13. päivä: Takaisin Portugaliin

Yöllinen sade ja lämpötilan putoaminen alle kymmeneen asteeseen on käheyttänyt naapurin kukon, Annikki toteaa vahingoniloisena. Epävireisesti kiekuva kanalan vartija ei tänä aamuna onnistunutkaan herättämään Annikkia kesken unien. Annikki sai nousta omia aikojaan pähkäilemään sitä, minne päin Portugalia palattaisiin. Ei ainakaan maaseudulle. Vaikka ei Portugalin kaupungeissakaan ole turvassa aamuvarhaisella rääkyviltä siivekkäiltä. Guimarãesin tyylikkäässä keskustahotellissakin herätyksestä vastasi  kiekuva kukko. Olisi varmaan pitänyt lukea tarkemmin, mitä hotellin herätyspalvelusta kerrottiin.

Barcelos on jo kukkojensa, vaikka vain puisten, takia pois laskuista. Samoin Costa Verden rantapaikat. Rantakauden jo loputtua Annikki ei ole halukas majoittumaan mihinkään uinuvaan kylään, jossa valtameren kosteus tunkeutuu joka paikkaan. Portoon menosta oli jo illalla puhuttu mutta kun sopivaa majapaikkaa ei silloin löytynyt, mitään suunnitelmaa ei saatu tehtyä. Hetken internetissä surffailtuaan Annikki löytää sen, mikä ei eilen osunut silmään: asunto kaupungin keskustassa kävelymatkan päässä Gaiasta, jossa kaikki portviinitalot sijaitset. Aivan sama vaikka nettisivuilla puhutaan ”design”-kalustuksesta, jonka Annikki tietää poikkeuksetta tarkoittavan epäkäytännöllisiä hanoja ja ovenkahvoja, absurdeja koriste-esineitä ja eltaantuneen maitokahvin väristä Ikean sängynpeittoa. Tärkeintä on, että kämppään kuuluu parkkipaikka.

Vilhon herätessä aamiaiselle Annikki ilmoittaa innokkaana, että seuraavaksi suunnataan Porton kaupunkiin, jossa auto hylätään pariksi päiväksi. Vaikka Vilho ei tapansa mukaan sano asiaan juuta eikä jaata, Annikki tietää hänen olevan tyytyväinen myönnetyistä vapaapäivistä autonkuljettajan tehtävästä.

Vilhon pakatessa autoa, Annikki käy vielä ottamassa pari valokuvaa. Häntä kiehtoo galicialainen rakennusperinne. Kaikki kylän talot on tehty graniitista. Myös viinipergoloiden tolpat ja pihoja ympäröivät säleikköaidat ovat kiveä. Jokaisen talon pihassa on perinteinen hórreo, tolppien varassa oleva pieni  varastorakennus. Horréroidenkin tolpat ja taitekatto päätykoristeineen sekä osa niiden seinistä ovat graniittia. Vilja ja muut elintarvikkeet varmasti säilyvät hyvin kivisissä varastoissa. Mutta kiviset talot eivät ehkä ole kovin mukavia syksyllä ja talvella kun vesi tiivistyy viileisiin seiniin. Majapaikan isäntä vahvistaa, että Galiciassa talvinen kosteus on ikuinen riesa. Galician kiviseinien höyrytessä aamuauringossa Anni ja Vilho lähtevät ajamaan kohti Portoa, jossa höyryäisivät veden sijaan portviinit.

12. päivä: Santiago de Compostela

Missä ovat kaikki papit, munkit, nunnat ja muut alan ammattilaiset? Catedral de Santiago de Compostela ympäristöineen on kuin mikä tahansa eiffeltorni tai bigben. Kamerakauloja pyörii katedraalin fasadia kuvaamassa, teinijoukko hihkuu ryhmäkuvassa ja pari aasialaisturistia tutkii karttaansa. Mikään ei tunnu viittaavaan siihen, että ollaan yhden tärkeimmän pyhiinvaellusreitin päätepisteessä. Aivan kuin katedraali ei olisikaan toiminnassa oleva katolinen kirkko. 

Praza de Obradoirolle valuu kyllä katedraalin sivulla olevasta portista harvakseltaan El Caminon taivaltaneita reppuselkiä mutta aistittavissa ei ole sellaista uskonnollista innostusta kuin Annikki havaitsi muutama päivä sitten Portugalin Fátimassa. Ehkä pyhiinvaeltajat ovat niin väsyksissä pikateiden laidalla taivaltamisesta tai sitten Apostoli Jaakobin haudalle saapuminen on niin yksityinen kokemus, ettei se näy mitenkään nykyajan pyhiinvaeltajan kasvoilta.

Välttääkseen pitkän eksistentiaalis-sosiologis-modernistisen keskustelun Vilhon kanssa, Annikki pitää mietteensä suorituskeskeisistä downshiftaajista ominaan ja keskittyy tahollaan tutkimaan katedraalin arkkitehtuuria. Ilman mitään keskustelua Annikki tietää, ettei Vilhokaan ole järin innostunut siitä, miten katedraalin romaaniset ja myöhemmät goottilaiset muodot on kuorrutettu kullatuilla barokkikiemuroilla.

Kryptassa, jossa apostolin hauta ja uskovaisille niin tärkeä pyhäinjäännös sijaitsevat, on jälkiä 800-luvun kirkkorakenteista. Pääalttari, jonka taakse pyhiinvaeltajat nousevat halaamaan Pyhän Jaakobin patsasta, on taas monen aikakauden tyylien ylenpalttinen kerrostuma.

Vilho on jo jatkamassa matkaa kun Annikki huomaa katedraalin katossa erikoisen vinssisysteemin. Sehän laite, jolla katedraalin valtavaa botafumeiroa saadaan keinutettua. Suitsutusastia ei ole nyt paikallaan sillä sitä käytetään vain suurimpina juhlapyhinä.

Lokakuun loppupuolen maanantai ei selvästikään ole mikään erikoinen juhlapäivä. Sen Annikki ja Vilho huomasivat jo syödessään lounasta pelkistetyssä ruokalassa rakennusmiesten ja liikennepoliisien seurassa. Tosin suomalaisen mittapuun mukaan 8 €:n lounas alkuruokineen, jälkiruokineen ja viinilasilliseen on juhla-ateria.

11. päivä: Rías Baixas: Pyhän Jaakobin simpukka

Seuraavanakin iltana espanjalainen studiojoukkue mellastaa Annikin ja Vilhon asunnossa. La Ligaa selostetaan isolla joukolla ja huuto on melkoinen. Välillä lauletaan ja soitellaan torvea – eikä päivän tärkein matsi ole edes alkanut!

Vilho on käynnistänyt oman pelinsä, maaottelun Espanja vastaan Portugali. Peli ratkaistaan lukemin 1-1: Vilhon mielestä Riojan punaviini on erinomaista mutta Annikkia miellyttää enemmän sitä pehmeämpi portugalilainen Bairradan punaviini.

Kaksikkomme kasvot eivät hehku pelkästään punaviinien lämmittävästä vaikutuksesta. Päivä on vietetty tuulen pieksemällä Atlantin rannalla. Galician lounaisrannikkoa hallitsevat neljä vuonomaista suistoaluetta, joita kutsutaan nimellä Rías Baixas. Annikki ja Vilho suunnistivat ensimmäiseksi pohjoisimpaan ríaan ja Illa de Arousaan, jonne vie pari kilometriä pitkä silta. Saaren eteläkärki on kokonaan rakentamatonta mäntymetsä- ja hiekkadyynialuetta, jonka vuoroveden paljastamissa lahdelmissa viihtyvät monet lintulajit. Kovan tuulen takia kahlaajia ja haikaroita oli hankala kiikaroida mutta kalliorannalta näki läheltä lokkien lisäksi meriharakoita, tyllejä ja rantasipin.

On mahdoton ajatus, että Annikki kävelisi valtameren rantahiekalla ilman, että matkaan tarttuisi pussillinen simpukankuoria. Niitä sitten kannettaisiin mukana hotellista toiseen kunnes matkan viimeisenä iltana todettaisiin, ettei niitä sittenkään pystyisi ahtamaan matkalaukkuun. Tällä kertaa Annikki löysi kuitenkin niin upeita simpukankuoria, että ainakin pari niistä päätyisi hänen kokoelmaansa. Hauraista pitkulaisista veitsisimpukan kuorista voisi vielä luopua mutta isoista sydänsimpukoista ja muista paksukuorisista pyöreistä simpukoista kyllä valitaan pari edustavaa yksilöä. Samoin poikkeuksellisen ihanan violeteista sinisimpukoista.

Kuoripussin jo pullistellessa, Annikki löytää varsinaisen aarteen, todella suuren sydänsimpukan, jossa on molemmat kuorenpuoliskot. Tutkiessaan tämän ”pyhänjaakobinsimpukan”  tummaa ja litteää alapuolta ja vaaleanpunaisen sävyttämää kuperaa yläpuolta, hän tajuaa, että tämä on taas yksi El caminon viitoista, jotka osoittavat kohti Santiago de Compostelaa!

10. päivä: Kelttiläistä kulttuuria – Citânia de Briteiroksen kautta Galiciaan

Annikki oli tulkinnut sääennustuksen oikein. Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja olisi hyvä päivä mennä katsomaan, mitä se arkeologi Martins Sarmento siellä Citânia de Briteiroksessa oikein kaiveli.

Närhet rääkyvät terhoja täynnä olevissa tammissa Annikin ja Vilhon kiivetessä linnoitetun kaupungin kivettyä tietä ylös kukkulalle. Muuten Citânia de Briteiroksessa on hyvin hiljaista eikä ketään näy missään. Muutama tuhat vuotta sitten oli toisin; kaupungissa on täytynyt asua melkoinen väkimäärä sillä pääväylältä risteytyy kapeita kivettyjä teitä ja niiden varsilla on runsaasti jäänteitä kivisistä asumuksista. Kukkulalla oli asutusta jo pronssikaudella mutta nyt jäljellä olevat tiet ja pyöreiden pienten kivitalojen perustat ovat toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Silloin kukkulalla asuivat keltiberit.

Annikki ja Vilho kiertelevät muurien ympäröivässä kaupungissa puolitoista tuntia pysähtyen välillä ihailemaan näkymää alas Ave-joen laaksoon. Joen tuntumaan ei enää palata vaan automatkaa jatketaan rinnettä ylös suoraan pohjoiseen.

Ralli mutkaisella rinnetiellä alkaa hermostuttaa Annikkia. Paikalliset ajavat kahta kaistaa kurveissa vastaan eikä Annikki meinaa pysyä penkillään Vilhon väistellessä kaahareita ja lasketellessa rinnettä alas. Hän pääsee juuri ehdottamasta siirtymistä maksutielle, kun matka pysähtyy seisovaan autojonoon. Kuljettajat nousevat autoistaan katsomaan, mikä mutkan takana tukkii liikenteen. Liittyisiköhän hiljan vastaan kiitänyt ambulanssi tapaukseen? Annikki tulkitsee viittelöinnin merkiksi kääntyä takaisin ja parin muun jonossa seisovan lailla Vilho kääntää auton paluusuuntaan. Kohta matkaa jatkuukin moottoritietä pitkin. Vaikka vauhti pikatiellä on äskeistä kovempi, meno tuntuu turvallisemmalta kuin pikkuteillä.

Ennen Espanjan rajalle pääsyä, ajetaan vielä kerran rinnettä ylös ja alas. Serra da Penedan tuntumassa ohitetaan parin talon kylä, jonka nimi Extremo kertoo seudusta kaiken oleellisen.

Monçaõssa ylitetään Minho-joki ja sitten ollaankin ulkomailla. Sen, että on ylitetty valtakunnan raja, huomaa vasta ensimmäisen bensa-aseman kohdalla; polttoaine on Espanjassa huomattavasti halvempaa kuin Portugalissa.

Pontevedrassa navigaattori pahoittaa mielensä kun sen ehdottama reitti johtaa umpikujaan. Silloin Annikkikin älyää, että liikenneympyrän kyltissähän kerrottiin suljetusta sillasta ja kiertotiestä. Keltaisia opasteita seuraamalla päästään yli Lérez -joesta ja kohta ollaankin Casa o Muiñon pihassa.

Annikki tulkitsee oikein majapaikan nimen ja elvistelee galekon taidoillaan. Kun tietää ”myllyn” olevan kastellaaniksi ”molino” ja portugaliksi ”moinho” niin helppohan on päätellä sen olevan galician kielellä ”muiño”.  Kuten vähän joka suunnalla Espanjaa, kastellaani on täällä Galiciassakin vain toinen virallisista kielistä. Paikannimissä ja opasteissa vilisee x-kirjaimia. Kirjoitettua galekoa ymmärtää kyllä vaikka se muistuttaa enemmän portugalia kuin Annikille sitä tutumpaa kastellaania.

Myllytalon Javier-isäntä toivottaa Annikin ja Vilhon tervetulleeksi ja kertoo lyhyesti alueen nähtävyyksistä sekä suosittelee paria ravintolaa ja supermarkettia. Nälkäinen kaksikkomme ei välitä lähteä ruokapaikkaa etsimään vaan käväisee läheisessä ruokakaupassa. Iltapalan lomassa Vilho aukaisee valkoviinipullon. Viini on täysin uusi tuttavuus sillä kumpikaan ei muista maistaneensa aikaisemmin galicialaista viiniä. Albariño saa toimia johdatuksena Galiciaan, johon perehdyttäisiin tarkemmin seuraavana päivänä. Tänä iltana syvennyttäisiin Katalonian ja Kastilian kulttuureihin sillä kohta alkaisi El Clásico!

9. päivä: Aqui nasceu Portugal – jäyhät portugalilaiset heittäytyvät tuttavallisiksi

Real Betis – Vitória Guimarães 1-0. Eurooppa-liigan pelissä tuli takkiin ja siitä papat aamulla puistossa keskustelevat. Annikki ja Vilho ovat lähteneet heti aamiaisen jälkeen kävelylle pikkupuistoon ja Guimarãesin vanhaan kaupunkiin. On mukava päästä ihmisten pariin ja näyteikkunoita katselemaan kun on ajeltu päiväkausia Portugalin harvaanasutulla maaseudulle.

Largo do Touralin kulmatalon seinässä ilmoitetaan ylpeästi, että ”Aqui nasceu Portugal” eli ”Täällä syntyi Portugali”. Julistukselle löytyy katettakin sillä Guimarãesissa syntyi v. 1109 Portugalin ensimmäinen kuningas Afonso Henriques. Guimarães oli uuden kuningaskunnan pääkaupunkikin kunnes Afonso Henriques muutti hoveineen Coimbraan. Mutta sitä eivät guimarãeslaiset tietenkään erityisemmin korosta.

Annikki ja Vilho kiipeävät muutaman muun turistin lailla kukkulan laella olevalle linnoitukselle ja palatsille, jossa Afonso Henriques näki ensi kertaa päivänvalon. He eivät kuitenkaan mene sisään rankasti uudelleenrakennettuun herttuan palatsiin vaan tyytyvät kiertelemään palatsia vanhemmassa puolustuslinnakkeessa sekä pienessä kappelissa, jossa ensimmäisen kuninkaan sanotaan kastetun.

Ennen Castelolle kiipeämistään Annikki ja Vilho käväisivät vanhan kaupungin sydämessä olevassa Museu Arquelógico Martins Sarmentossa. Jo moneen otteeseen Annikin ja Vilhon pilkan kohteeksi joutuneen matkaoppaan mukaan kyseessä on “superb collection”. Annikki epäilee vahvasti museon erinomaisuutta kun yhdelläkään nettisivulla ei kerrota halaistua sanaa sen arkeologisista kokoelmista. Guimarãesin oman pojan, arkeologi Francisco Martins Sarmenton nimeä kantavassa museossa tuskin olisi mitään järisyttävän upeaa esitystä tämän tutkimasta kelttiläisestä Castro-kulttuurista.

Annikin epäilykset museon kokoelmien laajuudesta ja esillepanon informatiivisuudesta saavat vahvistuksen museo-oppaan viedessä heidät rakennuksen toiseen kerrokseen katsomaan muutaman vitriinin sekalaista sisältöä. Eri aikakausilta ja löytöpaikoista peräisin olevien kivityökalujen, pronssiaseiden ja keramiikan palasten lisäksi nähtävissä on pari öljylamppua ja muuta tyypillistä roomalaisajan tavaraa. Annikin huomio kiinnittyy savitiileen, jonka pintaan ovat painautuneet kissan tassunjäljet.

Museossa on arkeologisen kokoelman lisäksi muutakin romua, mutta joutavat muotokuvat ja kammottavat posliinikipot eivät Annikkia kiinnosta. Hän olisi jo valmis liukenemaan paikalta mutta se ei onnistu. Seuraava opas vie museovieraat rakennuksen toiseen siipeen ja siellä on tunnollisesti kierrettävä juhlasali ja kirjasto ennen poispääsyä.

Hotellille palatessa Annikki pääsee shoppailemaan. Mistään hienolla muotikadulla pyörimisestä ei ole kyse vaan Annikki tekee salamaiskun halpavaatekauppaan, jonka ikkunassa on esillä kiva neuletakki. Takki ei olekaan läheltä tarkasteltuna niin kiva, että sitä kannattaisi ostaa. Onhan hintakin kova eli peräti 6,5 €. Kaikki muutkin vaatteet maksavat kaupassa alle 10 € mutta ovat laadultaan vähintään yhtä hyviä kuin Helsingin ruotsalaisketjujen halpatyövoiman maista tuodut rätit. Annikki pummaa Vilholta 5 € ostaakseen kuviollisen neulepuseron mutta saa yllätyksekseen kassalla vielä 1,40 € rahaa takaisin. Annikkia houkuttaa hetken ajatus siitä, että alkaisi tuoda Portugalista vaatteita ja myisi niitä suomalaisteineille viisinkertaisella hinnalla. Se ajatus ei kuitenkaan sovi yksiin Annikin periaatteiden kanssa ja hän vähän katuu sitä, että osti itsekin kertakäyttövaatteen.

Lisää halpoja vaatteita olisi löytynyt kaupungin mercatolta. Katettu ruokatori on jo sulkeutumassa mutta vaate- ja kodintekstiilikojuilla kauppa käy vielä vilkkaana. Kauniita pyyhkeitä ja pöytäliinoja saisi edullisesti mutta Annikki hillitsee ostosintonsa muistaessaan, että niitä on kotona jo aivan tarpeeksi. Mercaton kulmat eivät selvästikään ole Guimarãesin hienostoaluetta. Silti Annikki yllättyy nähdessään ränsistyneiden pikkutalojen edustalla suuren kivialtaan, jonka ääressä mammat ovat nyrkkipyykillä. Supermarketissa Annikki oli huomannut laajan valikoiman käsinpesuun tarkoitettuja pesupulvereita muttei ollut aavistanut, että niitä tarvitaan perheen kaiken pyykin pesemiseen. 

Illalla lähdetään uudestaan kaupungille, jossa meno on entisestään vilkastunut. Hotellin respassa työskentelevän Paulon suosituksesta Annikki ja Vilho suuntaavat Praça de Santiago –aukion nimikkoravintolaan. Ravintolassa ei ole muita asiakkaita mutta hetken kuluttua se, toisin kuin aukion muut ravintolat, alkaa täyttyä. Sisään tulviva asiakaskunta on nuorta. Itse asiassa hyvinkin nuorta sillä valtaosa ruokavieraista on lapsiperheitä. Se on Annikista ja Vilhosta oikein mukava juttu sillä maaseutukierroksella ei ole tavattu montaakaan alle seitsemänkymppistä paikallista asukasta. Ne harvat turistitkin, joihin ollaan törmätty, ovat järjestään eläkeikäisiä.

Viereisessä pöydässä käy aikamoinen huiske kun kolmilapsisen perheen nuorimmaisen täytyy käydä vähän väliä juoksemassa pihalla muiden pikkutyttöjen kanssa. Perheen isä kuitenkin neuvoo kärsivällisesti poikia miten veistä ja haarukkaa käytetään tyttären lusikoidessa äidin avustuksella keittoaan. Ennen annoksensa saapumista, pikku-Maria on ehtinyt tehdä tuttavuutta Annikin ja Vilhon kanssa. Myös suomeksi annettu ystävällinen neuvo syödä ensi pääruoka ja havitella vasta sitten (Annikin) jälkiruokaa, herättää isänkin uteliaisuuden. Arvausleikin ratkettua perheenisä päivittelee sitä, että niin kaukaa kuin Suomesta on tultu Portugaliin saakka.