Virittäessään pyykkinarua pihaterassille, Annikki on varma, että lämpimänä paistava aurinko ja leppeä tuuli ehtisivät hyvin kuivattaa pyykit ennen kuin Vilho olisi valmis lähtemään päivän retkelle. Annikki kävelee vielä toscanalaishuvilan suuren pihan toiselle laidalle ihailemaan hetkeksi näkymää vastakkaiselle kukkulalle ja ryhtyy sitten laittamaan aamiaista.
Lauantaiaamupäivän liikenne on hiljaista ja matka läheiseen San Gimignanon pikkukaupunkiin taittuu nopeasti parin tientyön sitä hidastamatta. Kun San Gimignano kolminetoista torneineen siintää suoraan edessä, Vilho päättää, ettei kannata ajaa aivan perille asti vaan auto voidaan jättää kukkulan alarinteeseen, josta löytyy paljon ilmaisia parkkipaikkoja. Kävelymatka ylös kaupunkiin ei ole pitkä ja hetken kuluttua Annikki ja Vilho astuvatkin kaupunginmuurin portista sisään.
Pikkukaupungin katuja ja kujia astellessaan kaksikkomme ei voi olla pohtimatta sitä, mikä tekee San Gimignanosta niin erityisen, että se mainitaan kaikissa matkaoppaissa jo 1700-luvulta alkaen. Yhtä kauniita ja mielenkiintoisia piazzoja, duomoja, torreja, castelloita jne. löytyy lähes kaikista Italian kaupungeista eikä kaikkia niitä käy ihailemassa bussilasteittain turisteja. Syynä lienee se, että pikkuinen San Gimignano on tarkkaan vaalinut kaupunkikuvaansa varmistaen, että kaikki kaupunginmuurien sisäpuolella miellyttää turistin silmää. Roskia tai koiranjätöksiä ei ole missään vaikka yhtään roskakoria ei ole nähtävissä. Vanhan kaupungin yhtenäistä keskiaikaista kaupunkikuvaa eivät myöskään riko tavanomaiset baarit, tupakkakioskit tai elintarvikekaupat, autokorjaamoista ja kiinteistövälitystoimistoista nyt puhumattakaan. Kaupungin pienet kaupat ja taidegalleriat myyvät turisteille sopivia tuotteita kuten käsintehtyjä kenkiä, alabasteriesineitä, värikästä toscanalaista keramiikkaa ja muita käsityöläistuotteita sekä tietysti kuulua San Gimignanon vernaccia-valkoviiniä. Ilmeisesti kilpailu tekee sen, että hinnat ovat sekä puodeissa että kaupungin lukuisissa kahviloissa ja ravintoloissa kohtuullisia.
Annikki valitsee lehtikioskin telineestä tarkkaan muutaman postikortin. Hänen sääntönsä kun on se, että kortti saa maksaa enintään puolet siitä, mitä siihen liimattava postimerkki. Lehtikioskin myyjä muistuttaa Annikkia, että kortit on sitten pantava mustaan postilaatikkoon. Mustaan? Punaisiahan postilaatikot ovat Italiassa. Vasta myöhemmin, kortit kirjoitettuaan, Annikki huomaa, etteivät postimerkit olekaan tavallisia merkkejä vaan ns. GPS-merkkejä. Jokaisessa merkissä on yksilöllinen koodi, jonka perusteella postikortin matkaa vastaanottajalle voi seurata internetissä. Vastaanottaja taas saa koodin verkkosivulle näppäiltyään postikortin lisäksi "videotervehdyksen". Vieläköhän Annikki onnistuu löytämään mustan postilaatikon. Ainakaan täällä pienessä Montespertolissa, jossa Annikin ja Vilhon huvila sijaitsee, ei sellaista ole.
Eivät Annikki ja Vilho ole sentään vuokranneet kokonaista isoa huvilaa vaan vain yhden asunnon sellaisesta. Mutta koska huvilassa ja sen sivurakennuksessa ei näin lokakuussa ole muita asukkaita, Annikki ja Vilho voivat huoletta käyttää oman terassinsa lisäksi myös huvilan pääterassia, joka sekin kylpee ilta-auringossa. Auringosta nauttien Annikki ja Vilho syövät päivällisen ulkona terassilla. Alkupalojen kanssa sopivan voimakkaanmakuisen valkoviinipullon kylkeen on tietysti kuvattu San Gimignanon silhuetti torneineen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti