1. päivä: Hymyilevä bussikuski

Annikin ja Vilhon syyslomalle ei poikkeuksellisesti lähdettykään aamulennolla. Annikilla oli siis ensimmäisenä lomapäivänään aikaa tehdä puutarhahommia ja viimeistellä pari muutakin projektia ennen lentokentälle lähtöä. Kahden maissa, Vilhon varovasti vinkatessa, että lentokenttäbussi lähtisi 15 min kuluttua, Annikille tuli kova kiire irrottaa pikaliima sormistaan ja istuttaa loput kukkasipulit.

Bussissa, pulssin jo hieman tasoituttua, Annikki onnitteli itseään uudesta ennätyksestään. Vaikka paniikki oli iskeä, hän oli saanut itsensä ja koko kämpän kuntoon seitsemässä minuutissa ja kuudessatoista sekunnissa ja saanut raahattua omin voimin suuren matkalaukkunsa – kyllä;  tavarat eivät sittenkään mahtuneet siihen pieneen kapsäkkiin – pysäkille ilman, että Vilho olisi saanut kohtausta.

Sen sijaan Annikki itse oli saada raivokohtauksen bussiin noustuaan. Jo rutiiniksi muodostunut, herttainen juttutuokio bussikuskin kanssa päättyi tällä kertaa siihen, että nyt vuorossa ollut asiakaspalvelija karjaisi kylmästi ”En!”. Annikki oli pyytänyt kuskia ystävällisesti avaamaan bussin keskioven, jotta Vilho saisi nostettua suuret laukut lentokenttäbussin matkatavarahäkkiin. HSL tarjosi ehdotettua parempaa palvelua pakottamalla kaikki lentoasemalle menijät muodostamaan tukoksen etuovelle ja kolhimaan kaikki jo kyydissä olevat matkustajat repuillaan ja matkalaukuillaan.

Mutta Annikki nieli raivonsa. Nyt ei kannattaisi alkaa soitella liikennelaitoksen työnohjaajille, suunnittelupäälliköille, kaupunginjohtajille ja muille viskaaleille vaan virittäytyä leppoisan myötäilevään olotilaan, joka on yksi välttämätön matkavaruste. Edessä oli viiden tunnin lento ja monet muut kiemurat ennen kuin Annikki ja Vilho pääsisivät aurinkovarjon alle ihailemaan Atlantin maininkeja.

Annikki ei kuitenkaan voinut olla miettimättä sitä, mikä Suomea, suomalaisia ja suomalaistuvia maahanmuuttajia oikein vaivaa. Toimivat perinteet ja hyvät tavat on tyystin hylätty ja osuvat nimitykset korvattu joutavilla eufemismeillä ja tylyllä omahyväisyydellä. Matkustajat, ostajat, potilaat, rikoksesta kiinniotetut ja jopa yliopistojen opiskelijat ovat kaikki nykyään ”asiakkaita” mutta asiakaspalvelusta ei ole tietoakaan. Portugalissa asia olisi varmasti toisin. Etelä-Euroopan maissa kun työmoraali on korkea ja niissä ei ole niitä suomalaisten halveksimia ”p-hommia”, joita ei muka voisi hoitaa hyvin kuten kaikkia muitakin töitä. Siellä työnteko on arvossa ja kaikenlaiset työt pyritään tekemään kunnolla. Bussitkin kulkevat ajallaan ilman, että matkustajia kiusataan. Esimerkiksi Espanjassa ei tulisi kuuloonkaan, että bussikuski sulkisi oven kyytiin kiiruhtavan nenän edessä ja jättäisi ”asiakkaan” pysäkille ihmettelemään. Ranskalainen bussikuski puolestaan ottaa hymysuin vastaan ”asiakkaan” oman CD-levyn ja panee toivemusiikin soimaan. Italiassa joukko ”asiakkaita” saa kannustuksia ja solvauksia huutamalla bussikuskin jättämään kahvitauon väliin ja ajamaan pikavauhtia suoraan stadionille. Kaiken lisäksi bussin saapuessa perille hyvissä ajoin ennen matsin alkua, kuski saa palkakseen riemukkaat hurraahuudot vaikka kannattaakin väärää joukkuetta.

Annikin mieleen ei tule vastaavanlaisia muistoja paikallisbussilla ajelusta Portugalista. Suomalaisittain jäyhät portugalilaiset eivät takuulla ainakaan hihkuneet julkisissa liikennevälineissä. Bussikuskit kyllä tekivät sielläkin työnsä täsmällisesti ja avuliaasti eikä yhdenkään ”asiakkaan” tarvinnut hikeentyä tai pahoittaa mieltään.

Annikin muistikuva hymyilevästä portugalilaisesta bussikuskista särkyy kun bussi pysähtyy rajusti nytkähdellen lentoterminaalin eteen ja ”asiakkaat” kompuroivat laukkuineen ulos bussista. Suomalaiskuski ei hymyile.