Kun portviinien maisteluun ei voi keskittyä
ihan koko päivää, Annikki ja Vilho lähtevät aamulla kaupunkikävelylle. Praça da Liberdade -aukiolla Avenida dos Aliadosin tuntumassa pariskuntamme muistelee edellistä käyntiään Portossa. Silloin asuttiin aukion
kulmilla Pão de Açúcar -hotellissa,
jonne oli saavuttu kaupungin linja-autoasemalta raahaten laukkuja kapeita kujia ja portaita pitkin. Annikilla ja Vilholla
oli huone komeaan art deco –henkiseen taloon tehdyn hotellin ns. vanhalla
puolella. Suuressa huoneessa oli natiseva parkettilattia, itämaiset matot ja
neljä rautasänkyä. Kylpyhuoneessa oli luukun takana tavarahissi ja Annikin
muistin mukaan pyykkilauta ja joitain muita erikoisia tarvikkeita. Tällä
kertaa Pão de Açúcarin huoneiden hinnat ovat sitä luokkaa, ettei Annikki harkinnut edes nostalgian
merkeissä majoittuvansa sinne uudestaan. Eikä niitä makuusaleja muistuttavia
huoneita taida olla enää tarjollakaan.
Vilho oli ilmoittanut kävelykierroksen
päämääräksi vielä noin kilometrin päässä olevan Praça de Mouzinho de Albuquerquen eli Rotunda
da Boavistan. Annikilla on mielessä Boavistan liikenneympyrän tuntumassa
olevaa uutta musiikkitaloa tärkeämpi nähtävyys. Pian hän jo maistelee vanhaa
portviiniä kymmeniä tai paremminkin satoja erilaisia portviinipulloja täynnä
olevassa pienessä puodissa. Vilho pudistelee päätään kun Annikki keskustelee myyjän
kanssa ja yrittää valita muutamaa vuosikertaportviinipulloa kotiin vietäväksi. Vilho
tekee valintansa ilman perinpohjaisia selvityksiä ja kun Annikkikin saa
päätettyä, miten hyvää ja kallista vuosikertaa raaskii ostaa, pulloja aletaan
vauhdikkaasti pakata lentokuljetusta varten. Annikki saa vielä tarkat ohjeet
vuosikertaviinin ja 20 vuotta vanhan portviinin säilyttämisestä, avaamisesta ja
nauttimisesta.
Matkan jatkuessa ja auringon kuumottaessa
selkää, Annikki tietää, että saa vielä kärsiä innostaan täyttää matkalaukkunsa
painavilla pulloilla. Kaupassa Annikin yhden pullon painoksi mitattiin lähes
1,7 kg. Matkalaukkuja nostelemaan joutuvalle Vilholle ei ainakaan kannata tässä
vaiheessa tunnustaa sitä, kuinka monta arvokasta viinipulloa on jo tullut
haalittua.
Casa da Músicalle
saavuttaessa läähättävä Annikki on jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että
kyseessä on täysin yliarvostettu rakennus. Musiikkitaloa kiertäessään Annikki
toteaa sen edustavan samaa, ”vesivahinkoarkkitehtuuriksi” nimeämäänsä
tyylisuuntaa kuin esim. Stewen Hollin nuhjuinen hangaari Helsingissä. Hollantilaisen
Rem Kolhaasin suunnittelema Casa da
Músicakin näyttää ulkoapäin kulahtaneelta vaikka se avattiin vasta v. 2005.
Lisäksi Annikin mielestä rakennus on aivan liian pienellä tontilla. Musiikkitaloa
ympäröivä aaltomaisesti kohoileva aukio loppuu ikään kuin kesken: kallellaan
oleva laatoitettu alue on rajattu sieltä täältä tökerösti matalalla
metalliaidalla. Mitähän tarkoitusta tällaiset
liukumäet konserttitalon pihalla palvelevat? Sateella korkokengissä konserttiin
mentäessä luiskalla saa varmasti hyvät vauhdit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti