Kuukautta myöhemmin: Annikki palaa Lissaboniin – toinen mahdollisuus, mutta kenelle?

Annikki herää jo ennen auringonnousua kun päivän ensimmäiset koneet alkavat laskeutua Portelan lentokentälle. Annikki on palannut Lissaboniin, jossa aurinko tosiaan nousee kirkkaana joulukuiselle taivaalle.

Annikki haluaisi nauttia Lissabonin lämpimästä auringonpaisteesta mutta nyt hän matkustanut kaupunkiin työnsä merkeissä. Kuusi päivää olisi vietettävä kokoustiloissa lentokentän lähellä eikä kaupungilla nähtävyyksiä katsellen. Mutta kyllä ikkunankin takaa pilkottava aurinko ilahduttaa kun tietää, että Suomessa riehuu parasta aikaa joulukuinen talvimyrsky.

Ennen ensimmäisen palaverin alkua Annikilla olisi kuitenkin puoli päivää aikaa käydä kävelyllä. Onneksi metroasemalle on lyhyt matka ja pian Annikki onkin jo kaupungin keskustassa. Laskeutuessaan Chiadon metroasemalta kapeita kujia alas Rossion suuntaan, Annikki on huomaavinaan kaupungin jotenkin ehostuneen sitten viime käynnin. Talot ovat paremmassa kunnossa ja kaupat hienompia kuin muutama vuosi sitten. Rossio-aukion eli virallisemmin Praça Dom Pedro IV:n laidalla olevan, tyyliltään neomanuelinoa eli portugalilaista uusgotiikkaa olevan komean rautatieaseman edustallakaan ei näy enää yhtään norkoilijaa tai huumekaupustelijaa. Mikähän mahtaa olla tilanne köyhimmillä esikaupunkialueilla?

Ennen paluutaan São Sebastião de Pedreiraan Annikki suuntaa aukion poikki pienelle sivukadulle. Sieltä löytyy Garrafeira Nacional eli viininystävän aarreaitta. Vintage- ja colheita – portviinien tutkimiseen menee hyvä tovi myyjän esitellessä mielenkiintoisen pullon toisensa perään. Kun Annikki on saanut tehtyä joululahjahankintansa, hän saa kuulla vielä selonteon Madeiran viineistä. Neljänkymmenen euron hintainen pieni madeirapullo saa kuitenkin jäädä hyllyyn. Annikki haluaa tutustua tarkemmin tyypiltään ja hinnaltaan erilaisiin madeiroihin ennen kuin alkaa kantaa pulloja Suomeen asti. Annikin mielestä paras paikka tehdä tuttavuutta madeirojen kanssa olisi tietysti Madeira. Mikähän lienee lämpötila saarella helmikuussa kun Annikilla ja Vilholla on seuraavan kerran lomaa?

Tämä kävelyretki ja yksi perinnetietoisessa portugalilaisravintolassa vietetty ilta ovat ainoat viehätykset, joita Lissabon Annikille tällä kertaa tarjoaa. Se ei ole vähän muttei niin paljonkaan, että Annikki muuttaisi varautunutta käsitystään kaupungin lumovoimasta. Lissabonille oli kuitenkin annettu mahdollisuus yrittää lumota Annikki.

Vastavuoroisesti Lissabon antaa kaupungissa vieraileville uusia mahdollisuuksia, jopa uuden elämän. Annikki pääsi yhdessä portugalilaisen ja englantilaisen kollegansa kanssa todistamaan, ettei vihattu brittipoliitikko Margaret Thatcher olekaan kuollut. Iron Lady nimittäin ammentaa voimaa elämänkokemuksestaan upeaäänisenä ja rakastettuna fadolaulajana Lissabonissa. Vai lumoaako Lissabon kuulijat niin, että he tosiaan uskovat kaikki näkemänsä?

18. päivä: Auringonvalolla pestyt kesävaatteet

Annikki on taas pessyt pyykkiä. Nyt puhtaita matkavaatteita ei vaan voikaan ripustaa aurinkoon kuivumaan. Ulkona sataa vettä ja on pimeää; ollaan palattu Suomeen.

Auringon muisto kuitenkin häivähtää kirkkaanvärisissä topeissa ja mekoissa ja Vilhon jo vähän haalistuneessa mustassa farkkutakissa (kts. Vilhon vauhdittomat vaellukset) Annikin viikatessa niitä säilytyslaatikkoon.  Sulkiessaan laatikon kantta, Annikki on kuulevinaan huokauksen. Hän kantaa sitä sen kummemmin ihmettelemättä laatikon talvisäilöön mutta sulkiessaan kellarin ovea, hän on varma, että kuulee vaimeaa tirskuntaa ja sen, että joku nauraa hiljaa hihaansa.

17. päivä: Lissabonista Helsinkiin: De braços abertos

Portela, Lissabonin lentokenttä on käytännössä keskellä kaupunkia. Lentokoneet nousevat kiitoradalta talojen kattoja hipoen. Ihme, että ne onnistuvat laskeutua jyristämään kentälle ilman, että pyykkinarut tarttuvat laskutelineisiin. Annikki katselee lähtölupaa odottavan koneen ikkunasta lentokenttää reunustavien kerrostalojen välissä laiduntavia hevosia. Pollet eivät tunnu lentomelusta piittaavan tai sitten ne ovat jo umpikuuroja.

Maan päälentokenttää on oltu siirtämässä Louresista kauemmaksi Lissabonin keskustasta jo vuosikymmeniä. Mikään ei viittaa siihen, että suunnitelmat toteutuisivat lähivuosikymmeninäkään.

Lentokuljetuksesta Helsinkiin vastaa Transportes Aéreos Portugueses eli TAP, tuttavallisesti “Tappi”. Annikkia ei juuri haittaa vaikka Tappi on hänen määritelmänsä mukaan ”lentoyhtiö alle 155-senttisillle”. Vilholla sen sijaan on tekemistä asetella pitkät koipensa käytettävissä olevaan tilaan. Muuten lento sujuu leppoisasti ja yhtiön tunnuslauseen mukaisesti: de braços abertos eli ”käsiä levitellen”. Virallinen käännös lienee ”avosylin maailmalle”.

16 päivä: Lumottomaan Lissaboniin

Grijó, Santa Maria de Lamas,  Mealhada, Coímbra… Tutut paikannimet vilahtelevat opasteissa Annikin ja Vilhon ajaessa Portugalin kalleinta tullitietä Portosta takaisin Lissaboniin. Parempi maksaa tietulli tyhjälle moottoritielle kuin pyöriä joka ainoassa liikenneympyrässä ja ajaa pikkukaupungit ja kylät halkaisevalla estrada nacionalilla tai itinerário complementarilla.

… Pombal. Annikki havahtuu kevyestä horteesta Vilhon kaartaessa Pombalin área de serviciolle. Onko luvassa taas portviinitarjoilua? Nimestä “Pombal” Annikin mieleen kun tulee Pombalin markiisi, joka 1700-luvulla pani portviinin tuotannon ja kaupan järjestykseen. Ollaan kuitenkin moottoritien levähdysalueella ja tähtäimessä on nopea lounas. Vaikka ravintolapuoli on kiinni, lounaaksi järjestyy suuret leitão-sämpylät. Päästiin siis maistamaan Portugalin kenties parasta sianliharuokaa, grillattua juottoporsasta. Jälkiruoaksi Annikki nappaa vielä pienen pastel de natan. Se on sallittua näin viimeisenä iltana Portugalissa. Heti kotona Annikki palaisi tavalliseen ruokavalioonsa, johon ei kuulu sianliha eikä jälkiruoat ja makeat viinit. Toki Annikin terveellisen perusruokavalioon sisältyy satunnainen lasillinen viiniä, tosin yleensä rutikuivaa valkoviiniä.

Lissaboniin saavutaan kehätietä ja kun huominen paluulento on heti aamusta, majoitutaan sen varteen lähelle lentokenttää. Vilhon ehdotus illallispaikasta sopii Annikille mainiosti. Hän ei edes kaipaa käyntiä kaupungin keskustassa. Lissabon ei ole niitä kaupunkeja, jotka kiehtoisivat vastustamattomasti Annikkia. Vaikka muistot Alfamasta, josta pariskunta muinoin vuokrasi asunnon, sekä muista Lissabonin osista ovat mukavia, ei kaupungilla ole Annikin mielestä mitään erityistä lumovoimaa.  Vai onko syynä matkaväsymys, ettei Annikki jaksa nähdä Lissabonissa mitään ihmeen ihanaa. Pitäisikö Lissabonille antaa vielä yksi mahdollisuus voittaa Annikki puolelleen Porton ja Coímbran sekä monen muun Euroopan kaupungin kustannuksella?

15. päivä: Nostalgiakävelyllä Avenida dos Aliadosilla ja pyörähdys Boavistassa Casa da Músican liukumäessä

Kun portviinien maisteluun ei voi keskittyä ihan koko päivää, Annikki ja Vilho lähtevät aamulla kaupunkikävelylle. Praça da Liberdade -aukiolla Avenida dos Aliadosin tuntumassa pariskuntamme muistelee edellistä käyntiään Portossa. Silloin asuttiin aukion kulmilla Pão de Açúcar -hotellissa, jonne oli saavuttu kaupungin linja-autoasemalta raahaten laukkuja kapeita kujia ja portaita pitkin. Annikilla ja Vilholla oli huone komeaan art deco –henkiseen taloon tehdyn hotellin ns. vanhalla puolella. Suuressa huoneessa oli natiseva parkettilattia, itämaiset matot ja neljä rautasänkyä. Kylpyhuoneessa oli luukun takana tavarahissi ja Annikin muistin mukaan pyykkilauta ja joitain muita erikoisia tarvikkeita. Tällä kertaa Pão de Açúcarin huoneiden hinnat ovat sitä luokkaa, ettei Annikki harkinnut edes nostalgian merkeissä majoittuvansa sinne uudestaan. Eikä niitä makuusaleja muistuttavia huoneita taida olla enää tarjollakaan.

Vilho oli ilmoittanut kävelykierroksen päämääräksi vielä noin kilometrin päässä olevan Praça de Mouzinho de Albuquerquen eli Rotunda da Boavistan. Annikilla on mielessä Boavistan liikenneympyrän tuntumassa olevaa uutta musiikkitaloa tärkeämpi nähtävyys. Pian hän jo maistelee vanhaa portviiniä kymmeniä tai paremminkin satoja erilaisia portviinipulloja täynnä olevassa pienessä puodissa. Vilho pudistelee päätään kun Annikki keskustelee myyjän kanssa ja yrittää valita muutamaa vuosikertaportviinipulloa kotiin vietäväksi. Vilho tekee valintansa ilman perinpohjaisia selvityksiä ja kun Annikkikin saa päätettyä, miten hyvää ja kallista vuosikertaa raaskii ostaa, pulloja aletaan vauhdikkaasti pakata lentokuljetusta varten. Annikki saa vielä tarkat ohjeet vuosikertaviinin ja 20 vuotta vanhan portviinin säilyttämisestä, avaamisesta ja nauttimisesta.

Matkan jatkuessa ja auringon kuumottaessa selkää, Annikki tietää, että saa vielä kärsiä innostaan täyttää matkalaukkunsa painavilla pulloilla. Kaupassa Annikin yhden pullon painoksi mitattiin lähes 1,7 kg. Matkalaukkuja nostelemaan joutuvalle Vilholle ei ainakaan kannata tässä vaiheessa tunnustaa sitä, kuinka monta arvokasta viinipulloa on jo tullut haalittua.

Casa da Músicalle saavuttaessa läähättävä Annikki on jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että kyseessä on täysin yliarvostettu rakennus. Musiikkitaloa kiertäessään Annikki toteaa sen edustavan samaa, ”vesivahinkoarkkitehtuuriksi” nimeämäänsä tyylisuuntaa kuin esim. Stewen Hollin nuhjuinen hangaari Helsingissä. Hollantilaisen Rem Kolhaasin suunnittelema Casa da Músicakin näyttää ulkoapäin kulahtaneelta vaikka se avattiin vasta v. 2005. Lisäksi Annikin mielestä rakennus on aivan liian pienellä tontilla. Musiikkitaloa ympäröivä aaltomaisesti kohoileva aukio loppuu ikään kuin kesken: kallellaan oleva laatoitettu alue on rajattu sieltä täältä tökerösti matalalla metalliaidalla. Mitähän tarkoitusta tällaiset liukumäet konserttitalon pihalla palvelevat? Sateella korkokengissä konserttiin mentäessä luiskalla saa varmasti hyvät vauhdit!