8. päivä: Guimarãesiin - vettä Luson lähteestä ja varsinkin taivaalta

Vaikea uskoa, mutta Portugalissa opettajien palkat ovat paljon paremmat kuin Suomessa. Vai mikä on sitten selitys siihen, että opettajatar asuu yksinään suurta taloa ja ajelee bemarilla töihin. Tai sitten huoneiden vuokraaminen matkalaisille lyö leiville. Tosin sitäkin on vaikea uskoa kun yöpyminen B&B Magnoliassa maksaa  40 €.  Voisiko majoitustuloilla ylläpitää suurta taloa uima-altaineen, palkata siivoojaa ja vieläpä rakennuttaa kuudes kylpyhuone?

Matkalaisemme ovat löytäneet tiensä tyylikkääseen B&B:hen Leirian laitamilla. Kaupunkiin tutustutaan vain pikaisesti ajamalla auringon laskiessa kauppaan hakemaan iltapalaa ja sitten linnoittaudutaan huoneeseen. Ennen Champions Leaguen pelien alkamista ehditään lojua hetki isossa kylpyammeessa elpymässä päivän ajeluista.

Seuraavana aamuna kylvyn elvyttävästä vaikutuksesta ei ole enää tietoakaan ja Annikki manaa illallista intoaan selvittää ruby- ja tawny-portviinien eroja. Onneksi aamiaisella tarjottu vastapuristettu appelsiinimehu ja café com leite piristävät ja kohta ollaan valmiina jatkamaan matkaa pohjoiseen.

Päivän ohjelmaksi muotoutuu sen suuremmitta suunnitteluitta ajomatka Guimarãesiin. Sää ei suosi poikkeamista raunioita tai pyhätöitä katsomaan. Välillä vettä tulee aivan kaatamalla ja on parasta pysähtyä odottamaan rajuimman kuuron laantumista. Sade ei taukoa kokonaan silloinkaan kuin noustaan matalalla roikkuvien pilvien ylle Luson kylpyläkaupunkiin.

Luson vesi on kuulua mm. reumatismia parantavista ominaisuuksistaan. Annikki ei kuitenkaan jaksa nousta autosta hakeakseen Fonte São João –lähteestä tätä lääkettä vaikka sille tuntuisi olevan tarvetta. Eipä taida moni muukaan arvostaa Luson vettä samaan tapaan kuin muutama vuosikymmen sitten. Kylpylä Termas de Luso näyttää olevan auki vilkkaimman kesäkauden päätyttyäkin mutta ainakin pari kolme kylpyläkaupungin hotellia näyttää sulkeneen ovensa lopullisesti.

Vilhon ohjatessa menopelin takaisin Mealhadan pikkukaupungin läpi menevälle tielle, Annikki laskee tienvarren ravintoloita, jotka kaikki tarjoavat paikallista erikoisuutta, kokonaisena grillattua juottoporsasta. Leitão-kyltein varustettuja ravintoloita on tässä  kaupunkipahasessa toistakymmentä. Mealhadan herkun täytyy olla niin hyvää, että sitä tullaa syömään kauempaakin. Annikki ja Vilho sen sijaan eivät tunne tarvetta pysähtyä syömään tukevaksi epäilemäänsä lounasta. Sitä tietysti kohta kadutaan.

Nälän tosissaan kurniessa, ruokapaikkaa ei niin vain löydetäkään. Matkan varren ravintolat ovat joko kiinni tai niiden pihat ovat täynnä rekka-autoja. Annikki ei tällä kertaa tunne vetoa lounastaa rekkamiesten seurassa eikä usko, täällä sianliharuokien ydinalueella rahtarien suosimista paikoista saisi mitään porsaankyljystä kevyempää purtavaa. Lopulta ruokapöytään päästään São João da Madeiressa kellon käydessä kolmea.

Portoa lähestyttäessä sade ja tuuli ovat niin häiritseviä, että kaksikkomme tuumaa, että olisi parempi jättää tulviva ja ruuhkaiseksi käyvä paikallistie ja kääntyä Porton keskustan ohittavalle moottoritielle. Auton navigaattorikin on päätöksestä hyvillään ja lyhentää matka-aikaa määränpäähän parilla tunnilla. Vajaan kolmen euron lasku hurauttamisesta kuusikaistaista moottoritietä pitkin Guimarãesiin hoitui autoon asennetulla laitteella. Tietullimaksu velotettaisiin visakortilta eikä sitä tarvitsisi mennä erikseen maksamaan postikonttoriin.

Perillä Guimarãesissa sade vihdoin lakkaa ja Annikki ja Vilho saattavat kastumatta raahata lukuisat pakaasinsa hotelliin. Heti hotellihuoneeseen astuttuaan, Vilho toteaa kylpyhuoneen yksinään olevan isompi kuin yhtä halpojen ketjuhotellien huoneen ja kylpyhuoneen yhteensä. Tänne kelpaisi levittää tavaransa. Annikkia taas miellyttää se, että kahteen suuntaan antavista ikkunoista näkyy Castelo ja pari muutakin kaupungin päänähtävyyttä. Kaupunkiin tutustumisen voisi aloittaa sängyssä maaten.