6. päivä: Alentejon dolmenit ja sillat

Illalla Annikki oli alkanut haikailla, että josko sittenkin jäätäisiin Algarven rannoille vielä pariksi päiväksi. Ajettaisiin vasta loppuviikosta Alentejon ja Douron megaliiteille ja muille esihistoriallisille kohteille, joita oli jo päätetty mennä katsomaan.

Kesken aamiaisvalmisteluiden alkanut kaatosade sai kuitenkin Annikin vakuuttuneeksi, että Algarvesta olisi ihan hyvä lähteä nyt. Rantasandaaleja tarvittiin enää autolle kahlaamiseen.

Saderintama oli niin raskas, että suunnitelmasta ajaa rannikkotietä Sagresiin ja sieltä Miróbrigan roomalaisraunioille luovuttiin. Parasta olisi suunnata suoraan koilliseen siinä toivossa, että harmaa taivas kirkastuisi sisämaahan ja Alentejoon mentäessä. Harmaata taivasta riitti aina Baixo Alentejon Bejaan saakka, jossa sade pikalounaan aikana vihdoin lakkasi. Auringon pilkahdellessa matkaa jatkettiin kohti Alto Alentejoa ja Estremozia.

Alentejo on harvaan asuttua maaseutua,  jossa korkkitammimetsien ja oliviipuulehtojen kanssa vuorottelevat maissipellot ja laitumet. Keskisen Alentejon maisema on tasaisen tylsää mutta tien muututtua Alentejon viinitieksi Rota dos vinhos do Alentejo se kumpuilee viehättävien viinitarhojen lomassa. Välillä tien ilmoitettiin olevan Rota dos sabores eli makujen tie. Korkin, oliiviöljyn, viinin, viljan ja vihannesten lisäksi Alentejossa kasvatetaan karjaa ja alue on kuuluisa juustoistaan, kinkuistaan ja makkaroistaan. Tien varren laitumilla nähtiinkin suuria lammaslaumoja ja vuohia ja lehmiä sekä pari laamaa. Isot mustakylkiset siat tuntuivat viihtyvän pikku metsiköissä, joissa sade oli muuttanut punaisen maan tummaksi mutavelliksi. Puiden varjoissa oleili myös isosarvisia härkiä, joiden kohtalona on varmaan joutua Vidigueiran ja muiden pikkukaupunkien härkätaisteluareenoille rääkättäväksi.

Vidigueiran kulmilla Annikki huomasi tienviitan, jossa luki ”Ruinas romanas”. Päivän raunioretki tulisikin hoidettua vilkaisemalla mitä São Cucufaten roomalaishuvilasta olisi jäljellä. Paikkaan oli – EU-rahoilla tietysti, murisi Annikki – rakennettu pieni mutta hulppea opastuskeskus mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Viereisessä oliivitarhassa laiduntavien lampaiden äänekkäästi määkiessä, Annikki ja Vilho tarkastivat roomalaiskylpylän ja Villa Áulian rauniot aidan takaa.

Päätielle palattua Annikki bongasi toisenkin kyltin. Nyt siinä oli luki ”Antas”, joka kuvan perusteella tarkoittaa dolmeneita eli megaliittihautoja. Kaksikkomme lähtikin ajamaan yhä pienemmäksi käyvää tietä pitkin kyltin osoittamaan suuntaan. Mitään dolmeneihin viittaavaa ei näkynyt moneen kilometriin.  Kärrypolkua ajettiin kuitenkin eteenpäin Rio Guadianan suvantojen vaihtuessa peltotilkkuihin. Vilho taiteili kulkupelin ohi tiellä päivystävän vuohikaksikon, läpi syvien kuralammikoiden ja keskeltä hevoshaan. Sitten tien kallistuskulma kävi niin jyrkäksi ja Annikin ja Vilhon vireystila niin loivaksi, että todettiin, että on paras palata takaisin ennen kuin auton pakoputki rysähtää kiveen. Vilhon peruuttaessa autoa takaisin päätien suuntaan, Annikki käveli vielä muutaman sata metriä kapeaa tietä eteenpäin. Tuoreet lantaläjät panivat epäilemän, että lähistöllä, samalla puolella aitaa saattaisi olla lehmien lisäksi niitä pelottavia pitkäsarvisia härkiä. Joku ehkä pitää Annikkia  turhan säikkynä mutta Annikki kyllä tiesi, ettei vieraiden nautaeläinten kanssa olisi  pelleilemistä. Hän nuuhkaisi vielä kerran medeltä tuoksuvaa kosteaa ilmaa ja kipitti sitten takaisin autolle, jonka Vilho oli jo saanut käännettyä paluusuuntaan.

Paluumatkallakin nähtiin pari, kolme harjalintua ja parvi sinipyrstöisiä pienen harakan näköisiä lintuja. Kuulosti vähän siltä, että niiden kirahtelussa oli pilkkaava sävy. Siitä loukkaantuneina Annikki ja Vilho päättivät, että ajaisivat suoraan seuraavaan majapaikkaansa. Dolmeneita on nähty aivan riittävästi Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa ja tuskin ne sen kummallisempia olisivat Portugalissakaan.

Dolmeneita kummallisempina muodostelmina Annikki piti Alentejon pääväylän hylättyjä siltatyömaita. Ensimmäisissä siltarakennelmissa olivat kannatinpalkit ja sillankansi valmiina mutta mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä keskeneräisempiä tien ylittävät sillat olivat. Ilmeisesti EU-rahat tältä älyttömältä siltaprojektilta ovat loppuneet alkuunsa. ”Älytön” oli kylläkin aivan liian lievä sana kuvaamaan kesken jäänyttä rakennusprojektia. Sillanalkuja oli ainakin parikymmentä ja yhteistä niille oli se, että niitä oli alettu rakentaa paikkoihin, joissa ei ole tien alkuakaan. Oliko nerokkaana ajatuksena ollut rakentaa Alentejon lähes asumaton maaseutu täyteen pikateitä ja eritasoliittymiä? Rahojen olisi pitänyt loppua jo ennen yhdenkään siltapalkin valamista!

Siltatyömaat onneksi loppuivat kokonaan ennen Reguengos de Monsarazia ja loppumatka sujui leppoisasti. Annikki oli varannut yösijan turismo rural – eli maatilamajoitusta tarjoavasta paikasta. Tilan oli kerrottu sijaitsevan Vimieiron pikkukaupungin tai paremminkin kylän tuntumassa mutta sen tarkempaa osoitetta ei ollut tiedossa. Majapaikka löytyi kuitenkin etsimättä sillä Quinta da Tapada de S. Pedro sattui olemaan juuri sen tien varressa, jota pitkin Annikki ja Vilho lähestyivät Vimieiroa.

Vanha talousrakennus, kenties navetta, oli muutettu muutamaksi huoneistoksi ja pariskuntamme sai paikan emännältä avaimen mukavaan pikku kaksioon. Makuuhuoneen pieni ikkuna avautui parin metrin päähän tiestä mutta metrin paksuisen seinän läpi ei melua kuulunut. Muutenkin tilalla oli hyvin rauhallista. Pienessä uima-altaassa eivät  polskutelleet edes paikan ankat vaan ne partioivat keittiöpuutarhan tuntumassa. Asumuksen erikoisuutena oli ruokailuryhmän sijaitseminen suuressa, entiseksi avotakaksi tulkittavaksi tilassa. Yhtään ikkunaa ei olohuoneessa ollut vaan luonnonvaloa tuli sisään ainoastaan ulko-oven pienestä luukusta. Valoa eivät Annikki ja Vilho kaivanneetkaan vaan kömpivät heti illan tv-pelien päätyttyä paksun untuvapeiton alle nukkumaan.