9. päivä: Aqui nasceu Portugal – jäyhät portugalilaiset heittäytyvät tuttavallisiksi

Real Betis – Vitória Guimarães 1-0. Eurooppa-liigan pelissä tuli takkiin ja siitä papat aamulla puistossa keskustelevat. Annikki ja Vilho ovat lähteneet heti aamiaisen jälkeen kävelylle pikkupuistoon ja Guimarãesin vanhaan kaupunkiin. On mukava päästä ihmisten pariin ja näyteikkunoita katselemaan kun on ajeltu päiväkausia Portugalin harvaanasutulla maaseudulle.

Largo do Touralin kulmatalon seinässä ilmoitetaan ylpeästi, että ”Aqui nasceu Portugal” eli ”Täällä syntyi Portugali”. Julistukselle löytyy katettakin sillä Guimarãesissa syntyi v. 1109 Portugalin ensimmäinen kuningas Afonso Henriques. Guimarães oli uuden kuningaskunnan pääkaupunkikin kunnes Afonso Henriques muutti hoveineen Coimbraan. Mutta sitä eivät guimarãeslaiset tietenkään erityisemmin korosta.

Annikki ja Vilho kiipeävät muutaman muun turistin lailla kukkulan laella olevalle linnoitukselle ja palatsille, jossa Afonso Henriques näki ensi kertaa päivänvalon. He eivät kuitenkaan mene sisään rankasti uudelleenrakennettuun herttuan palatsiin vaan tyytyvät kiertelemään palatsia vanhemmassa puolustuslinnakkeessa sekä pienessä kappelissa, jossa ensimmäisen kuninkaan sanotaan kastetun.

Ennen Castelolle kiipeämistään Annikki ja Vilho käväisivät vanhan kaupungin sydämessä olevassa Museu Arquelógico Martins Sarmentossa. Jo moneen otteeseen Annikin ja Vilhon pilkan kohteeksi joutuneen matkaoppaan mukaan kyseessä on “superb collection”. Annikki epäilee vahvasti museon erinomaisuutta kun yhdelläkään nettisivulla ei kerrota halaistua sanaa sen arkeologisista kokoelmista. Guimarãesin oman pojan, arkeologi Francisco Martins Sarmenton nimeä kantavassa museossa tuskin olisi mitään järisyttävän upeaa esitystä tämän tutkimasta kelttiläisestä Castro-kulttuurista.

Annikin epäilykset museon kokoelmien laajuudesta ja esillepanon informatiivisuudesta saavat vahvistuksen museo-oppaan viedessä heidät rakennuksen toiseen kerrokseen katsomaan muutaman vitriinin sekalaista sisältöä. Eri aikakausilta ja löytöpaikoista peräisin olevien kivityökalujen, pronssiaseiden ja keramiikan palasten lisäksi nähtävissä on pari öljylamppua ja muuta tyypillistä roomalaisajan tavaraa. Annikin huomio kiinnittyy savitiileen, jonka pintaan ovat painautuneet kissan tassunjäljet.

Museossa on arkeologisen kokoelman lisäksi muutakin romua, mutta joutavat muotokuvat ja kammottavat posliinikipot eivät Annikkia kiinnosta. Hän olisi jo valmis liukenemaan paikalta mutta se ei onnistu. Seuraava opas vie museovieraat rakennuksen toiseen siipeen ja siellä on tunnollisesti kierrettävä juhlasali ja kirjasto ennen poispääsyä.

Hotellille palatessa Annikki pääsee shoppailemaan. Mistään hienolla muotikadulla pyörimisestä ei ole kyse vaan Annikki tekee salamaiskun halpavaatekauppaan, jonka ikkunassa on esillä kiva neuletakki. Takki ei olekaan läheltä tarkasteltuna niin kiva, että sitä kannattaisi ostaa. Onhan hintakin kova eli peräti 6,5 €. Kaikki muutkin vaatteet maksavat kaupassa alle 10 € mutta ovat laadultaan vähintään yhtä hyviä kuin Helsingin ruotsalaisketjujen halpatyövoiman maista tuodut rätit. Annikki pummaa Vilholta 5 € ostaakseen kuviollisen neulepuseron mutta saa yllätyksekseen kassalla vielä 1,40 € rahaa takaisin. Annikkia houkuttaa hetken ajatus siitä, että alkaisi tuoda Portugalista vaatteita ja myisi niitä suomalaisteineille viisinkertaisella hinnalla. Se ajatus ei kuitenkaan sovi yksiin Annikin periaatteiden kanssa ja hän vähän katuu sitä, että osti itsekin kertakäyttövaatteen.

Lisää halpoja vaatteita olisi löytynyt kaupungin mercatolta. Katettu ruokatori on jo sulkeutumassa mutta vaate- ja kodintekstiilikojuilla kauppa käy vielä vilkkaana. Kauniita pyyhkeitä ja pöytäliinoja saisi edullisesti mutta Annikki hillitsee ostosintonsa muistaessaan, että niitä on kotona jo aivan tarpeeksi. Mercaton kulmat eivät selvästikään ole Guimarãesin hienostoaluetta. Silti Annikki yllättyy nähdessään ränsistyneiden pikkutalojen edustalla suuren kivialtaan, jonka ääressä mammat ovat nyrkkipyykillä. Supermarketissa Annikki oli huomannut laajan valikoiman käsinpesuun tarkoitettuja pesupulvereita muttei ollut aavistanut, että niitä tarvitaan perheen kaiken pyykin pesemiseen. 

Illalla lähdetään uudestaan kaupungille, jossa meno on entisestään vilkastunut. Hotellin respassa työskentelevän Paulon suosituksesta Annikki ja Vilho suuntaavat Praça de Santiago –aukion nimikkoravintolaan. Ravintolassa ei ole muita asiakkaita mutta hetken kuluttua se, toisin kuin aukion muut ravintolat, alkaa täyttyä. Sisään tulviva asiakaskunta on nuorta. Itse asiassa hyvinkin nuorta sillä valtaosa ruokavieraista on lapsiperheitä. Se on Annikista ja Vilhosta oikein mukava juttu sillä maaseutukierroksella ei ole tavattu montaakaan alle seitsemänkymppistä paikallista asukasta. Ne harvat turistitkin, joihin ollaan törmätty, ovat järjestään eläkeikäisiä.

Viereisessä pöydässä käy aikamoinen huiske kun kolmilapsisen perheen nuorimmaisen täytyy käydä vähän väliä juoksemassa pihalla muiden pikkutyttöjen kanssa. Perheen isä kuitenkin neuvoo kärsivällisesti poikia miten veistä ja haarukkaa käytetään tyttären lusikoidessa äidin avustuksella keittoaan. Ennen annoksensa saapumista, pikku-Maria on ehtinyt tehdä tuttavuutta Annikin ja Vilhon kanssa. Myös suomeksi annettu ystävällinen neuvo syödä ensi pääruoka ja havitella vasta sitten (Annikin) jälkiruokaa, herättää isänkin uteliaisuuden. Arvausleikin ratkettua perheenisä päivittelee sitä, että niin kaukaa kuin Suomesta on tultu Portugaliin saakka.