10. päivä: Kelttiläistä kulttuuria – Citânia de Briteiroksen kautta Galiciaan

Annikki oli tulkinnut sääennustuksen oikein. Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja olisi hyvä päivä mennä katsomaan, mitä se arkeologi Martins Sarmento siellä Citânia de Briteiroksessa oikein kaiveli.

Närhet rääkyvät terhoja täynnä olevissa tammissa Annikin ja Vilhon kiivetessä linnoitetun kaupungin kivettyä tietä ylös kukkulalle. Muuten Citânia de Briteiroksessa on hyvin hiljaista eikä ketään näy missään. Muutama tuhat vuotta sitten oli toisin; kaupungissa on täytynyt asua melkoinen väkimäärä sillä pääväylältä risteytyy kapeita kivettyjä teitä ja niiden varsilla on runsaasti jäänteitä kivisistä asumuksista. Kukkulalla oli asutusta jo pronssikaudella mutta nyt jäljellä olevat tiet ja pyöreiden pienten kivitalojen perustat ovat toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Silloin kukkulalla asuivat keltiberit.

Annikki ja Vilho kiertelevät muurien ympäröivässä kaupungissa puolitoista tuntia pysähtyen välillä ihailemaan näkymää alas Ave-joen laaksoon. Joen tuntumaan ei enää palata vaan automatkaa jatketaan rinnettä ylös suoraan pohjoiseen.

Ralli mutkaisella rinnetiellä alkaa hermostuttaa Annikkia. Paikalliset ajavat kahta kaistaa kurveissa vastaan eikä Annikki meinaa pysyä penkillään Vilhon väistellessä kaahareita ja lasketellessa rinnettä alas. Hän pääsee juuri ehdottamasta siirtymistä maksutielle, kun matka pysähtyy seisovaan autojonoon. Kuljettajat nousevat autoistaan katsomaan, mikä mutkan takana tukkii liikenteen. Liittyisiköhän hiljan vastaan kiitänyt ambulanssi tapaukseen? Annikki tulkitsee viittelöinnin merkiksi kääntyä takaisin ja parin muun jonossa seisovan lailla Vilho kääntää auton paluusuuntaan. Kohta matkaa jatkuukin moottoritietä pitkin. Vaikka vauhti pikatiellä on äskeistä kovempi, meno tuntuu turvallisemmalta kuin pikkuteillä.

Ennen Espanjan rajalle pääsyä, ajetaan vielä kerran rinnettä ylös ja alas. Serra da Penedan tuntumassa ohitetaan parin talon kylä, jonka nimi Extremo kertoo seudusta kaiken oleellisen.

Monçaõssa ylitetään Minho-joki ja sitten ollaankin ulkomailla. Sen, että on ylitetty valtakunnan raja, huomaa vasta ensimmäisen bensa-aseman kohdalla; polttoaine on Espanjassa huomattavasti halvempaa kuin Portugalissa.

Pontevedrassa navigaattori pahoittaa mielensä kun sen ehdottama reitti johtaa umpikujaan. Silloin Annikkikin älyää, että liikenneympyrän kyltissähän kerrottiin suljetusta sillasta ja kiertotiestä. Keltaisia opasteita seuraamalla päästään yli Lérez -joesta ja kohta ollaankin Casa o Muiñon pihassa.

Annikki tulkitsee oikein majapaikan nimen ja elvistelee galekon taidoillaan. Kun tietää ”myllyn” olevan kastellaaniksi ”molino” ja portugaliksi ”moinho” niin helppohan on päätellä sen olevan galician kielellä ”muiño”.  Kuten vähän joka suunnalla Espanjaa, kastellaani on täällä Galiciassakin vain toinen virallisista kielistä. Paikannimissä ja opasteissa vilisee x-kirjaimia. Kirjoitettua galekoa ymmärtää kyllä vaikka se muistuttaa enemmän portugalia kuin Annikille sitä tutumpaa kastellaania.

Myllytalon Javier-isäntä toivottaa Annikin ja Vilhon tervetulleeksi ja kertoo lyhyesti alueen nähtävyyksistä sekä suosittelee paria ravintolaa ja supermarkettia. Nälkäinen kaksikkomme ei välitä lähteä ruokapaikkaa etsimään vaan käväisee läheisessä ruokakaupassa. Iltapalan lomassa Vilho aukaisee valkoviinipullon. Viini on täysin uusi tuttavuus sillä kumpikaan ei muista maistaneensa aikaisemmin galicialaista viiniä. Albariño saa toimia johdatuksena Galiciaan, johon perehdyttäisiin tarkemmin seuraavana päivänä. Tänä iltana syvennyttäisiin Katalonian ja Kastilian kulttuureihin sillä kohta alkaisi El Clásico!