10.-11. päivä: A m'arcòrd - Annikin muistojen Rimini

Classesta, Ravennan kulmilta kaksikkomme matka jatkuu Adrianmeren rantaa seuraten etelään. Maisema on tasaisen tylsää eikä Annikki voi käsittää miksi Vilho haluaa luuhata rantakauden jo aikaa sitten loputtua näitä lomakyliä. Harmaata tien viertä täplittävät huoltoasemat ja sexy shopien mainokset. Meri on kuitenkin lähellä ja Apenniinitkin siintävät näköetäisyydellä.

Heinä-elokuussa rantahotelleissa ja huvipuistoissa on taatusti lokakuista vilkkaampaa. Annikki tosin epäilee, ettei kuhina ole enää samaa luokkaa kuin takavuosina. Italiassa kahviloiden ja ravintoloiden pitäjät ja majoituspalveluita tarjoavat kun ovat valittaneet jo pitkään asiakkaiden puutetta. Huonon työllisyystilanteen ja korkeiden elinkustannusten takia italialaisilla ei ole enää varaa lomailla ja syödä ravintoloissa entiseen malliin. Lienevätkö Adrianmeren rantalomakohteet olla enää muidenkaan länsieurooppalaisten suosiossa? Alueen matkailuelinkeinonharjoittajat ovat venäjänkielisten mainoskylttien perusteella panneet toivonsa ruplissa rypeviin turisteihin.

Kaksikkomme lähestyessä Riminiä, Annikki muistelee sitä, kuinka ensi kertaa vieraili Italiassa ja nimenomaan Riminissä. Matkan kohde ei suinkaan silloin ollut itse Rimini vaan sieltä parin bussi- ja junamatkan päässä oleva Forlìn pikkukaupunki sisämaassa. Ennen ns. halpalentoyhtiöiden aikaa Suomesta kun vain sattui pääsemään lentäen Riminiin noin viidenneksellä siitä hinnasta, jonka reittilentolippu Bolognaan olisi maksanut. Annikin paluulentokin oli Riministä ja kulutettuaan viimeiset, vähäiset liiransa Riminin rautatieaseman matkatavarasäilytykseen, nuori Annikki teki kierroksen Amarcordista "tutussa", aurinkoisessa ja vilkkaassa pikkukaupungissa. 

Pienten rantahotellien Riminillä, jonne Annikki ja Vilho nyt suunnistavat, ei ole paljon yhteistä Fellinin 1930-luvun Riminin kanssa. Näin lokakuun lopussa perin säntilliseltä tuntuva alue on hiljainen ja matkalaistemme on odotettava tovi ennen kuin pimeänä olevaan huoneistohotelliin päästään majoittumaan. Annikki tietysti kiukuttelee huonoa internet-yhteyttä mutta muuten pienessä huoneistossa ei ole moittimista. Residenssissä ei ole kuin muutama muu asukas ja ei voi kuin ihmetellä, miten näillä taksoilla sen ylläpito ympäri vuoden voi olla kannattavaa. Ehkä varsinaisen sesonkikauden moninkertaiset hinnat paikkaavat talven tappiot.

Seuraavan päivän retki Riminin keskustaan paljastaa hiljaista ranta-aluetta elävämmän kaupungin. Tyylikkäästi pukeutuneiden, polkupyörillä liikkuvien herrasmiesten lisäksi kaupungin vanhan mahtisuvun - I Malatesta - kirkon edustalla pyörii nuorisoa. Annikki ja Vilho poikkeavat Tempio Malatestianoon, jossa Vilho kertoo olevan jonkun Giotton nuoruudenteoksen.  Annikki tutkii kirkossa "Pahapäisten" hautamuistomerkkejä norsuineen ja huomaa erääseen pylvääseen kaiverretun taskuravun, Riminin symbolin.

Vilho painelee jo täyttä päätä duomolle Annikin pysähdellessä katselemaan lukuisten kenkä- ja laukkuliikkeiden ikkunoita. Kotimaassaan sangen vaatimattomasti elävät, kuitenkin keskituloisiksi luokiteltavat Susivuoret kuuluvat Italiassa aina johonkin muuhun kuin "keskiluokkaan". Milanon, ja jopa piskuisen Riminin muotikaduilla astellessaan he lähes ovat halveksittuja itäeurooppalaisia rääsyläisiä. Parin sadan metrin päässä, Riminin rautatieaseman tuntumassa, jossa tapaa tuulilasinpesua tarjoavia tummia afrikkalaisia, heidät asetetaan paljon äskeistä korkeampaan, mm. oletettuun varallisuuteen ja etniseen alkuperään perustuvaan kategoriaan. 

Jos Annikin olisi sopeutettava nyt (ainakin toistaiseksi) saamansa palkka Italian kulutusmenoihin, aika nopeasti olisi luovuttava kaikista niistä herkuista, joita Susivuoret ovat nauttineet viimeisen parin viikon aikana. Toscanan hienot punaviinit ja villisikasalamit olisi vaihdettava Abruzzon ja Puglian bulkkiviineihin ja Emilia-Romagnan perus-prosciuttoon. Kulloisenkin sesongin vihannekset ja hedelmät olisivat toki halpoja mutta miten maksettaisiin tolkuttomat sähkö- ja kaasulaskut?

Taloushuolet jäävät taakse Annikin astellessa mielestään kohtuullisen tyylikkäässä, Milanon ja Balkanin välimaille sijoittuvassa asussaan pienelle aukiolle, josta kantautuu huumaava suklaan tuoksu. Vaikka Vilho katoaa näkyvistä, Annikki ei malta olla pysähtymättä kojuille, joista hänelle tarjotaan maistiaisia eri maakunnissa tehdyistä suklaatuotteista. Euroopan talouskriisiin keskellä on ihanaa nauttia hetki La Dolce Vitasta!

10. päivä: Basilica di Sant' Apollinare in Classe

Basilica di Sant'Apollinare in Classen kellotornin kelloko se Annikin herättää? Annikki laskee vain kuusi lyöntiä ja vaipuu takaisin kevyeen uneensa. Vasta parin, kolmen tunnin päästä, hotelliaamiaisen jälkeen kun Annikki ja Vilho kiertävät hotellin terassin, varmistuu kuinka lähellä - seinänaapurina - kaksikkomme päivän pääkohde onkaan. 

Kymmenisen kilometriä Ravennan keskustasta sijaitseva Classe, keisari Augustuksen perustama Civitas Classis, oli aikoinaan merkittävä satamakaupunki mutta tänä päivänä Classe basilikoineen on syrjäistä tasankoa kaukana Adrianmeren rannasta. Jylhä Basilica di Sant' Apollinare saa nyt yksin hallita tasaista maisemaa.

Annikin lisäksi myös basilikan lippukassan hoitaja on tyytyväinen siitä, että Annikki maksaa pääsyliput pikkukolikoilla. Miksi ihmeessä Italiassa on vielä käytössä 1 ja 2 sentin kolikot? Italia on jopa Suomeen verrattuna niin kallis maa, ettei moisilla hiluilla 5 sentin kolikot mukaan lukien ole mitään arvoa. Ehkä syynä siihen, ettei pienimmistä senteistä ole luovuttu, on tietyt poliittiset motiivit. Yhden sentin killingistä kun löytyy Italian eurojen ainoa aihe - Castel del Monte - Rooman eteläpuolelta. 

Puolisentoista tuhatta vuotta sitten rakennettu Pyhän Apollinariksen kirkko on sisätiloiltaan mykistävä. Sen lattioiden ja sivuseinien mosaiikeista ei ole enää mitään jäljellä, mutta absidin kuvakentät ovat yhä loistossaan. Katse kiinnittyy väkisin Kristuksen transfiguraatiota Tabor-vuorella esittävään kohtaukseen. Sen alla kolme apostolia - Pietari, Johannes ja Jaakob - on esitetty kolmena valkoisena lampaana kultaa ja vihreää loistavassa puutarhassa. Kupolin alimmassa kentässä kaikki 12 lammasta eli apostolia kulkevat jonossa valkoisten liljojen kirjomalla niityllä. Vaikkei olisi kiinnostunut mosaiikkien uskonnollisesta sanomasta, niiden kertomat tarinat ovat vangitsevia. Annikki kiinnittää huomionsa myös siihen, että apostolien mallina olleet lampaat ovat samantapaista pitkähäntäistä rotua, joka laiduntaa seudulla edelleen.

9. päivä: Ravenna pieninä paloina eli Teoderikin ja Justianiuksen mosaiikit

Annikki pyörittelee käsissään kaupungin karttaa, jolla on nyt toistamiseen käyttöä. Yleensä kymmeniä vuosia kotona säilytetyt kartat ja opaskirjat jäävät löytymättä tai muuten matkasta kun suunnitelmissa on matkustaa ennestään tuttuun paikkaan. Tätä matkaa varten Annikki varta vasten penkoi laatikoistaan kaikki mahdolliset Italian kartat ja esitteet. Euroopan syvä lama näet vaikuttaa myös matkailualaan ja moni turisti-info on suljettu eikä ilmaisia kaupunginkarttoja enää jaella joka kadunkulmassa. 

Ravennassa varmaan kyllä pärjäisi ilman karttaakin sillä jalan kulkevia turisteja varten kaupungissa on hyvät opasteet. Annikki tarvitsee kuitenkin karttaansa sillä autolle on löydettävä parkkipaikka kävelykeskustan ulkopuolelta ja mieluiten paikasta, josta alkaen voi ilman edestakaista hortoilua kiertää tehokkaasti kaikki Ravennan kiinnostavat nähtävyydet. 

Yritettyään ensin turhaan löytää reitin duomon parkkialueelle, jossa ilmoitetaan olevan ensin 41 ja sitten 20 vapaata paikkaa, Vilho tapansa mukaan hermostuu ja kääntää Vilhomobiilin kadunkulmasta päinvastaiseen suuntaan kuin Annikki viittoilee. Loppujen lopuksi parkkipaikka löytyy helposti pieneltä sivukadulta aivan kaupunginmuurin läheltä. Annikin hätäillessä 252 minuutin maksimiparkkiajan riittävyyttä, Vilho murahtaa kaupungin olevan niin pieni, että hän käväisee parissa minuutissa panemassa 50 senttiä lisää parkkimittariin jos on tarvis. Annikki on usein intoillut Vilholle Ravennan ainutlaatuisista mosaiikeista ja on varma, että niitä tutkiessa menisi koko päivä. Saatuaan ensimmäisessä tiellensä osuneesta baarissa eteensä kuumat cappuccinot,  Annikki ja Vilho molemmat rauhoittuvat. Vilhon mielestä kun juoma on tällä matkalla nautituista cappuccoista ehdottomasti paras. Kaksikkomme voi siis sovussa ja hyvillä mielin astua Porta Saffin eli Porta Adrianan läpi Ravennan mosaiikkimaailmaan.

***

Basilica di San Vitale eli varhaiskristillinen kirkko 500-luvulta näyttää ulkoapäin suorastaan vaatimattomalta. Ainakin jos verrataan sen kahdeksankulmaista tiilistä ulkokuorta sen sisätilojen mosaiikkiloistoon. Pelkästään Basilican absidin kokonaan peittävissä bysanttilaisissa mosaiikeissa olisi loputtomasti tutkittavaa. Raamatun henkilöiden ja tapahtumien lisäksi mosaiikkeihin on kuvattu mm. keisaripari Justianus ja Teodora. Annikki viittoo Vilhoa katsomaan hyvin elävän näköistä harjalintua kupolin kaaressa. Muitakin siivekkäitä, kuten jalohaikaroita, riikinkukkoja, sinisorsia ja nokikanoja, mosaiikeista löytyy. 

Basilican vieressä, Chiesa di Santa Crocen kupeessa on Mauseleo di Galla Placidia. Keisari Teodosiuksen tytärtä ei tiettävästi haudattu tähän hänelle 400-luvulla rakennettuun mausoleumiin vaan Roomaan, lähelle paikkaa, jonne reilusti yli tuhat vuotta myöhemmin alettiin rakentaa Pietarinkirkkoa. Basilican di San Vitalen tavoin Galla Placidian hautamuistomerkki näyttää ulkoapäin vaatimattomalta mutta sen sisäseiniä ja - kattoa koristavat uskomattoman kauniit mosaiikit. Sinistä ja kultaa hohtavat holvien katot tekevät pienestä tilasta juhlallisen. 

***

Takaisin auringonpaisteeseen päästyään, Annikki ja Vilho suunnistavat kohti duomoa. Matkan varrella poiketaan Chiesa di Sant'Eufemiaan, jonka takaosassa on Domus dei Tappetti di Pietra. Myös täältä, vasta v. 1993 parkkihallia rakennettaessa löydetyt "kiviset matot" ovat mosaiikkia. Varhempien, 100-200 -lukujen mosaiikkilattioiden lisäksi alkuperäiselle paikalleen on restauroinnin jälkeen palautettu 500-luvun alun bysanttilaisen palatsin lattiamosaiikit, joissa kuvataan Danza dei Geni delle Stagioni sekä Buon Pastore. Tyyliltään nämä vuodenaikojen henkien tanssia ja hyvää paimenta viehättävästi ilmentävät mosaiikit ovat Annikista selvästi arkisempia kuin esim. San Vitalen suurin piirtein samanaikaiset kuvat. Mutta nämä ovatkin ruokasalin lattian, eivätkä kirkon seinien koristuksia. 

***

Duomon takana on pieni kastekappeli, Battistero Neoniano. Erotukseksi  Nikean kirkolliskokouksessa anateemaan asetettujen areiolaisten kastekappelista, tätä pientä 400-luvun rakennusta kutsutaan myös nimellä Battistero degli Ortodossi. Sen suuren kastealtaan yläpuolelle kattoon on kuvattu, mosaiikein tietysti, Jeesuksen kastaminen.

Itse Duomo, joka on peräisin vasta 1700-luvulta ei jaksa Annikkia ja Vilhoa kiinnostaa. Annikki ei ole kovin innostunut myöskään Museo Arcivescovilestä mutta sinne on mentävä nähdäkseen Cappella di Sant' Andrea vuodelta 495. Tämänkin kappelin mosaiikit ovat vaikuttavia mutta pientä mosaiikkiväsymystä alkaa olla havaittavissa sillä Vilho on näkevinään mosaiikeissa Markuksen leijonan syövän pizzaa. Annikin mielestä evankelistan leijona vain haukottelee nälissään. 

Arkkipiispan museon tärkeimmäksi mainittu esine on norsunluulla päällystetty piispanistuin. Piispa Maksimianukselle tehdyn istuimen norsunluureliefit ovat toki taidokkaita ja kauniitakin mutta Annikki ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka moni eläin menetti henkensä tämän turhakkeen valmistamiseksi.

***

Museolta kävelee muutamassa minuutissa Basilica di Sant' Apollinare Nuovolle. Suuri hallimainen basilika rakennettiin alun perin areolaisten kirkoksi ostrogoottien kuninkaan ja sittemmin myös Italian ja Itä-Rooman hallitsijan Teoderik Suuren toimesta. Basilika ei saanut kuitenkaan kauaa toimia Teoderikin hovikirkkona. Bysantin keisari Justianuksen valloitettua Ravennan v. 540,  basilikasta tehtiin katolinen kirkko ja sen harhaoppiseen areiolaisuuteen viittaavat mosaiikit pantiin uusiksi. Alkuperäisistä mosaiikeista säilytettiin vain ne, joissa kuvattiin vähiten kiistanalaisia aiheita kuten Jeesuksen elämänvaiheet sekä profeetat ja pyhimykset. Myös Teoderikin kohtalo mosaiikeissa oli lähes täydellinen damnatio memoriae; vain kuvapinta, jossa Teoderik hoveineen saapuu laivalla Classen satamaan Ravennan lähistöllä, säilytettiin. 

Justianuksen aikaiset mosaiikit kuten koko kirkkolaivan seinän pituiset marttyyrien ja neitsyeiden kulkueet ovat selvästi eri tyyliä kuin niitä vain viitisenkymmentä vuotta vanhemmat Teoderikin mosaiikit. Basilikan mosaiikkeja voisi katsella ikonografiseltakin kannalta vaikka kuinka kauan jos vain niska kestäisi. Annikista mielenkiintoisimmat ja kauneimmat mosaiikit ovat tietysti niin korkealla, että niitä on katsottava rasittavasti pää takakenossa. 

Kirkon absidin mosaiikit ovat tuhoutuneet aikanaan maanjäristyksessä mutta niiden oletetaan olleen samantapaiset kuin alkuperäisessä Pyhälle Apollinarikselle omistetussa kirkossa, Basilica di Sant'Apollinare in Classe. Ravennan Uudeksi Pyhän Apollinariksen basilikaksi kutsuttu kirkko omistettiin Ravennan ensimmäiselle piispalle vasta 800-luvulla kun hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin tänne turvaan Classen basilikasta. 

***

Päivän viimeiset mosaiikit Annikki ja Vilho käyvät katsomassa läheisessä areiolaisten kastekappelissa Battistero degli Ariani, joka sekin on Teoderikin rakennuttama. Pieni kappeli on ulkoapäin huomaamaton ja toista metriä nykyisen katutason alapuolella. Annikki ja Vilho tutkivat tunnollisesti sen kattomosaiikit ennen kuin painelevat viereiseen ravintolaan hyvälle lounaalle. 

****

Mosaiikkikierrokseen Ravennassa meni lopulta parin minuutin tarkkuudella juuri se parkkimittarin suoma aika. Edes Annikki ja Vilho eivät olisi jaksaneet keskittyä huimiin mosaiikkeihin yhtään se pitempään yhden päivän aikana. 

Ennen majapaikkaan ajamista pysähdytään katsomaan Mausoleo di Teodorico kaupungin laidalla. Alkuperäisistä patsaistaan ja muista mahdollisista ornamenteistaan riisuttunakin Teoderik Suuren mausoleumi on vaikuttava monumentti. Annikkia ärsyttää pari nykytaideteosta, jotka on pantu näytteille mausoleumiin. Häkkyrät voisivat olla ihan OK jossain muualla mutta miksi pilata jylhä varhaiskristillinen rakennus ylimääräisellä rojulla? Eikö muka mausoleumi ja sen yhdestä Istrian kalkkikivilohkareesta tehty lähes 500 tonnin kupoli ole yksinään riittävä taideteos?

8. päivä: Fiesolesta Faenzaan - Apenniinit pehmentävät marmorin

La Cupola di Brunelleschi eli Il Duomo di Santa Maria del Fioren suuri kupoli ja koko Firenzen kaupunki siintää alhaalla laaksossa kun Annikki ja Vilho jatkavat matkaa tankattuaan autonsa viikon ajelun jälkeen La Lastrassa. Fiesolen kukkulat jäävät pian taakse Vilhon suunnatessa kohti Apenniineja. Eikös se ollut juuri täällä Fiesolen kulmilla, jossa Alvar Aalto kävi imemässä vaikutteita - ja Annikin olettamuksen mukaan varsinkin Chiantin punkkua - tuleviin töihinsä?

Annikki toki arvostaa monia niitäkin Aallon suunnittelemia rakennuksia, joiden esikuvat löytyvät Toscanasta ja muualta Italiasta mutta se Finlandia-talo! Ilmeisesti seiskakymppinen Aalto muisteli haikeana 1920-luvulla tekemäänsä Italian matkaansa ja sai siten verrattoman ajatuksen käyttää Carraran marmoria toisen Helsinkiin suunnitelmansa musiikkitalon ulkoseiniin. Stadilaisena Annikki olisi voinut jo rakennuksen piirustusvaiheessa 1960-luvun lopussa kertoa keskisuomalaiselle Alvarille, ettei pääkaupungin ilmasto ja rakennustaito ole sopiva yhdistelmä harmaanvalkoisen, aurinkoisesta Toscanasta peräisin olevan marmorin kanssa.

Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, pala Aallon Carrarasta Finlandia-taloa varten louhituttamaa marmoria toimii Annikin työpöydällä paperipainona. Sitä pienemmät palat musiikkitalon seinää lannoittavat Annikin puutarhassa kalkkia vaativaa kameliajasmiketta. Tästä huolimatta pensas ei tulisi koskaan kukkimaan niin komeasti kuin kameliat Alvarin nuoruuden Toscanassa. 

Brunelleschin ja Aallon arkkitehtooniset mestari - ja muutkin teokset jäävät kuitenkin ilman tämän suurempaa huomiota sillä pian tie alkaa mutkitella ja nousu Apenniineille vaatii kaiken keskittymiskyvyn. Vuorijonoa ei sentään ylitetä sen korkeimmalta kohdalta vaan Toscanasta Romagnan puolelle päästään Alpe de San Benedetton rinteitä pitkin kulkevaa tietä. Mitä ylemmäksi sumupilven peittämää vuorenrinnettä noustaan, sitä kylmemmäksi ilma muuttuu. Annikki merkkaa päivän minimilämpötilaksi +13 astetta.

Romagnan puolelle laskeuduttua maisema muuttuu kerrassaan tasaiseksi. Pitkästä aikaa viivasuoraa tietä reunustavat köynnökset. Ne eivät kuitenkaan notku viinirypäleistä vaan kiivihedelmistä. Suurien kiivien lisäksi Faenzan seudulla näköjään viljellään runsaasti myös kakeja. Tottahan jo roomalaisten Via Emilia ja Via Flaminia yhdistivät koko tunnetun maailman mutta silti Annikista on käsittämätöntä, että Adrianmeren tuntumassa viljellään Uudesta-Seelannista ja Kiinasta peräsin olevia hedelmiä.  Mutta eipähän ananaksen, banaanin, kahvin eikä monen muunkaan viljelykasvin päätuotantoalue ole nykyään lähelläkään niiden alkuperäistä kasvualuetta. 

Faenzaan saavuttuaan Annikki ei jaksa enää ajatella sen enempää viljelykasvien kuin fajanssin alkuperää vaan ohjaa kilpaa autonavigaattorin kanssa Vilhomobiilin tulevan yösijan pihaan.

8. päivä: Pisan valkeat haikarat ja valkea Campo dei Miracoli

Vilho ajaa läpi l'Acquedotto Mediceon eli Medici-suvun 1500-luvulla rakennuttaman akveduktin. Annikki voi ihailla alun perin 6 km:n pituista, aikanaan Valle delle Fontista vettä Pisaan johtanutta akveduktia yhteensä yli kilometrin matkalta sillä Vilhomobiilin navigaattori ohjaa matkalaisemme pikkutielle, jonka portti on suljettu. On siis palattava takaisin ja yritettävä löytää toinen tie yöpymispaikkaan San Giuliano Termessä Pisan pohjoispuolella.

Oikea reitti löytyykin opasteiden avulla mutta ajo tyssää hetkeksi matkan ensimmäiseen  - muttei viimeisen, toteaa italialaisten kaahailuun ja järjettömään tapaan liimautua edessä ajavan takapuskuriin kiinni kyllästyvä Vilho - liikenneonnettomuuteen. Paikalla on poliisien lisäksi parikin ambulanssia mutta vakavilta henkilövahingoilta lienee vältytty. 

Ruuhkan lauettua matka pääsee jatkumaan ja pian käännytään kuoppaiselle hiekkatielle. Tie kulkee pienen kanavan vartta ja kuin viittoina Airone-hotellille Annikki näkee kanavaa reunustavilla pelloilla useita valkoisia haikaroita, joiden mukaan hotelli on saanut nimensä. Annikki ja Vilho pääsevät huoneeseensa ulkoportaita pitkin suoraan puutarhasta, johon on näkymä myös huoneen pieneltä parvekkeelta. Siellä Annikki ja Vilho istuvat illan hiljalleen hämärtyessä seuraamassa lepakoita ja hotellin kissoja, jotka ruokakupillaan käytyään hiippailevat pensaikossa. Annikki ihmettelee, että kissat ovat kovin lyhythäntäisiä tai suorastaan töpöhäntiä. Seuraavana aamuna laskua maksaessaan hän saa kuulla, että kissat ovat rodultaan enemmän tai vähemmän Man-saaren kissoja, joita on aikoinaan ties kenen matkassa tullut tänne Tyrrhenanmeren rannikolle.

Yöllä on satanut rankasti mutta aamuinen sade on vain lyhyt kuuro. Annikin ja Vilhon astuessa Pisan Campo dei Miracolille, taivas on jälleen kirkas. "Ihmeiden kenttä" on nimensä veroinen; nurmikentän keskellä valkeana hohtavat Duomo, Battisterio, Torre Pendente ja Camposanton korkea muuri ovat lumoavan kauniita. Ei ihme, että katedraalia, kastekappelia, kellotornia ja hautausmaata on käyty varta vasten ihailemassa niiden rakentamisesta, 1000- 1200- luvuista lähtien. Nytkin aukiolla parveilee turisteja, jotka vuosisatojen kuluessa tulevat aina vain kauempaa; kovaäänisten amerikkalaisten lisäksi on selfie-härpättimien kanssa liikkuvia aasialaisia. Tunnollisesti matkaoppaitaan selaavia saksalaisia ja sekalaisena muodostelmana oppaansa ympärillä pyöriviä espanjalaisia sekä muita eurooppalaisia on aukiolla nähty varmasti jo satoja vuosia.  

Edes takaisin hortoilevia turisteja ei kuitenkaan ole läheskään niin paljon, että he, Annikki ja Vilho mukaan lukien, voisivat rikkoa Campo dei Miracolin ylevän tunnelman. Ollessaan niin kovin henkistyneessä tilassa, kaksikkomme päättää olla pilaamatta sitä kiipeämällä kuuluun kellotorniin. Tosin myös laiskuudella ja pihiydellä on oma osuutensa asiaan. Kaltevan tornin spiraaliportaikossa on lähes 300 askelmaa ja pääsylippu torniin maksaa peräti 18 €. 

Annikki kipaisee siis hakemassa lipputoimistosta vain ilmaisliput Duomoon. Kirkon absidia ihaillessaan Annikki alkaa epäillä sitä, onko hän sittenkään ollut täällä sisällä aikaisemmin. Hän kun ei muista koskaan nähneensä näitä bysanttilaisia,  kultaa ja vihreää loistavia mosaiikkeija. Ehkä huomio on edellisellä kerralla kiinnittynyt pelkästään Giovanni Pisanon 1300-luvulla veistämään saarnastuoliiin. Sehän on kuitenkin niin, että kun näkee vuosien varrella satoja ihastuttavia tai muuten kiinnostavia paikkoja, niistä kustakin jää mieleen vain joku tietty pieni osa ja aina ei sitäkään. Pisasta jäisi edelleen mieleen Campo dei Miracoli.

7. päivä: Etruskit kortilla Volterrassa

Aamuinen sumu on ehtinyt haihtua Vilhon pudottaessa huvilan avaimen portinpielen postilaatikkoon ja Susivuorten lähtiessä jatkamaan matkaansa Toscanan kukkuloille.

Kuten lähes kaikki muutkin Toscanan kylät ja kaupungit, Volterrakin on rakennettu korkealle kukkulalle ja parkkipaikat sijaitsevat kukkulan alarinteellä kaupunginmuurien ulkopuolella. Vilho syöttää lippuautomaattiin euron toisensa perään mutta laite ei suostu antamaan pysäköintilippua ennen kuin siihen on ladattu kokonaiset kuusi euroa eli kokopäivätaksa. Saataisipahan kiertää kaupunkia kaikessa rauhassa.

Heti edelleen vankilana toimivan fortezzan kupeessa olevasta kaupunginportista sisään astuttuaan Annikki ja Vilho huomaavat olevansa Museo Etrusco Guarnaccin ovella. Lippukassa kyselee, josko Annikki ja Vilho olisivat opiskelijoita tai edes historianopettajia. Annikki ei myönnä kuuluvansa kumpaakaan ryhmään ja kun kassarouva toteaa nauraen, ettei voi tarjota matkalaisillemme yli 65-vuotiaiden ilmaista lippua, Annikki ostaa normaalihintaiset pääsylippukortit. Etruskimuseon lisäksi 14 euron kortilla pääsee pariin muuhunkin kohteeseen ja sehän on varma, että kaksikkomme tulee kiertämään kaikki lipussa mainitut paikat vaikka siellä olisi nähtävissä pelkkä ruostunut Fiatin romu. 

Guarnaccin etruskimuseo on odotetusti hyvin vanhanaikainen. Etruskien keramiikkaa ja muita esineitä on ladottu vieri viereen hyllyihin, jotka ylettyvät lattiasta kattoon asti. Muutamissa valaistussa vitriineissä on sentään hieman tietoa näytteillä olevista esineistä mutta jos museovieras ei satu tietämään ennakkoon mitään etruskeista, ei hän olisi sen paremmin perillä etruskikulttuurista museon kierrettyään. Annikki ja Vilho pitävät tietysti itseään perin sivistyneinä etruskologeina ja kaipa heillä on useita etruskinekropoleja kiertäneinä ja museoissa ja kirjakaupoissa luuhanneina  jokin hatara käsitys etruskien kulttuurista. 

Suurimman osan museosta täyttää yli kuudensadan hautauurnan kokoelma. Tuhkauurnia on montaa eri tyyliä mutta vaikka Annikki tutkiikin niitä kiinnostuneina, on hän sitä mieltä, että riittäisi, että esillä olisi enintään satakunta erityyppistä uurnaa. Museon kuuluisin esine, L'Ombra della Sera, on sentään pantu yksin omaan vitriiniinsä. Tämä noin metrin pituinen kapea pronssihahmo tuo tosiaan mieleen Giacomettin kolmatta tuhatta vuotta nuoremmat veistokset. 

Etruskimuseosta kävellään alabasterityöpajojen ja etruskiesineitä jäljittelevää keramiikkaa ja pronssiesineitä myyvien pikkukauppojen reunustamia katuja pitkin Piazza dei Priorille. Kuten Sienassa ja San Gimignanossakin, herkkukauppojen  ovilla on täytettyjä villisikoja ja matkamuistoliikkeissä pehmovillisikoja.

Aukiolle nimensä antaneeseen, 1200-luvulla rakennettuun Palazzo dei Prioriin pääsee sisälle koska juuri nyt ei ole menossa neuvoston kokousta. Annikki ja Vilho vilkaisevat nopeasti komean kokoussalin ja tutkivat hetken vihreäksi haalistunutta Signorellin pientä freskoa. 

Via Porta all'Arcon kulmasta Annikki kääntyy Vilhon yllätykseksi alamäkeen. Kadun päässä on nimittäin kaupungin vanhin, etruskien aikainen portti. Sitä ihmeteltyään kaksikkomme on kiivettävä takaisin ylös kaupunkiin ja Annikki onkin sen ponnistelun jälkeen valmis pitämään lounastauon. Vilho kintereillään Annikki astuu Il Poggio -ravintolan avoimesta ovesta sisään ja jatkaa tarjoilijan viittaamana yläkerran ruokasaliin.  Pian pöytään jo kannetaankin suuri puinen lautanen runsaine alkupaloineen. Talon lajitelmaan kuuluu kolmea lajia bruschettaa, marinoituja zucchineja, pecorinoa ja hunajaa sekä useita erilaisia lihaleikkeleitä. Erityisen herkullista on kova villisikasalami, jossa on voimakas katajanmaku. Pääruoaksi Vilho syö pienen pizzan ja Annikki maukkaan zuppa volterranan eli sakean volterralaisen kasviskeiton. 

Lounaasta lasillisine paikallista valkoviiniä ja kahvista virkistyneenä Annikki suostuu seuraamaan Vilhoa kaupungin Pinacotecaan. Sitä ennen Annikki on tutkinut elektronista matkaopastaan sen verran, että tietää mitkä kaikki taidemuseon saleista voi huoletta jättää väliin. Annikki ei todellakaan halua käyttää yhtään ylimääräistä minuuttia töllistellen keskinkertaisten flaamilaistaiteilijoiden pieniä mustia tauluja ja muita tusinamaalareiden teoksia. Hän kipittääkin Vilho kannoillaan katsomaan paria Domenico Ghirlandaion suurta maalausta. Voiko tosiaan olla, että 1400-luvun lopun työt ovat olleet alun perinkin olleet näin hehkuvanvärisiä? Kyllähän renessanssimaalari on tunnettu voimakkaiden värien käytöstään mutta ovatkohan maalaukset sittenkin restauroitu alkuperäistä räikeämmiksi? 

Annikki löytää pinacotecasta myös muutaman Vilhon uuden suosikkitaiteilijan, Luca Signorellin maalauksen. Kun ne on katsottu, matka voi jatkua kortin osoittamalle neljännelle kohteelle. Kolmas kortin kattava nähtävyys, 1200-luvun Battisterio di San Giovanni, käytiinkin jo vilkaisemassa matkalla pinacotecaan. Ecomuseo dell'Alabastron kohdalla Annikki vaikenee eikä muistuta Vilhoa myös käynnin siellä kuuluvan pääsykorttiin. Nykytaiteilijoiden alabasteriteoksia kun näkee ihan tarpeeksi paikallisten gallerioiden ikkunoilla. 

Teatro Romanolle eli ensimmäiseltä vuosisadalta e.a.a. peräisin olevalle roomalaisteatterille avautuu hyvä näköala kaupunginmuurin sisäpuolta kiertävällä kadulta. Alas teatteriin ei tarvitsekaan välttämättä laskeutua vaan kaikki jäljellä olevat rakenteet näkyvät hyvin ylhäältäpäin. Tällä teatterilla työvuorossa on vain yksi kissa ja sekin näyttää turistien vahtimisen sijaan käyvän päiväunille.

Ennen paluuta autolle, on käytävä katsomassa kortin kuudes ja viimeinen kohde. Sieltä ei löydy autonromua vaan perin vaatimaton arkeologinen alue, jossa on etupäässä etruski- ja roomalaisajan talojen perustuksia. Pienessä lippukiskassa istuu sama ystävällinen kaveri kuin Palazzo dei Priorissa. Hän näyttää yllättyneeltä ja jopa ilahtuneelta nähdessään Annikin ja Vilhon jo toisen kerran saman päivän aikana. 

Kierroksen päätteeksi Annikki ja Vilho palaavat suuren puiston halki ankean näköisen vankilalinnoituksen sivuitse Porta a Selcille ja sen kautta ulos kaupungista. Nähtävyyskortti olisi ollut voimassa 72 tuntia mutta sen verran pieni paikka Volterra on, että nelisen tuntia riittää Annikille ja Vilholle hyvin sen kiertämiseen. Jäljelle jääneet 68 tuntia olisi varmaan tullut käytetyksi suuren alabasterivalaisimen valitsemiseen ja silloinhan se "kallis" turistikortti vasta kalliiksi olisi tullut. 

6. päivä: Montespertolin aurinkoa ja chiantia

Sunnuntaiaamuna Montespertoli on taas peittynyt sumuun, joka kuitenkin hälvenee puoleen päivään mennessä. Annikki ja Vilho voivatkin viettää ns. aidon vapaapäivän terassilla auringosta nauttien. Tänään kun ei lähdetä katsomaan mitään kirkkoja ja kiviä vaan ainoastaan levätään. 

Annikki ei toki malta olla jo suunnittelematta seuraavan päivän ohjelmaa. Sen verran täytyy olla selvillä huomisen matkareitistä, että voi varata majoituksen sopivasta paikasta. Toscanan Maremma päätetään jättää tällä kertaa väliin koska uutisten mukaan rankat sateet ovat aiheuttaneet rannikolla tulvia, jotka ovat tärvelleet mm. teitä.  Pysytellään siis vielä päivä Toscanan kukkuloilla. Vilhon laittaessa päivällistä Annikki maistelee ennakkoon punaviiniä, jota on tarkoitus nauttia pastan ja jäniskastikkeen kanssa. Chianti Classico on erinomaista ja pullon etiketistä Annikki lukee sen olevan peräisin viereiseltä Parrin viinitilalta. Pitäisiköhän sittenkin jäädä vielä pariksi yöksi tänne Chiantin alueelle?

5. päivä: San Gimignano GPS-merkissä

Virittäessään pyykkinarua pihaterassille, Annikki on varma, että lämpimänä paistava aurinko ja leppeä tuuli ehtisivät hyvin kuivattaa pyykit ennen kuin Vilho olisi valmis lähtemään päivän retkelle. Annikki kävelee vielä toscanalaishuvilan suuren pihan toiselle laidalle ihailemaan hetkeksi näkymää vastakkaiselle kukkulalle ja ryhtyy sitten laittamaan aamiaista.

Lauantaiaamupäivän liikenne on hiljaista ja matka läheiseen San Gimignanon pikkukaupunkiin taittuu nopeasti parin tientyön sitä hidastamatta. Kun San Gimignano kolminetoista torneineen siintää suoraan edessä, Vilho päättää, ettei kannata ajaa aivan perille asti vaan auto voidaan jättää kukkulan alarinteeseen, josta löytyy paljon ilmaisia parkkipaikkoja. Kävelymatka ylös kaupunkiin ei ole pitkä ja hetken kuluttua Annikki ja Vilho astuvatkin kaupunginmuurin portista sisään.

Pikkukaupungin katuja ja kujia astellessaan kaksikkomme ei voi olla pohtimatta sitä, mikä tekee San Gimignanosta niin erityisen, että se mainitaan kaikissa matkaoppaissa jo 1700-luvulta alkaen. Yhtä kauniita ja mielenkiintoisia piazzoja, duomoja, torreja, castelloita jne. löytyy lähes kaikista Italian kaupungeista eikä kaikkia niitä käy ihailemassa bussilasteittain turisteja. Syynä lienee se, että pikkuinen San Gimignano  on tarkkaan vaalinut kaupunkikuvaansa varmistaen, että kaikki kaupunginmuurien sisäpuolella miellyttää turistin silmää. Roskia tai koiranjätöksiä ei ole missään vaikka yhtään roskakoria ei ole nähtävissä. Vanhan kaupungin yhtenäistä keskiaikaista kaupunkikuvaa eivät myöskään riko tavanomaiset baarit, tupakkakioskit tai elintarvikekaupat, autokorjaamoista ja kiinteistövälitystoimistoista nyt puhumattakaan. Kaupungin pienet kaupat ja taidegalleriat myyvät turisteille sopivia tuotteita kuten käsintehtyjä kenkiä, alabasteriesineitä, värikästä toscanalaista keramiikkaa ja muita käsityöläistuotteita sekä tietysti kuulua San Gimignanon vernaccia-valkoviiniä. Ilmeisesti kilpailu tekee sen, että hinnat ovat sekä puodeissa että kaupungin lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa kohtuullisia.

Annikki valitsee lehtikioskin telineestä tarkkaan muutaman postikortin. Hänen sääntönsä kun on se, että kortti saa maksaa enintään puolet siitä, mitä siihen liimattava postimerkki. Lehtikioskin myyjä muistuttaa Annikkia, että kortit on sitten pantava mustaan postilaatikkoon. Mustaan? Punaisiahan postilaatikot ovat Italiassa. Vasta myöhemmin, kortit kirjoitettuaan, Annikki huomaa, etteivät postimerkit olekaan tavallisia merkkejä vaan ns. GPS-merkkejä. Jokaisessa merkissä on yksilöllinen koodi, jonka perusteella postikortin matkaa vastaanottajalle voi seurata internetissä. Vastaanottaja taas saa koodin verkkosivulle näppäiltyään postikortin lisäksi "videotervehdyksen". Vieläköhän Annikki onnistuu löytämään mustan postilaatikon. Ainakaan täällä pienessä Montespertolissa, jossa Annikin ja Vilhon huvila sijaitsee, ei sellaista ole.

Eivät Annikki ja Vilho ole sentään vuokranneet kokonaista isoa huvilaa vaan vain yhden asunnon sellaisesta. Mutta koska huvilassa ja sen sivurakennuksessa ei näin lokakuussa ole muita asukkaita, Annikki ja Vilho voivat huoletta käyttää oman terassinsa lisäksi myös huvilan pääterassia, joka sekin kylpee ilta-auringossa. Auringosta nauttien Annikki ja Vilho syövät päivällisen ulkona terassilla. Alkupalojen kanssa sopivan voimakkaanmakuisen valkoviinipullon kylkeen on tietysti kuvattu San Gimignanon silhuetti torneineen!

4. päivä: Abbazia di Monte Oliveto ja Siena

Lintujen sirkutus tulvii sisään Annikin avatessa aamulla ikkunaluukut takapihan puutarhaan. Aamuaurinko kultaa entisestään keltaisina hehkuvat viiniköynnökset. Päivästä on siis tulossa hieno Annikin ja Vilhon alkaessa hiljalleen ajella kohti Sienaa. 

Ensimmäiseksi kaarretaan kuitenkin huoltoasemalle ja marssitaan baaritiskin ääreen nauttimaan cappuccinot. Italiassahan ei ole sellaista ilmiötä kuin "huoltoasemakahvi" vaan vaatimattomankin näköisestä huoltoaseman baarista saa erinomaista kahvia. Annikki tutkii suurta valikoimaa erilaisia villisika-aiheisia tuotteita. Erikokoisten pehmoeläinten lisäksi tarjolla on mm. T-paitoja sekä lippalakkeja, korvalappuja ja reppuja, joissa kaikissa on pieniä pehmovillisikoja. Päivän mittaan Toscanan kuuluihin villisikoihin tultaisiin törmäämään vielä monta kertaa.

Pehmovillisian sijaan Annikki ostaa huoltamolta Toscanan kartan. Sitä ja matkaopasta tutkittaessa todetaan, että päivän ensimmäinen varsinainen matkakohde tulee olemaan Abbazia di Monte Oliveto Maggiore. Benediktiiniläissääntökunnan sivuhaaran luostari löytyy mäen harjalta, suurten sypressien siimeksestä. Annikki ja Vilho eivät jää ihailemaan luostaria ja sinne johtavaa laskusiltaa ulkoapäin vaan suuntaavat suoraan sisään suureen rakennukseen ja siellä Chiostro Grandeen. Isossa ristikäytävässä on Luca Signorellin ja Giovannin Sodoman maalaamat freskot 1400-luvun lopulta.

Kiirehtiminen Chiostro Grandeen johtuu siitä, että freskojen tutkimiseen on aikaa vain reilu tunti ennen kuin luostari suljetaan kolmen tunnin tauon ajaksi. Annikki ja Vilho vilkaisevat pikaisesti myös luostarin kirjaston ja apteekin maalauksia mutta pääasiassa he keskittävät voimansa San Benedetton elämää kuvaavien, 36 freskon tutkimiseen. Freskoon, jossa Pyhä Benediktus toivottaa Mauruksen ja Placiduksen tervetulleeksi munkkiveljeskuntaan, Signorelli on kuvannut itsensä lisäksi Rafaelin ja Leonardo da Vincin. 

Monte Olivetolta matka jatkuu postikorttimaisemien halki kohti Sienaa. Ennen ajamista kukkulalle, jossa kaupunki tyypilliseen toscanalaiseen tapaan sijaitsee, päätetään syödä lounasta. Aikaa ei tarvitse tuhlata lounasravintolan etsimiseen sillä Annikin huomattua tienvarressa auki olevan pienen trattorian, Vilho kääntää auton saman tien sen pihaan. Lounaaksi syödään tagliatelle al cinghiale eli villisikapastaa sekä salaattia. Annikki siemaisee myös quarton talon punaviiniä, joka maustaan päätellen on chiantia.

Sienan vanhaan kaupunkiin saavuttaessa Vilho alkaa oivasta lounaasta huolimatta hermostua. Kaupunginmuurin viertä kierretään jo toista kierrosta eikä parkkipaikkaa  tahdo löytyä. Ainakin kaksi isoa parkkialuetta on täynnä ja kolmas on remontin takia pois käytöstä. Kaupunginmuurien sisäpuolelle ei kannata ajaa sillä se on tietysti ZTL eli Zona a Traffico Limitato; muille kuin paikallisille napsahtaa helposti sakot jos ajaa kaupunginportista sisään. Sitten huomataan tyhjä parkkiruutu aivan Porta Manzonin edestä. Vilho parkkeeraa auton ja Annikki käy varmistamassa, että kadunvarteen saa pysäköidä tunnin ajaksi ilmaiseksi.

Luvassa on siis tunti tehoturismia. Vaikka ajatus tunnin pikavisiitistä Sienaan tuntuu aluksi älyttömältä jutulta, se sopii oikeastaan Annikille oikein hyvin. Hänellä ei ole tänään mitään hinkua luuhata tuntikausia pimeissä pinacotecoissa ja duomon kappeleissa. Riittää, että pääsee kävelemään Piazza del Campolle ja näkee Torre del Mangian. 

Reipas kävely Campolle vie Nobile Contrade del Nicchion halki ja Annikki huomaakin pian tämän simpukankuorta tunnuksenaan kantavan alueen oratorion ja päämajan. Muitten Sienan Palio delle Contradeen eli hurjaan, historialliseen hevoskilpailuun osallistuvien contradojen lippuja näkyy tabaccherian ovenpielessä. 

Piazza del Campolle saavuttuaan Annikki ei voi kuin ihmetellä sitä, miten kaksi kertaa vuodessa järjestettävästä paliosta voidaan selvitä ilman kuolonuhreja. Kerralla palioon osallistuu 10 Sienan 17 nykyisestä contradasta ja katsojia piazzalle ja sitä ympäröivien talojen parvekkeille ahtautuu tuhansia. Kilpahevoset laukkaavat huimaa vauhtia kaltevan piazzan ympäri vain kolme kierrosta mutta ainakin tv-kuvien perusteella tuohon alle minuutin kisaan mahtuu monta hurjannäköistä tilannetta. Eipä ihme, että kisan säännöt ovat sellaiset, että ensimmäiseksi maaliviivan ylittänyt hevonen on voittaja vaikkei sen ratsastaja pääsisi koskaan maaliin. 

Piazza del Campolta Annikki ja Vilho astelevat ylös kujaa katsomaan Sienan duomoa, jonka Vilho luennoi muistuttavan juuri nähtyä, yhtälailla kaunista Orvieton duomoa. Molemmat kirkot ovat ulkoapäin valkeaa marmoria osan seinistä olevan tyylikkään musta-valkoraidallisia. Muutenhan Sienan yleisväri on, tietysti, la terra di Siena. Rakennusten sienan ja poltetun sienan väriset seinät ja tiilikatot tekevät kaupungista Annikin silmään harmonisen ja rauhallisen. Piazza del Campokin on lukuisista siellä kameroitaan ojentelevista, "selfieitä" napsivista turisteista huolimatta seesteinen ja viehättävä.

Palatessaan hieman yli tunnin päästä autolle, Annikki on oikein tyytyväinen lyhyeen vierailuunsa Sienassa. Se olisi hyvä tunnusteluretki paikkaan, jonne voisi palata uudestaan ja tutkia ajan kanssa sen kirkkoihin ja museoihin suljettuja taideaarteita. 

3. päivä: Toscanaan

Poistuttuaan vihdoin Orvieton duomon freskojen äärestä, Annikki ja Vilho kävelevät vanhan kaupungin toiselle laidalle. Etruskikaivon tuntumassa kaupunginmuureilta  aukeaa hieno näköala kumpuilevaan maastoon ja kaksikkomme räpsii taas innokkaasti valokuvia. Kaivo sen sijaan ei ainakaan Annikkia kiinnosta niin paljon, että hän lähtisi laskeutumaan 67 metriä maan sisään ja vielä kiipeämään kaivosta takaisin maanpinnalle. Keuhkot kun ovat jo ennestään kovilla pitkään jatkuneen yskän takia. 

Öisin valvottavaan yskäänsä lopen  kyllästyneenä Annikki paineleekin apteekkiin ja palaa sieltä mukanaan yskänsiirappia, jolla luvataan olevan kaiken muun hyvän lisäksi sedatiivinen vaikutus.

Orvietosta matka jatkuu kohti seuraavan yön majapaikkaa Toscanassa.  Maakunnan vaihtuessa Laziosta Toscanaksi, maanteiden kunto paranee oleellisesti. Se tosin merkitsee myös tietyömaita. Yksi maantiesilta on tietöiden takia kokonaan kiinni ja kiertoreitti vie usean kukkulan rinnettä ylös ja alas. Maisemat ovat kuin suoraan matkaoppaiden kansista. 

Koska navigaattori ei tunne majapaikan osoitetta, Rigomagnossa ja Sinalungassa pyöritään hetki, ennen kuin La Fornace löytyy. Se on aivan tavallinen vanha asuintalo viinitarhan kupeessa. Ainakin kaksi sukupolvea asuttaa  talon toista päätyä ja alakertaa, yläkerrasta vuokrataan kolmea huonetta matkailijoille. Annikki ja Vilho saavat käyttöönsä Camera da Letto della Nonnan eli mummonkammarin. Siisti huone pienine kylpyhuoneineen on kalustettu vanhoin, suurin huonekaluin ja vuoteessa on pitsityynyliinat. Kaksikkomme on käynyt pikaisesti ruokakaupassa ja toteaa tyytyväisenä, että kammarissa voi viettää mukavan illan lepäilen ja eväistä nauttien.

Vilhon ostama suht edullinen Vino Nobile di Montepulciano osoittautuu erinomaiseksi mutta salamin kanssa tuntuu sopivan yhteen paremmin Chianti Classico. Salami ei olekaan mitä tahansa vaan läheisessä Monteriggionissa kasvatettavasta Cinta Senese -sikarodusta valmistettua mehevää ja äärimmäisen maukasta tuotetta. Eipä ihme, että "sienalaiset vyösiat" ovat Italiassa niin korkeasti arvostettuja.

3. päivä: Ferentum ja Duomo di Orvieto

Torstaiaamuna Susivuoret jatkavat lempiharrastustaan eli raunioilla haahuilua. Tällä kertaa matka vie peltojen ja lammaslaumojen värittämän maiseman halki Ferentumiin. Pikkutien varresta, ylhäällä kukkulalta löytyy opaskylttien avulla roomalaisteatteri. Annikki yllättyy nähdessään syrjäisellä paikalla muitakin turisteja mutta pian selviää, että kyseessä onkin paikallinen asukas, joka on käynyt ruokkimassa teatterin 8 kissaa. 

Kolmen kissan tiiviisti seuraamana Annikki pujahtaa aidan raosta Teatro Romanolle, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin muutkin teatterinrauniot, joita on kymmenittäin ellei sadoittain ympäri Rooman imperiumin aluetta. Tästä huolimatta Annikki ja Vilho tutkivat kiinnostuneina teatterin jäljelläolevia rakenteita ennen kuin palaavat kissojen saattelemina takaisin autolleen.

Lyhyen ajomatkan jälkeen saavutaan Umbrian maakuntaan ja Orvietoon. Päämääränä on mennä katsomaan kaupungin katedraalia, jonka Annikki on aikaisemmin nähnyt vain kuvattuna valkoviinipullon etikettiin.  

Jätettyään auton alas parkkihalliin, Annikki ja Vilho kapuavat ylös kaupunkiin ja  suuntaavat kapeita kujia pitkin Piazza del Duomolle. Valko-mustaraidallinen katedraali on kaunis ja sen fasadikin on Annikin mielestä mielenkiintoinen mutta tarpeeksi hillitty. Päästäkseen katsomaan duomon Cappella della Madonna di San Briziossa olevia Fra Angelicon ja Luca Signorellin freskoja, on ostettava 3 €:n hintaiset liput. Se ei ole Annikista liikaa liki tunnin mittaisesta kierroksesta etupäässä freskoja tutkiskellen. Varsinkin Signorellin näkemykset Antikristuksesta, lopunajan tapahtumista, viimeisestä tuomiosta jne. ovat sen verran rajuja, että niillä on aikanaan varmasti ollut tavoiteltu pelotteluvaikutus. Esimerkiksi yhdessä koko seinän täyttävässä freskossa häijynnäköiset paholaiset jahtaavat syntisiä helvettiin samalla kun kunnon kristityt nousevat enkelien musisoidessa pilvien läpi taivaaseen. 

Annikki ja Vilhon pistäytyvät välillä Cappella della Corporalessa katsomassa Bolsenan ihmeen reliikkejä ja palaavat sitten uudestaan tutkimaan Signorellin freskoja. Ne ovat kerta kaikkiaan vaikuttavia.

2. päivä: Norchia - etruskien nekropoli

Päivästä näyttää tulevan pilvinen. Ties vaikka tänään sataisi, Annikki pohtii ja käy vielä hakemassa vesipullon lisäksi sadeviittansa. Noin kolmenkymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen alkaa kuitenkin olla selvää, että tänään kastuttaisiin korkeintaan hiestä. Annikin ja Vilhon noustessa niityn reunassa autosta, lämpömittari näyttää 25 astetta ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. 

Annikin niska onkin tuota pikaa hiestä märkä kaksikkomme laskeutuessa polkua ja kiveen hakattuja askelmia alas paikalle, jossa 500-300 -luvuilla e.a.a. sijaitsi etruskikaupunki nekropoleineen. Nykyään Norchia-nimisenä tunnettu paikka on kahden joen muodostaman kanjonin välissä ja etruskien haudat on louhittu kanjonien seinämiin. Etruskihautoja on Norchiasta löydetty lähes parisataa ja osaan niistä pääsee sisälle. Aivan kaikkiin avoinna oleviin hautoihin Annikki ei kuitenkaan mene. Jyrkät kallioseinämään hakatut portaat ja matalat käytävät ovat liikaa Annikin nivelrikon runtelemille polville. Vilhokin joutuu peruuttamaan nelivetoa eräästä hautakammiosta, johon vie pitkä käytävä. 

Lisää etruskihautoja löytyy rotkon vastakkaiselta rinteeltä, jonne kiivetään "viidakkopolkua" pitkin. Harjanteen reunalta aukeaa hieno näköala ympäröivälle maaseudulle ja siellä Annikki vaatii lepotauon. Lyhyen tauon aikana Annikki seuraa kiikarein kolmea tuulihaukkaa, joista kaksi ottaa ilmassa keskenään yhteen. Pitäen toisiaan jaloista kiinni, haukat kieppuvat hetken ilmassa ennen kuin toinen niistä joutuu toisen jahtaamana pakenemaan. 

Kolmisen tuntia etruskialueella kierreltyään, Annikki ja Vilhokin ovat valmiit pakenemaan paikalta ja jatkamaan Etruria-harrastustaan juomalla punaviiniä pullosta, jonka etikettiä koristaa kuva etruskihaudan seinämaalauksesta.

1. päivä: Vilho-mobiili käynnistyy Fiumicinossa

Annikki ja Vilho noudattavat autonvuokrausfirman virkailijan ystävällistä neuvoa ja siemaisevat kahvit lentokentän baarissa ennen suunnistamista parkkihalliin. Kahvit ehtii hyvin nauttia sillä tulevaa Vilho-mobiilia ollaan vasta pesemässä. Espresso maistuukin mainiolta ja Annikki osallistuu baaritiskillä keskusteluun kahvin hyvästä laadusta todeten, että sehän on Kimboa eli merkkiä, jota italialainen näyttelijä Gigi Proietti on jo vuosikausia mainostanut teeveessä.

Parkkihallissa on asioitava vielä kahden virkailijan kanssa ennen kuin Vilho pääsee ajamaan ramppia ulos. Sitä ennen Vilho on tarkastanut vuokra-auton perusteellisesti ja sen tuloksena papereihin on merkattu että takaovessa on naarmu. Se on lähes huomaamaton mutta kaksikkomme haluaa olla varma, ettei siitä seuraa harmia autoa palautettaessa. Vilho ja Annikki saavat matkalaukkunsa sopimaan helposti pienen Opelin tavaratilaan. Fiat 500:n vuokrannut pariskunta sen sijaan jää ihmettelemään sitä, mihin loput kolme matkalaukkua pannaan kun auton tavaratila on jo täyttynyt heidän pienimmästä laukustaan.

On jo puolipäivä kun Fiumicinon lentokenttä jää taakse. Ajomatkaa ensimmäiseen majapaikkaan ei ole kuin reilu sata kilometriä mutta perillä ollaan vasta kahden maissa. Autostradan sijaan Vilho nimittäin ajelee strada statalea pitkin eikä huonokuntoisella ja mutkikkaalla tiellä voi paljon yli viittäkymppiä ajaa. Tarkemmin sanoen; Vilho noudattaa nopeusrajoituksia ja huomioi tiheässä olevat varoitusmerkit. Paikalliset eivät moisista pikkujutuista piittaa vaan kaahaavat niin kovaa kun vain suinkin pääsevät ja ohittavat Vilho-mobiilin ohituskieltomerkeistä ja nopeusrajoituksista välittämättä. 

Matkalaistemme reitti kulkee Bracciano- ja Vico-järvien sivuitse Viterbon pikkukaupunkiin, jonka koillisreunalta Annikin varaama yösija B&B La Palanzana löytyy. Makuuhuone, minikeittiö ja suuri kylpyhuone osoittautuvat siisteiksi ja mukaviksi. Talon koira on utelias mutta hyväkäytöksinen. Kissaa sen sijaan eivät uudet majoitusvieraat kiinnosta vaan se jatkaa tyynesti päiväuniaan ikkunalaudalla. 

Parin kilometrin päässä ruokakaupassa käytyään, Annikki ja Vilho toteavat yhteistuumin, että ensimmäisen lomapäivän pakolliset kuviot on hoidettu ja nyt vain levätään. Sitkeä yskä kun tulisi kumminkin häiritsemään molempien yöunta. 

1.-4. päivä: Vahvaa italialaista yskänlääkettä

Mikähän lienee vaikuttava aine siinä pari päivää sitten ostamassani yskänlääkkeessä, Annikki miettii todetessaan, että viime yö taisi olla kahteen viikkoon ensimmäinen etten herännyt yskimään. Olisiko se tosiaan Schiapparellin v. 1824 perustetun lääkefirman ansiota, että kova, hakkaava yskä alkaa vihdoin olla ohi? Sekin, että Annikki on toistuvasti aamulla herätessään luullut olevansa vanhassa asunnossaan Pohjois-Italiassa, voi olla yskänlääkkeen vaikutusta. 

Toisaalta Annikin ja Vilhon viimeisimmät majapaikat tuovat väkisin, ilman yskänsiirapin mahdollista mieltä huurruttavaa vaikutustakin mieleen tuon vuosien takaisen ajan Veronassa: Aamuisin Annikki havahtuu joko naapuriasunnon lukon loputtomaan rapinaan tai tapperellin läpi kantautuvaan lintujen sirkutukseen ja motorinon pärinään. Vuoteesta noustessaan Annikin on astuttava suoraan tohveleihinsa sillä näin lokakuussa marmorilattia on jäätävän kylmä. Makuuhuoneen sisustuskin on samaa, pohjoismaiselle pelkistetylle tyylille vastakkaista suuntausta kuin Veronan asunnossa, jonka Annikki aikoinaan vuokrasi kalustettuna. Krumeluisen vuoteen ja kampauspöydän lisäksi huoneessa on suuri, sekin puuleikkauksin koristeltu vaatekaappi peiliovineen. Kääntäessään koristeellista avainta yhdessä valtavan kaapin kuudesta ovessa, Annikki muistaa kuinka Veronassa maanjäristys sinkoutti kaikki vaatekaapin ovet auki keskellä yötä. 

Annikin aamutoimetkin muistuttavat tavallista lauantaiaamun puuhastelua Veronassa. Heti herättyä on pantava pesukone päälle. Koneen pyöriessä voi kavuta takaisin vuoteeseen loikoilemaan ja nousta kunnolla vasta sitten kun pesuohjelma alkaa parin tunnin päästä olla lopuillaan. Sitten ripeästi pyykit ulos kuivumaan ja suunta kohti rautatieasemaa. Päätös Annikin vapaapäivän muusta ohjelmasta syntyisi aseman kahvilassa cappuccion ääressä, lähtevistä junista kertovaan infotauluun tuijottaen...

Annikki havahtuu horteestaan. Pesukone pyörii vielä mutta kohta on noustava, että ehtii aamupäivän junaan.... Yhä vuoteessa lojuen, Annikki tarkastelee makuuhuonetta uudelleen. Suuri vaatekaappi on tutunnäköinen mutta lattia ei olekaan mustakuvioista marmoria. Kurkistus keittiöön paljastaa sen, että vaikka tummat kaapinovet ja kaasuliesi ovat lähes samanlaiset kuin Veronassa, jääkaapin oven takaa löytyykin pesukone. Vihdoinkin Annikin pää alkaa kirkastua; eihän tässä tarvitse Veronan rautatieasemalle kiiruhtaa. Niistä ajoista on jo toistakymmentä vuotta ja nyt ollaan Vilhon kanssa lomamatkalla aivan toisaalla Italiassa. Mokapannua ladatessaan Annikin on oikein kerrattava mielessään millaisten vaiheiden kautta he ovat päätyneet tähän huvilaan Toscanan sydämessä.