöydän paikan keittiön ja ison taulutelkkarin välistä. Siitä heidän on Menú del díaa pistellessään ja talon punaviinipulloa tyhjentäessään hyvä tarkkailla,  mitä muissa pöydissä syödään ja miten El Clásico lähtee käyntiin.

El Barça johtaa ensimmäisen puoliajan päättyessä jo 2-0 kun Annikki ja Vilho lopettelevat ateriaansa. Susivuorten asetellessa kohti seuraavaa baaria, sieltä kuuluu tv-selostajan huuto ”Gooooooooooooooool....!!!”. Madrid on tehnyt kavennusmaaliin. Susivuoret tunkevat täpötäyteen baariin katsomaan hidastuksen maalista ja seuraavat seisten pelin loppuun viinilasit kädessään. Sarjataulukon tilanteen takia Susivuorten on tänään oltava Madridin puolella vaikka pääkaupungin suurin joukkue muuten on Atléticon kannattajien verivihollinen.

Madrid hyökkää vimmaisesti mutta tasoitusmaalia ei hyvistä tilanteista huolimatta synny ja 5 isosta teeveeruudusta peliä seuraavien Madridin kannattajien tuska syvenee. Peli päättyy lopulta Barçan voittoon 5-1 ja Lopeteguin potkut on varma asia. Baari tyhjenee välittömästi  pelin päätyttyä lähes kokonaan ja Susivuoret mahtuvat istumaan baaritiskin ääreen nauttiakseen toiset juomat. Annikki ei halua enenpää punaviiniä ja Vilho kehottaa häntä tilaamaan manzanillan. Annikki ei kuitenkaan saa odottamaansa pientä lasillista finoa vaan hänelle tuodaan kannullinen teetä pienen leivonnaisen kera. Vilho on kuolla nauruun Annikin ilmeen nähdessään. Olisihan Susivuorten pitänyt tajuta, ettei täällä pohjoisessa ole tyypillistä juoda baarissa kuivan sherryn tapaista  manzanillaa vaan että ”manzanilla” tarkoittaa täällä kamomillaa. Tai sitten tarjoilijatyttö fiksusti päätteli, että pelin lopputulokseen pettynyt Annikki on rauhoittavan kamomillateen tarpeessa. Tutkittuaan tarkemmin baarin sisustusta ja juomalistaa, Susivuorille selviää, että Bar Casablanca on oikeastaan elokuva-aiheinen teehuone vaikka Annikkin lailla kukaan muu ei siellä teetä juokaan. Bogie toki tunnettiin teen, ja tietysti väkempienkin juomien ystävänä, mutta Annikista on pöhkö nimetä baari ja sen teejuomat Curtizin elokuvan mukaan.

12. päivä: Susivuoret tekevät sienalaisen visiitin Salamancaan

Annikki on nukkunut koko yön kuin murmeli huolimatta siitä, että hotellin ruokasalissa on juhlittu pikkutunneille asti. Paikallisten eläkeläisten kovaäänisin ilakointi päättyi jo puolenyön maissa mutta muutama pappa kuulemma jatkoi juhlia aamuneljään. Myöskään kylmänä ropissut sade ei häirinnyt Annikin unta ja hän on virkeänä hoputtamassa Vilhoa aamiaiselle. Muun perheen ollessa sunnuntaivapaalla, majatalon emäntä hoitaa aamupalan valmistuksen ja tarjoilun. Vaikka Susivuoret eivät ilkeä liikaa juoksuttaa jalkansa loukannutta rouvaa keittiön ja baarin välillä, he saavat runsaan ja maukkaan aamiaisen. Susivuorten lopetellessa toisia maitokahvejaan, aamiaiselle saapuu toinenkin pariskunta. Muut hotellivieraat ovat lähteneet jatkamaan matkaansa jo aamuseitsemältä.

Vilhon raapiessa jäätä auton tuulilasinpyyhkimistä, Annikki käy maksamassa pienen, yöpymisestä aamiaisineen ja eilisestä päivällisestä kertyneen laskun. Hyvin ravitut ja levänneet Susivuoret ovat valmiit uuteen yritykseen nähdä Salamancan katedraali.

***

Sunnuntaiaamu onkin hyvä aika tehdä pikavierailu Salamancan historialliseen keskustaan. Sivukadulta löytyy helposti ilmainen parkkipaikka, josta on vain muutaman korttelin kävelymatka vuonna 1134 perustetun yliopiston vanhimmille rakennuksille. Salamancan yliopisto taitaa olla maailman kolmanneksi vanhin yhä toimiva yliopisto Bolognan ja Oxfordin jälkeen. Annikki muistaakin erään entisen kollegansa olevan Salamancan yliopiston kasvatti.

Komeiden yliopistorakennusten välistä Susivuoret pujottelevat kaupungin katedraalille. Pari sataa vuotta kestäneen, 1500-luvun alussa aloitetun rakentamisen tulos eli aamupäivän auringon valaisema La Catedral de la Asunción de la Virgen on komea näky. Tämän mahtavan La Catedral Nuevan eli uuden katedraalin kupeessa on sitä 400 vuotta vanhempi ja huomattavasti pienempi La Catedral Vieja de Santa María. Annikki ja Vilho tutkivat huolella uuden katedraalin fasadin mielikuvituksellisia veistoksia ja Vilho löytääkin välittömästi  La Puerta de Ramosin kaaresta El Astronautan. Vuonna 1992 tehty astronauttiveistos sulautuu vaivatta satoja vuosia vanhojen pyhimysten ja mytologisten eläinhahmojen sekaan.

Salamanca on muuten ensimmäinen etappi tällä  Susivuorten matkalla, jossa he törmäävät ulkomaalaisiin matkailijoihin. Tähän asti, aina Guadalupea ja Méridaa myöten Susivuoret ovat itse olleet ainoat vierasmaalaiset turistit mutta Salamancan katedraalin edustalla on ryhmä saksalaisia eläkeläisiä.

Annikki ja Vilho kiertävät vielä vanhan katedraalin ja La Casa Lisin eli El Museo de Art Nouveau y Art Décon ohi Tormes-joen rantaan vilkaisemaan sen ylittävää roomalaista siltaa. Sillan pielessä seisoo sitä paljon vanhempi vettonien El Toro - Verraco. Silta ja kivihärkä ovat molemmat kuvattu Salamancan kaupungin vakuunaan.

Salamancassa on meneillään iso liikuntatapahtuma ja katedraaleilta tulee alas rantatielle tasaiseen tahtiin juoksijoita numerolaput rinnassaan. Nopeimpien juoksijoiden jo käännyttyä takaisin Plaza de la Concordialle, rantatie täyttyy kävelijöistä ja Annikille selviää, että kysymyksessä on La Marcha contra el cáncer. Koko Salamanca mummoja ja pikkuvauvoja myöten  näyttää olevan marssimassa syöpää vastaan. Susivuoret  kävelevät hetken iloisen joukon mukana kunnes heidän tiensä erkanee pikkukadun suuntaan, jonne he jättivät autonsa.

Salamancassa olisi hyvin voinut viettää useita päiviä kierrellen sen kauniissa vanhassa kaupungissa. Maantie kuitenkin kutsuu Susivuoria ja Salamanca pääsee samalle listalle kuin Aachen ja Siena eli pikavisiittikaupungeiksi, joissa Annikki ja Vilho toivovat vierailevansa toisenkin kerran.

11. päivä: Annikki ja Vilho syövät hyvän aterian San Pedro de Rozadosissa

Susivuorten poistuessa liikenneympyrästä Aldeatejadan suuntaan, Salamancan kaupunki loppuu kuin seinään. Maaseutu peltoineen ja lampaineen alkaa välittömästi ilman esikaupunkeja ja lähiöitä. Aurinkokin alkaa taas paistaa kun Annikki ja Vilho saapuvat parinkymmenen kilometrin päähän Salamancan keskustasta olevaan San Pedro de Rozadoksen kylään. Sen kapealta kujalta löytyy vanha kivitalo ja Hotel Rural Carretera VII. Annikin käydessä paikan vastaanottossa, joka on itse asiassa baaritiski, selviää, ettei kylässä ole kahta hotellia. Karttaohjelmiin merkitty ”toinen” hotelli tarkoittaa yhden ja saman laitoksen toista ovea. Maalaishotellin emäntä neuvoo Vilhoa ajamaan korttelin ympäri ja parkkeeraamaan auton kiviaidan viereen. Siitä Susivuoret pääsevät matkalaukkuineen suoraan hotellin yläkertaan, jossa heidän huoneensa on.

Hotellihuone on suurempi kuin kuvissa näytti ja kun sinne on tuotu patterikin lämpöä tuomaan, Susivuoret ovat tyytyväisiä edellisenä päivänä nopeasti tekemäänsä majapaikan valintaan. Äänieristys hotellin seitsemän huoneen välillä ei ole kummoinen mutta tuskinpa patikoinnin väsyttämät eläkeläiset jaksaisivat meluta yöllä. Ainakin osa hotellin puolesta tusinasta muusta asukkaasta taitaa olla pyyhiinvaeltajia matkalla Santiago de Compostelaan. San Pedro de Rozados on nimittäin Vía de La Plata -pyhiinvaellusreitin varressa.

Annikilla ja Vilholla on mielessään maallisemmat kohteet Annikin kuultua, että hotellissa on jo iltapäivällä mahdollisuus ruokailuun. Nälkäiset Susivuoret astelevat sisäpihan kautta hotellin baariin, josta heidät ohjataan verhon taakse peremmälle. Vaatimattomaan  baarilounaaseen varautuneet Susivuoret istutetaankin komean ruokasalin ikkunapöytään. Annikki käy tutkimassa salin perällä olevat viinihyllyt ja löytää sieltä ilokseen punaviinipullon, jonka etiketissä komeilee jänis. Susivuoret ovat kuitenkin yksinkertaisesti tilanneet lasilliset punaviiniä lukematta viinilistaa ja heille kaadetaan alueen DO-viiniä, Toroa pullosta, jonka etiketissä on haukka.

Viini on hyvää ja sopii erittäin hyvin yhteen Susivuorten saaman pääruoan kanssa.  Annikki ei juuri milloinkaan tilaa ravintolassa pihviä. Useimmissa Euroopan maissa kunnon pihvin saadakseen kun pitäisi joko mennä huippukalliiseen ravintolaan tai löytää aito argentiinalainen paikka varautuen syömään hillitön määrä lihaa. Espanjan härkämailla halvassa perhehotellissakin voi saada erinomaisen, parillalla oikeaoppisesti puolikypsäksi paistetun pihvin kuten Susivuoret nyt. Annikin ja Vilhon mehukkaiden solomillon  ja entrecôten lisäksi suurilla lautasilla on rapeita perunakiehkuroita ja kokonaisina paistettuja pieniä vihreitä chilipaprikoita. Ateria on niin hyvä ja täyttävä, että Annikki kieltäytyy suklaajälkiruoasta ja tilaa sitä kevyemmäksi olettamansa Arroz con lechen. Tämä Espanjassa tavanomainen riisijälkiruoka osoittautuu riisipuuroksi, jossa on vähän enemmän sokeria kuin suomalaisessa joulupuurossa.

Annikkia alkaa lounaan jälkeen ramaista niin, että hän jää huoneeseen lepäämään Vilhon käydessä pienellä kävelylenkillä. Päiväunista ei kuitenkaan tule mitään sillä Annikin inhoama Microsoft on mennyt omin päin päivittämään iPadiin ladatun  tekstinkäsittelyohjelman sillä seurauksella, että koko ohjelma on mennyt jumiin. Annikin manaillessa iPadinsä kanssa, Vilho palaa innoissaan kävelyltä mukanaan pari suoraan puusta poimimaansa saksanpähkinää.

11. päivä: Huonoa säätä ja kulttuurikohteita väistelevä Annikki ohittaa Salamancan

Annikki ja Vilho ovat jälleen Autovia de La Platalla ja aurinko paistaa taas. Tarkemmin sanottuna, Susivuoret ovat autonavigaattorinsa Chiaran ohjeiden vastaisesti pyyhkäisseet El Parralin kylästä suorinta mahdollista kärrytietä Madridin ja Salamancan väliselle pikatielle ja räntä ja muukin sade ovat jääneet taakse.

Koska on vasta varhainen iltapäivä, Vilho uumoilee, että Susivuoret voisivat tehdä kierroksen Salamancassa sen katedraalia ja yliopistoa katsomaan. Katedraali kyllä näkyy liikenneympyrään mutta siinä pyöriessään Susivuoret toteavat, ettei lauantai-iltapäivä töistä palaavineen ja ostoksille kiirehtivineen kaupunkilaisineen olekaan sellainen yhdistelmä, että kannattaisi yrittää ajaa sen syvemmälle kaupungin historialliseen keskustaan. He poistuvatkin liikennesumpusta Santa Maria de Tormesin suntaan. Kun Salamancan lähiöksi muuttuneessa kylässä osuu lounaspaikkaa nopeammin silmiin ruokakauppa, Susivuoret  parkkeeravat sen kivikkoiselle parkkipaikalle neuvottelemaan uudesta päiväohjelmasta. Neuvottelu on lyhyt ja sen tuloksena Annikki ja Vilho käyvät pikaisesti kaupassa varmistamassa, etteivät kuole illalla nälkään ja janoon vaikka eivät pääsisivätkään ravintolaan syömään.

11. päivä: Vettonit järjestävät Susivuorille kylmän vastaaoton Chamartiníssa

Annikin ja Vilhon jättäessä jäähyväiset mukavalle isäntäväelleen Sierra de Gredosin Barajasissa, auton lämpömittari näyttää vain neljää plusastetta. Pilvet roikkuvat alas vuorenrinteitä ja Susivuoret joutuvat ajamaan hetken sumussa ennen kuin itään menevä tie laskeutuu Gredosin ylätasangolle. Näillä tasaisilla laitumilla on lehmiä ja vasikoita, härkien laiduntaessa sumun keskellä ylärinteillä.

Sumuvalojen lisäksi ajomatkalla kohti Àvilaa tarvitaan pyyhkimiä. Sää on muuttunut kurjaksi eikä kiemuraisilla pikkuteillä ajaminen ole herkkua vähäisestä liikenteestä huolimatta. Tasaisten laidunmaiden jäätyä taakse maisema muuttuu aivan toisenlaiseksi. Rinteet ovat täynnä pyöreälinjaisia kivenlohkareita. Jos kivet eivät olisi niin suuria, voisi kuvitella, että niitä on tarkoituksellisesti aseteltu päällekkäin erikoisiin muodostelmiin.

Kivisiltä rinteltä Susivuoret pääsevät vihdoin Chamartinín kylään, jonka liepeillä olisi El Castro de la Mesa de Miranda. Mutta lyhin reitti tälle arkeologiselle alueelle on tietyön takia poikki. Kun taivaalta alkaa sataa räntää, Susivuorten on todettava, että ei ole mieltä väkisin lähteä palelemaan ja liukastelemaan kymmeniä hehtaareja käsittävälle alueelle kivikasoja katsomaan. Roomalaisaikaa edeltäneen vettonikulttuurin asuinpaikka jää tällä kertaa näkemättä. Sen verran Susivuoret ajelevat edestakaisin kylätiellä, että näkevät sen pienelle aukiolle castrosta siirretyn El verraco de Chamartínin. Parimetrinen kivinen härkä on yksi vettonien noin 300-luvulla e.a.a. tekemistä enigmaattisista eläinpatsaista. Annikin napattu auton ikkunasta kivihärästä kuvan, Susivuoret jättävät kylmät ja sateiset peräkylät ja hakeutuvat kyläteiltä Salamancaan johtavalle pikatielle.

El Verraco de Chamartín

10. päivä: Annikki ja Vilho varautuvat takkatulen ääressä talveen

Sade alkaa juuri kun Annikki ja Vilho ovat palanneet Tormes-joen pienille putouksille suuntautuneelta kävelyretkeltään. Annikin pannessa pyykkikoneen pyörimään,  Vilho latoo puita avotakkaan.  Takka sytytetään kuitenkin vasta sitten kun Susivuoret ovat rauhoittuneet pieneksi riidaksi äityneeltä iltakävelyltään naapurikylään. Majapaikan emännän antaman tiedon vastaisesti, naapurikylän ravintola aukesi tuntia myöhemmin kuin Susivuoret olivat Vilhon hoputtamana sen ovella. Ravintolaretki päättyi pikaisiin lasillisiin punaviiniä toisessa Navarrendosin aukiolevista baareista.

Ei Annikin ja Vilhon tarvitse nälissään mennä nukkumaan vaikka he kieltäytyivät baarin tapaksista. Asunnon jääkaapista löytyy yhtä sun toista hyvää purtavaa ja on aiheellistakin vähentää ruokavarastoja sillä huomenna on aika jatkaa matkaa. Sierra de Gredosiin on tulossa talvi ja Susivuoret aikovat paeta sitä laskeutumalla 1566 metrissä sijaitsevasta majapaikastaan alemmaksi Castilla y Leónin keskusylängölle.

10. päivä: Nacimiento del río Tormes — Annikki virkistäytyy Tormes-joen putouksilla

Eilen pihalla lennellyttä isohaarahaukkaa sen paremmin kuin aurinkoakaan ei näy kun Annikki ja Vilho nousevat perjantaiaamuna autoon. Ajomatkaa on vain muutama kilometri  Navarrendosin kylän, hevostilan, tyhjän leirintäalueen ja kesäleirin ohi pienen tien päähän. Yllättäen mäntymetsän keskellä olevalla parkkipaikalla on pari autoa. Paikalliset papat ovat sauvoineen ja koreineen lähteneet sienestämään vaikka kylän Jornada Micológica on vasta viikon päästä.

Susivuoret ovat sieniä enemmän kiinnostuneita pääsemään Sierra de Gredosin rinteille. Pilvisen päivän ja puuttuvien opasteiden sekä tietysti huonon ennakkotiedustelunsa vuoksi he päätyvät reitille, joka vie heidät Tormes-joen vartta 1700 metrin korkeuteen. Joenuomaa seuraava, väliin sileillä kalliolla, väliin kivikkoisella rinteellä kulkeva polku on Susivuorista oikein hieno reitti. Ollaan nimittäin vuorilta vetensä saavan Tormesin alkulähteillä. Pienten putousten välissä  on kallioon kovertuneita laguuneja, joissa voi uida. Tai siis voisi jos olisi Gredosin kesä ja 40 astetta lämmintä, jolloin pulahdus jääkylmään veteen tuntuisi ihanalta.  Nyt  Annikki vetää pipon päähänsä ja katselee ylärinteellä kun pari mustaa toroa käy suvannolla juomassa raikasta jokivettä.

9. päivä: Annikki tutustumassa Piedra Agudan faunaan

Aurinko paistaa jo kuumasti kun Annikki ja Vilho ylimääräisen lenkin tehtyään löytävät Sierra de Gredosin Piedra Agudalle menevän polun. Maisemat ympäröiville vuorille ovat kieltämättä komeat ja polun halkoma, lähinnä tamariskipuskaa kasvava dehesa on sekin  omanlaisensa nähtävyys. Vilhon painellessa jo kovaa kyytiä 50 metriä ylempänä rinteessä näkyvälle palovartiotornille, Annikki huikkaa tämän pysähtymään; polun varressa luikertaa 35-senttinen käärme. Susivuoret eivät tunnista vaaleanruskeaa kuviollista matelijaa ja Vilho ottaa siitä kuvan lähettääkseen sen ystävälleen Jukalle. Tämä kun perehtynyt Susivuoria paremmin Etelä-Euroopan matelijoihin. Annikin  ”Lepakko-Jukkana” tuntema luonnonystävä on monta kertaa aiemminkin selvittänyt mihin käärme- tai liskolajiin Susivuoret ovat matkoillaan törmänneet. Jukan erityisalaa ovat lepakot ja totta kai Susivuoret ovat lähettäneet Jukalle kuvia nahkasiivistäkin lajinmääritystä varten.

Seuraavan, Vilhon havaitseman eläimen tunnistamiseen ei tarvita Jukan apua. Tuulen alapuolella, pienellä aukiolla touhuaa kettu. Iso repolainen on varmaan jo varustautumassa talveen sillä sen valkokärkinen tuuhea häntä ja takaselkä ovat tummanharmaat sen pään ja hartioiden ollessa punaruskeat. Ketun kadottua pensaikkoon, dehesa vaikuttaa Annikista elottomalta jos ei huomioi korkeuksissa kaartelevia kalmanlintuja eli hanhikorppikotkia. Tamariskipensaiden takaa ilmestyy kuitenkin eteen hevonen. Annikki on jo valmis perääntymään kun hevonen kohteliaasti väistää ja astelee toverinsa seuraksi kärrypolun toiselle puolelle.

Vilhon kuvaillessa maisemia Piedra Agudalta 1814 metrin korkeudesta , Annikki tähyilee huolestuneesti reittiä takaisin kotikylään. Kuten Annikki on kertonut ennenkin, hän kokeneena pikkukarjakkona tulee hyvin toimeen lehmien ja vasikoiden kanssa. Lihaksikkaat, käyräsarviset härät ovat toinen juttu. Tällläisä toroja on nimittäin paluureitti täynnä. Onneksi mustat sarvipäät tuskin nostavat päätään pensaiden seasta Susivuorten kävellessä rinnettä alas. Vasta aivan Navarredondosin kylän ensimmäisiä taloja lähestyttäessä puskat alkavat heilua siihen malliin, että Annikki saa lisävauhtia väsyneisiin käpäliinsä päästäkseen laitumen portista kylän puolelle.

Navarredondosista Susivuorten asunnolle naapurikylään Barajasiin on alle kilometri. Tämä viimeisen erikoiskokeen suorittaminen vaatii kuitenkin pistäytymisen kyläkaupassa. Puoti ei taida olla aikataulujensa mukaisesti auki mutta Vilho ja Annikki saavat sieltä kaipaamansa oluet ja extremaduralaiset lihaleikkeleet.

Vaikka Annikki vakuuttaa jaksavansa kantaa itse reppunsa, hän on tyytyväinen Vilhon nostaessa harteilleen oman, juomapullojen täyttämän repun lisäksi Annikin repun hänelle turhan isoine kameroineen. Kotitalolle päästyä, Annikki on kuitenkin 20 kilometrin lenkin jälkeen niin poikki, että jää talon seinustalla olevalle, auringon lämmittämälle kivipenkille istumaan Vilhon tarjoillessa hänelle keittiön ikkunasta virvokkeita. Tänään taitaakin olla viimeinen mahdollisuus nauttia tällaisesta palvelusta ja auringosta Annikki toteaa tutkittuaan säätiedotusta.

Sierra de Gredosin vanhojen kivitalojen näköiseksi tehdyssä uudehkossa talossa on paras suihku, jota Annikki on Espanjassa — ja itse asiassa missään muuallakaan — käyttänyt. Vuoriston vesi virtaa suihkusta runsaana ja pehmeänä. Se virkistää Annikkin niin, että hän ryhtyy illalla kokkailemaan Vilhon loikoillessa sohvalla tietokoneensa ääressä. Valkoviinissä haudutetusta kanipaistista  tulee hyvä ja kevyt illallinen Susivuorten reippaan päivän päätteeksi.

9. päivä: Annikki härkätiellä Sierra de Gredosissa

Aurinko paistaa jo täydeltä terältä Sierra de Gredosissa kun Susivuoret pääsevät vihdoin liikkeelle. Auto jätetään kivimuurin ympäröivälle pihalle ja suunnaksi otetaan San Martín.  Annikin vastusteluista huolimatta Vilho alkaa kiertää helpoksi kuvattua lyhyttä kävelyreittiä vastapäivään eikä suostu aloittamaan patikointia naapurikylästä, josta sen on kerrottu lähtevän.

Annikin kävelymatkan aikana tekemä päätelmä siitä, että reittimerkinnät ovat niin sanotusti yksisuuntaisia, osoittautuu Vilhon kiukuttelusta huolimatta oikeaksi. Puuttuvien reittimerkkien vuoksi Susivuoret tulevat tekemään laidunmailla ylimääräisen lenkin. Annikki puolestaan kiukuttelee alkumatkasta sitä, että tie nousee niin jyrkästi. Hänellä on ylämäessä täysi työ pysyä painavine kameroineen ärtyneen Vilhon perässä.

Reitti Piedra Agudalle kulkee tosiaan kulkee aluksi maantien laitaa. Tiellä ei kuitenkaan ole liikennettä kunnes vastaan tulee lommoinen auto ja Susivuoret katsovat kauhuissaan kun kiväärein aseistautuneet miehet pysähtyvät aivan heidän kohdalleen.  Aseet osoittatuvat kuitenkin pitkiksi paimensauvoiksi ja miehet karjapaimeniksi. Toinen miehistä kehottaa Susivuoret kulkemaan taakseen tien oikeaan laitaan samalla kun edestä päin lähestyy lauma mustia nautoja joukossaan useita pakettiauton kokoisia härkiä. Kiiltävän mustat härät, lehmät ja vasikat ovat kuulemma alueen alkuperäisrotua Avileña Negra Ibérica ja niitä ollaan paimentamassa ylänkölaitumelta toiselle. Viimeisenä kulkeva, pelottavan suurin sarvin varustaunut härkä ei niin vaan suostukaan menemään laumansa perässä vaan jatkaa uhmakkaasti matkaansa lehmipaimenta ja Susivuoria kohti. Silloin paikalle ratsastaa ”oikea cowboy”, joka saa hevosensa selästä viheltäen koko lauman siirtymään kiltisti tieltä laitumelle.

Sierra de Gredos

8. päivä: Sierra de Monfragüesta Sierra de Gredosiin

Ennen toista käyntiään Plasencian isossa supermarketissa, Annikki käy hakemassa sen sisäänkäynnin edessä olevan baarin tiskiltä maitokahvit ja ison palan kuohkeaa tortillaa. Tästä kakkosaamiaisestaan virkistäytyneinä Susivuoret jaksavat hoitaa kauppareissunsa ja lähteä taas autonperä täynnä viinipulloja ja tapaksia takaisin maantielle.

Se, että Plasenciasta pohjoiseen menevä tie on täysin tyhjä, ei ole Susivuorille enää yllätys. Vilho saa ajella rauhassa omaa hidasta vauhtiaa Annikin laskiessa karjalaitumien yllä liiteleviä isohaarahaukkoja. Extremadurasta Castilla y Leónin puolelle päästyä laitumilla ei enää näy lampaita vaan härkiä. Sierra de Béjarissa Annikki huomaa kyltin, joka osoittaa La Covatillan hiihtokeskuksen olevan 15 kilometrin päässä. Lunta ei pyöreälakisilla rinteillä vielä ole ja suksivuokraamo on kiinni.

El Parque Nacional de Monfragüe

Susivuorten pitäessä pientä taukoa tien laidassa, he pääsevät ensimmäisen kerran lähituntumaan paikallisten härkien kanssa. Annikki palaa kiireen vilkkaa autolle tajutessaan, että hänen ja lähestyvien sarvipäiden välissä ei olekaan mitään aitaa. Suuret, kermanväriset härät eivät onneksi ole kiinnostuneita autoonsa paenneista Susivuorista ja kaksikomme pääsee rauhassa jatkamaan matkaansa.

El Barco d Ávilassa tie ylittää Tormes-joen ja edessä on komea linna 1100-1300-luvuilta. Vilho huomaa myös kauniin kivisillan samalta ajalta. Susivuoret eivät jää sen tarkemmin ihailemaan parin tuhannen asukkaan pikkukaupungin tai oikeastaan kylän nähtävyyksiä vaan jatkavat pysähtymättä matkaansa Sierra de Gredosin ytimeen Río Tormesia seuraten.


Barajas de Gredosissa Annikin on taas tartuttava puhelimeensa, jotta Susivuoret löytävät perille majapaikkansa. Sen ystävällinen emäntä käy isänsä tai appiukkonsa kanssa hakemassa Susivuoret Annikin valitsemalta maamerkiltä kylän hotellin edestä ja parin minuutin päästä he ovatkin Casa Rural La Curvan pihassa.

Annikin ja Vilhon seuraavan kolmen yön asumus on erittäin mukava huoneisto isäntäväen asuttaman talon alakerrassa. Emäntä esittelee enimmäkseen espanjaksi asunnon varustuksen, johon kuuluu korillinen polttopuita. Ison, yhdistetyn keittiön ja olohuoneen nurkassa on nimittäin komea avotakka. Vilho ei kuitenkaan ala takkaa lämittää vaan menee pihalle nauttimaan auringon lämmöstä. Auringon alkaessa laskea ja ilman jäähtyessä,  Annikkia alkaa palella ja  ramaista.  Hän vääntää asunnon tehokkaan lämmityksen päälle ja linnoittautuu makuuhuoneeseen iPadinsä ääreen. Vilho sen sijaan on virkeä vapauduttuaan autonkuljettajan työstään ja lähtee kävelylle viereiseen vähän isompaan kylään Navarrendo de Gredos.

7. päivä: Susivuoret vetelehtivät Parque Nacional de Monfragüessa

Sierra de Monfragüen alarinteet ovat lampaiden valtakuntaa. Lammaslaumojen,  parin naudan ja hevosen sekä muutaman haukan lisäksi Torrejón el Rubiosta pohjoiseen vievän tien varressa ei näy muuta elämää. Kansallispuiston keskellä olevan tunturimaisen vuoren laella olisi Castillo de Monfragüe. Hienolla näköalapaikalla olevan linnan raunioille johtavan reitin alussa olevalla parkkipaikalla ei ole yhtään autoa eivätkä Susivuoretkaan sinne pysähdy. Vasta kun tien varressa on Roquedo de Peña Falcónin näköalatasanne, Annikki ja Vilho nousevat autosta. El Salto del Gitanona tunnettu  erikoinen geologinen muodostuma Tajo-joen molemmin puolin on puolestaan hanhikorppikotkien valtakuntaa. Suuria petolintuja kiertelee Annikin pään päällä ainakin viisitoista kappaletta ja jäniksenvaistoinen Annikki yrittää olla tarkkana jyrkänteen reunalla, ettei päätyisi korppikotkien tai ohi liitävän maakotkan ruoaksi.

El Salto del Gitano, Monfragüe

Parikymmentä vuotta sitten, lähinnä alueen monien petolintulajien suojelemiseksi perustetutun El Parque Nacional de Monfragüen toinen kylä on Villareal de San Carlos. Siellä ei ole kuin pari taloa ja Susivuoret jatkavat matkaansa Tajon sivujokea, Rió Tiétaria seuraten itään embalsojen vedenkorkeutta säätelevälle padolle asti. Padolla on jokin työrupeama menossa ja sitä katsomaan on tullut kolme kauristakin. Extremaduran ensimmäinen kansallispuisto ei ole syrjäisestä sijainnistaan ja jyrkistä rinteistään huolimatta ollut luonnontilassa satoihin, jos ei tuhansiin vuosiin. Nytkin Tajo-joen rantaan laskeutuvilla rinteillä sojottaa muovikeppi poikineen merkkinä siitä, että niille on istutettu tuhansittain oliivipuun taimia.

Parque Nacional de Monfragüe

Vetelän, alle pari kilometriä sisältäneen kansallispuistokierroksen päätteksi Susivuoret ajavat vielä parikymmentä kilometriä Plasencian kaupunkiin kaupoille.  Kuten kaikkialla Espanjassa, isossa marketissa on tarjolla mielettömät määrät kokonaisia ilmakuivattuja kinkkuja ja muita sianlihatuotteita. Siihen nähden on kummallista, että ajeltuaan jo lähes 1000 kilometriä Espanjan maatalousalueilla, Susivuoret eivät ole nähneet ensinmäistäkään sikaa. Annikki muistaa tavanneensa Iberian kuuluja Pata Negra -sikoja ainoastaan Andalucíassa ja muistaakseen myös Baskimaalla mutta ei siis lainkaan tällä matkalla Castilla - La Manchassa ja Extremadurassa.

***

Päästyään ruokaostoksineen takaisin mukavaan asuntoonsa Torrejóniin, Annikki ja Vilho viettävät loppupäivän talon patioilla. Illanvietto teeveen ja  extremaduralaisen cava-pullon ääressä Madridin valmentajan väämättämiä potkuja arvuutellen venyy pikkutunneille asti. Aamulla Annikilla on täysi työ  panna asunto lähtökuntoon eli sellaiseksi, että se näyttää siltä, etteivät  pöljät Susivuoret olisivat siellä koskaan olleetkaan.

6. päivä: Méridasta maaseudulle Torrejón el Rubioon

Maanantaiaamuna Annikki ja Vilho jatkavat kiertomatkaansa Espanjan harvaan asutussa keskiosassa. Méridasta lähtevä roomalaisten tärkeä kauppatie, nykyään Via de La Platana eli Hopeatienä tunnettu pikatie vie heidät kohti pohjoista. Koska Susivuorten seuraava pysähdyspaikka olisi pienessä maalaiskylässä Monfragüen kansallipuiston tuntumassa, he käyvät matkalla ruokakaupassa Cáceresin kaupungissa.

Cáceresissa Susivuoret kääntyvät tielle, joka on, jos mahdollista vieläkin tyhjempi kuin Via de La Plata. Autoilijoita enemmän liikkeellä näkyy olevan isohaarahaukkoja ja pieninä parvina operoivia siniharakoita. Asutustakaan tien varrella ei ole vaan ainoa maalikylä 50 kilometrin matkalla on Susivuorten päivän määränpää eli Torrejón El Rubio. Kylässä on alle 600 asukasta eli enää neljännes siitä, mitä 1950-luvulla. Se, että kylässä on useita majoitusta tarjoavaa Casa Ruraleja, osoittaa, että luontoturismista on kasvanut Torrejón el Rubiosssa merkittävä elinkeino perinteisen maanviljelyn ja lampaiden kasvatuksen ohelle.

Karttaohjelma sijoittaa sen Casa Ruralin, jossa Susivuoret aikovat yöpyä, keskelle peltoa. Annikin soittaessa taloon, sen isäntä vilkuttaa hänelle puhelin kädessään sadan metrin päästä. Talo, jossa Apartementos Estrellas de Monfragüe on, onkin samassa pihapiirissä kuin Apartementos de Monfragüen talo. Sen pienen pieni kyltti ei vaan näy kadulle ja siksi Susivuoret ajoivat talosta ohitse.

Asetuttuaan taloksi ja nopean lounaan syötyään, Annikki ja Vilho tekevät pienen kävelykierroksen kylässä. Koulubussi tuo kylään pari koululaista mutta muuten iltapäivä on kylässä hiljainen. Sen ainoa pieni kauppa ja pari baaria ovat seistan aikaan kiinni ja juoma-auto on jättänyt täydet olut- ja virvoitusjuomakorit niiden ovenpieleen. Kapeiden kujien varrella olevien,  valkoisiksi kalkittujen talojen pääovet ovat suoraan kadulle ja niiden edessä on paksut kangasverhot. Kylän laidalla olevissa suuremmissa maalaistaloissa pääovi johtaa patiolle ilman verhoja.

Susivuorten pohjakerroksen asuntoa kiertää patio, jonne paistaa mukavasti aurinko. Talon mummon tuotua heille puutarhapöydän ja -tuolit, Annikki ja Vilho nauttivat iltapäiväkahvinsa patiolla lampaiden määkiessä aitauksessaan takapihalla.

5. päivä: Lisää roomalaisraunioita Méridassa

Sunnuntaina Museo Nacional de Arte Romanoon olisi ilmainen sisäänpääsy mutta pihit Susivuoret suuntaavat yllättäen museon sijaan korttelin päähän Guadiana-joen  rantaan.  Rannan kävelytietä pääsee suoraan Méridan Puente Romanolle, joka on suurin antiikin ajalta säilyneistä silloista. Nykyisin kävelytienä toimivalla, kaksikaistaisella roomalaisella kivisillalla on pituutta peräti 790 metriä. Roomalaisaikana silta vei kaupunginportille ja Decumanus maximukselle eli kaupungin pääkadulle. Nyt se päättyy Méridan puolella Guadianaa 800-luvulla rakennetun  maurilaisen linnoituksen, Alcazaba Áraben portille.

Puente Romano, Mérida

La Alcazaba árabe de Mérida

La Alcazaba árabe de Mérida

Linnoituksen muurin harjalta on hyvä näkymä Puente Romanolle ja Annikki räpsii sillasta ja sen 60 kaaresta useita kuvia. Toinen Alcazaban kiinnostava paikka on maanalainen vesisäiliö kaksine kiviportaineen. Seuraava Susivuorten lippuun merkitty kohde on viereinen Moreríasin arkeologinen alue. Modernin liikerakennuksen alla olevat roomalaistalojen rauniot Annikki ja Vilho katsovat kuitenkin vain aidan takaa kadulta. Oikaistuaan rantakadulta parin sivukadun kautta seuraavaan joenmutkaan, Susivuoret pääsevät 25 metrin korkeuteen kohoavalle Acueducto de Los Milagrosille. Aikoinaan Lago de Proserpinasista kaupunkiin vettä tuonnut akvedukti on nykyään kattohaikaroiden käytössä. Kivestä ja punatiilestä rakennetun akveduktin päällä on useita haikaranpesiä.

Acueducto de Los Milagros, Mérida

Joenrannan kävelytietä pitkin pääsee sillalle, josta näkyy toinen akveduktin pätkä. Susivuoret eivät mene sen lähemmäksi sitä katsomaan vaan kummasteltuaan matalassa vedessä kulkevaa rapua, kääntyvät ylös kaupunkiin menevälle kadulle. Edessä häämöttää La basílica martirial de Santa Eulalia de Mérida, joka mainitaan tärkeäksi paikaksi kristinuskon leviämisessä Iberian niemimaalle. Romaanis-goottilaisen basilikan kryptassa on jäänteitä roomalaisista taloista sekä v. 304 lapsena marttyyrikuoleman kärsineen Santa Eulalian mausoleumista ja 400-luvulla rakennetusta varhaiskristillisestä kirkosta. Susivuorten laskeutuessa kryptaan kirkossa on menossa sunnuntain jumalanpalvelus. 

Méridan suojeluspyhimykselle omistettu basilika oli keskiajalla merkittävä pyhiinvaelluskohde. Jotta pyhiinvaeltajat voisivat rukoilla Méridan Santa Eulaliaa silloinkin kun itse basilika on kiinni, kirkon edessä on "Hornito” eli Santa Eulalian votiivikappeli. Se on rakennettu roomalaisen, Marsille omistetun temppelin kivistä ja kuorrutettu mm. barokkikiemuroin.

La basílica martirial de Santa Eulalia de Mérida

Basilikalta Susivuoret jatkavat matkaansa vanhankaupungin kapeille kujille katsomaan vielä Trajanuksen kaaren ja 1600-luvulla virheellisesti Templo de Dianaksi nimitetyn,  100-luvulla rakennetun temppelin. Pieni temppeli kun ei ollut omistettu roomalaiselle metsästyksen jumalattarelle Dianalle vaan se palveli keisarikulttia.

Templo de Diana, Mérida

Susivuorten pääsylipussa olisi vielä muutama kohde jäljellä mutta nälän kurniessa vatsassa, he päättävät, että kymmenen kilometrin kävelylenkki riittää tälle päivälle. Méridan roomalaismuseo olisi vielä auki mutta Susivuoret suuntavat sen edestä takaisin asunnolleen. Mérida kuuluu olevan Espanjan 10 suosituimman matkailukohteen listalla mutta ainakaan näin lokakuussa turisteja ei ole kovinkaan paljon. Nekin, jotka pyörivät antiikin Méridan teattereilla, ovat järjestään espanjalaisia. Noin 60 000 asukkaan kaupungissa ei ole lainkaan laumana kulkevia aasialaisia eikä kovaäänisiä amerikkalaisia ja sen rauhallisilla kaduilla on Annikista miellyttävä kierrellä, varsinkin kun ilma on säätiedotuksen uhkailusta huolimatta pysynyt leppeän aurinkoisena.  

Asunnolleen päästyään Susivuoret nauttivat sen kahdesta parvekkeesta ja isosta patiosta. Annikki lepuuttaa hetken koipiaan olohuoneen parvekkeella Vilhon  juodessa pienen oluensa suojaisella patiolla. Vilhon lähdettyä tankkaamaan autoa, Annikki ripustaa pyykit kuivumaan keittön parvekkeen naruille. Illalla,  Annikin paistettua Chimichurri-kastikkeessa marinoimansa solomillot, Susivuoret linnottautuvat kylläisinä teeveen ääreen seuramaan kuinka kotikutoinen Gol!-kanava märehtii Espanjan kahden suurimman jalkapallojoukkueen töppäyksiä.

4. päivä: Emerita Augustan roomalaiset teatterit

Eilisillan sadekuuroista ei ole tietokaan  kun Susivuoret kävelävät auringon paistaessa kohti Méridan vanhaa kaupunkia. Vuonna 25 ennen ajanlaskumme alkua perustetun Emerita Augustan päänähtävyys on sen vierekkäin sijaitsevat Teatro Romano ja Anfiteatro. Vilho kauhistelee pääsylipun hintaa mutta Annikki selvittää, että 15 euron lipulla pääsee Méridan kaikkiin muihinkin arkeologisiin kohteisiin. Lippu ei ole sitä paitsi kuin 3 euroa kalliimpi kuin roomalaisaikaisissa teattereissa käyntiin oikeuttava lippu. Teattereittensa koosta päätellen Emerita Augusta on ollut merkittävä asutuskeskus Rooman valtakunnassa. Olihan se aikanaan roomalaisen Lusitanian pääkaupunki.

Annikki ja Vilho kiertelevät ensin amfiteatterin katsomossa ja areenalla ja  kiipeävät sitten Teatro Romanon ylimmälle riville, josta näkee hyvin koko  näyttämön ja puolikaaren muotoisen katsomon. Annikki saa olla rosoiseksi kuluneilla kivisillä penkkiriveillä ja eilisen sateen jäljiltä liukkaalla rampilla tarkkana, ettei mätkähdä rähmälleen kuten eräskin iäkäs nainen. Onneksi liukastunut rouva ei loukkaa itseään vaan pääsee autettuna nopeasti jaloilleen.

 Anfiteatro, Mérida

Susivuorten tutkiessa  teatterin vieressä olevia raunioita, sen eteen alkaa kerääntyä juhlapukuista väkeä pian alkavaa hääseremoniaa varten. Annikki on kauhuissaan nähdessään sulhasen äidiksi osoittautuvan, smaragdinvihreään tyylikkääseen leninkiin pukeutuneen rouvan kiirehtivän 15-senttisissä stilettokoroissaan portaita alas juhlapaikalle. Annikki kun pelkää kaatuvansa portaissa vaikka hänellä on pitäväpohjaiset kevyttrekkarinsa jalassa. Morsiusparin saapuessa musiikin soidessa paikalle, Susivuoret ovat valmiit lähtemään takaisin asunnolleen.  Morsiamen puvun kolmemetrisen laahuksen nähdessään Annikki ehtii vielä miettiä sitä, mikä olisi ollut hääseurueen varasuunnitelma jos sää olisi tänään ollut yhtä sateinen kuin eilen.

Teatro Romano, Mérida

Koska reitti asunnolle menee Casa del Mitreon vierestä, Susivuoret käyvät katsomassa tämän roomalaisaikaisen huvilan mosaiikkeineen. Huvilan raunioiden lisäksi kaksikkomme kiertää myös läheisen kolumbaarion vaikka siellä ole kuin pari mausoleumia ja muutama hautasteela. Keskellä kaupunkia oleva tyhjä tontti on ilmeisesti ollut viereisellä entisellä härkätaisteluareenalla kidutettujen härkien viimeinen laidun.

Casa del Mitreo, Mérida

Lounaan jälkeen Susivuoret käyvät autolla kaupassa eikä heidän illan ohjelmaansa mahdu muuta kuin mereneläviin painottuva illallinen valkoviinin kera ja pari lasillista manzanillaa teeveen äärestä, josta tulee La Ligan peli Real Sociedad - Girona.