16. päivä: Rauhallinen ilta Norciassa

Susivuorten palattua takaisin Norciaan, Annikki tarkistaa uudelleen, ettei kännykkään ole tullut viranomaistiedotuksia. Norcia kuuluu nimittäin maanjäristysalueena L'Aquilaakin korkeampaan vaaraluokkaan ja Italiassa ollessaan hän on ennenkin saanut virallisia viestejä myös maanjäristyksistä. Hän vilkaisee myös, ettei seismologisista tilanteesta kertovalla virallisella nettisivullakaan ole mitään hälyttäviä tietoja Umbriasta.  Tuskin nykyistä suurempi tietoisuus maanjäristyksen vaarasta edes kovin paljon vaikuttaisi Annikin lomanviettoon. Ei hän muutenkaan koskaan nuku esim. suurten kattokruunujen alla ja on aina selvillä majapaikkojen hätäpoistumisteistä. 

Illalla Susivuoret tyytyvät vaihteeksi varsin kevyeen illalliseen. Viinin ja salaatin lisäksi hotellihuoneessa nautitaan vain Abruzzin mozzarellaa, jota Vilho nappasi mukaan ruokakaupasta L'Aquilassa. Vaikka juusto on valmistettu lehmänmaidosta, se on yhtä voimakkaan makuista ja maukasta kuin campanialainen bufala-mozzaralla. Varmasti se, että Abruzzissa lehmät laiduntavat Apenniinien rinteillä yrttejä napsien, vaikuttaa edullisesti niistä lypsettävän maidon laatuun.

Annikki katselee päivällä ottamiaan kuvia ja yrittää niiden ja kartan avulla päätellä, missä ihmeessä olisi se kukkulalle nouseva tienpätkä, jolta arveltiin huomenna päästävän helposti lähtemään rinteille retkeilemään.  Päivän paluureitti oli niin kiemurainen, ettei Annikki ole enää varma, minkä kaikkien pikkukylien läpi tuli ajeltua.  Ehkä huomenna olisikin parempi jättää auto hotellin pihaan ja lähteä jalan matkaan. Viereisen hevoshaan kauttahan pääsisi varmaan kapuamaan suoraan kukkuloille katsomaan miten lehmät laiduntavat Umbriassa.

16. päivä: Gran Sasson kautta L'Aquilan raunioille

Eilisiltaisen mähkimisen jälkeen Susivuoret eivät kaipaa aamiaisekseen juuri muuta kuin cappuccinot. Hotellin aamiaissalin kaksi tarjoilijaa korjaa urakalla kolmea isoa pöytää kupeista ja lautasista. Annikki laskee, että aikaisella aamiaisella on ollut ainakin kuudenkymmenen hengen porukka, josta Susivuoret eivät ole nähneet vilaustakaan. Tuntemattomiksi jäävät aamuvirkut ovat jo varmaan viereisessä urheilukeskuksessa kun Annikki ja Vilho vasta palaavat huoneeseensa suunnittelemaan omaa päiväohjelmaansa.

Susivuorten hotelli on Monti Sibillinin juurella mutta ne vuoret eivät ole heille tarpeeksi korkeita. On päästävä Gran Sassolle! Ei kaksikkomme sentään kuvittele kiipeävänsä Apenniinien korkeimmalle huipulle ilman kunnon varusteita ja tarvittavaa kokemusta. Päämääränä on ajella Umbriasta Abruzzin puolelle katsomaan miltä lähes kolmen kilometrin korkeuteen kohoava massiivi näyttää laaksosta ja ylätasangolta katsottuna.

Vilho näpyttää autonavigaattoriin Annikin arpoman paikannimen Parco Nazionale del Gran Sassosta ja matka Apenniinien sydämeen voi alkaa. Pitkien tunnelien kautta joudutaan ensin Lazioon ennen kuin maakunta vaihtuu Abruzziksi, Euroopan vihreimmäksi sanotuksi alueeksi. Kolmasosa maakunnan pinta-alasta on kansallispuistoa ja komeaa maisemaa hallitsevat vuorten vihreät rinteet ja lumihuiput. Annikin ja Vilhon on syytä ihailla niitä vain matkan päästä sillä Gran Sasso ja siellä sijaitseva Euroopan eteläisin jäätikkö Calderone ovat kuuluja arvaamattomista sääoloistaan. Varomattomia retkeilijöitä joutuu joka vuosi Gran Sassolla vakaviin onnettomuuksiin.

Vuoristomaisemista ja laaksojen kylien rauhallisuudesta viehättyneinä, Annikki ja Vilho alkavat jo suunnitella retkeilyä alueella tulevina vuosina. Pitäisi vain saada polvinivelet kuntoon ennen kuin voi tehdä kunnon vaellusretkiä, Annikki harmittelee mutta lupaa Vilhon kannustamana tehostaa kuntoharjoitteluaan.

Annikin lievästä vastustelusta huolimatta Susivuoret päätyvät Abruzzin pääkaupunkiin L'Aquilaan. Annikkia epäilyttää mennä paikkaan, jota ei käytännössä ole enää olemassa. L'Aquilan kaupunki nimittäin ilmoittaa verkkosivuillaan lakonisesti, että maanjäristys on tuhonnut kaupungin kulttuuriperinnön. Samaa on kertonut Annikin kanadalainen tuttava, joka osallistui avustustöihin parin ensimmäisen viikon aikana kohtalokkaasta järistyksestä, joka vei yli kolmensadan kaupunkilaisen hengen huhtikuussa 2009.

Kaupunkia lähestyessä huomio kiinnittyy joka puolella näkyviin nostokurkiin. Elämä L'Aquilassa siis jatkuu jälleenrakennustyön merkeissä. Pieniä kerrostaloja kohoaa uusille asuinalueille kaupungin laidalle. Lähempänä kaupungin vanhaa keskustaa on pari, yhä käytössä olevaa, "tilapäistä" hätämajoituskylää sekä hylättyjä tornitaloja, joissa ei tulla enää koskaan asumaan.

L'Aquilan vanhaan kaupunkiin saavuttuaan, Annikki ja Vilho toteavat sen olevan liikenteeltä suljettu jättimäinen rakennustyömaa. Yksikään talo ei ole maanjäristyksen jäljiltä asuinkelpoinen. Kaikki rakennukset on jouduttu tukemaan metallipalkein ja merkitsemään sortumavaarasta varoittavin kyltein. Varmasti kirkkoja ja muita historiallisia rakennuksia on onnistuttu viidessä vuodessa korjaamaan mutta se, että asukkaat voisivat palata lähivuosina koteihinsa, ei näytä todennäköiseltä. L'Aquilan vanha kaupunki tulee olemaan rotta-ansojen ympäröimä aavekaupunki vielä pitkään.

Poliitikkoja ja viranomaisia on arvostelu jälleenrakennustöiden tehottomuudesta ja hitaudesta. Maanjäristyksen uhrien sanotaan jätetyn oman onnensa nojaan jälleenrakennukseen tarkoitettujen rahojen päätyessä aivan toisaalle. Kaikenlaisten, rakennusalalle kaikkialla maailmassa niin tyypillisten vilppitekojen lisäksi aquilalaisia hiertää yhä kesken oleva oikeudenkäyntiprosessi maanjäristyskuolemista. Siinä kuudelle seismologille ja yhdelle viranomaiselle vaaditaan vähintään kuuden vuoden vankilatuomiota kuolemantuottamuksesta.

Annikista syytteet ainakin seismologien osalta tuntuvat hämmentäviltä.  Kaikissa Italian seismologisissa laitoksissa havaittiin, että L'Aquilan seudulla maa tärähteli usean kuukauden ajan ennen tuhoisan voimakasta maanjäristystä. Kuitenkaan tarkatkaan havainnot seismologisista aktiivisuudesta yhdistettynä nykyisen tiedon varaan rakennettuun mallinnukseen eivät voi mitenkään tuottaa varmaa tietoa siitä, missä ja milloin tapahtuu seuraava suuri järistys. Annikki ymmärtää, että esim. Vajontin tapauksessa tuomittiin joukko insinöörejä ja geologeja, joiden virheiden ja laiminlyöntien seurauksena koillisessa Italiassa sortui vuonna 1963 Vajontin suurpato ja parituhatta ihmistä menetti henkensä. Mutta ovatko seismologit vastuussa siitä, että iso osa italialaisista asuu mannerlaattojen reuna-alueilla ja ovat siten jatkuvassa maanjäristysvaarassa?

L'Aquilassa asiantuntijoita ei kuitenkaan syytetä kaikista 309 kuolemasta. Oikeudessa puidaan tapauksia, joissa 19 aquilalaista kuoli sortuvissa asunnoissaan sen sijaan, että he olisivat saanet yksiselitteisen ohjeen ja sitä noudattaen paenneet kaupungista ennen huhtikuun aamuyön suurta järistystä. Annikki epäilee, että L'Aquilan maanjäristykseen liittyviä kysymyksiä syyllisyydestä ja korvausvelvollisuudesta puidaan vielä pitkään. Hän muistaa kymmenisen vuotta sitten lukemansa lehtiuutisen, jossa kerrottiin tehdyn viimeiset korvauspäätökset Vajontin katastrofista. Aikaa päätöksen saamiseen oli siis kulunut yli 40 vuotta.

Viikko L'Aquilassa käynnin jälkeen Annikki kuulee, että seismologit on vapautettu kuolemantuottamussyytteistä ja vastuullinen virkamies on tuomittu kahdeksan vuoden sijasta kahden vuoden vankeuteen. Aquilalaiset ovat pettyneitä ja raivoissaan ja juttu todennäköisesti jatkuu seuraavassa oikeusasteessa.

15. päivä: Norcia - Annikki hartaana ruokapöydässä

Bianconin perheen hellässä huomassa eli perheyrityksen Salicone-hotellissa hyvin nukutun yön jälkeen Susivuoret ovat valmiit tutkimaan tarkemmin sitä, miten paljon Norcian maineelle herkkusuiden kaupunkina löytyy lopulta katetta. Kaksikkomme eilinen pikavierailu tryffelipitsalle ja kurkistus herkkukauppoihin nostivat odotukset korkealle.

Astuttuaan nyt päivänvalossa Porta Romanan kautta Norcian vanhan kaupungin pääkadulle, herkkukauppoja lasketaan olevan vieläkin enemmän kuin iltapimeällä näytti. Villisiat ovat vahdissa useammankin pikkuliikkeen ovensuussa. Tyypillisimmillään norcialaisen herkkukaupan katossa roikkuu kokonaisia ilmakuivattuja kinkkuja ja villisikasalameita myyntitiskin notkuessa muista riistatuotteista sekä juustoista. Lattialla olevissa juuttisäkeissä on monenvärisiä linssejä ja paraatipaikalla näyteikkunassa on kokonaisia mustia tryffelisieniä. Tryffeliöljyjä, tryffelipestoja ja muita tryffelillä maustettuja herkkuja löytyy takaseinän hyllyiltä.

Alle 5000 asukkaan Norciassa on todellakin ällistyttävän paljon leikkele- ja herkkukauppoja. Paikallisia erikoisuuksia tarjoavia ravintoloitakin on lukuisia. Susivuoret tutkivat uteliaina usean ravintolan ruokalistoja, jotka ovat hyvin toistensa kaltaisia. Norcialaiset antipastot ovat paikallisia leikkeleitä ja juustoja, primo piattot linssikeittoja ja pastaa riista- tai tryffelikastikkeessa ja secondoissa pääosassa on vilisika jäniksen, kauriin ja Nero-joen taimenen näytellessä sivuosia. Erot ruokapaikkojen menujen välillä ovat tarjonnan monipuolisuudessa, viinilistan pituudessa ja ennen kaikkea hinnoissa. Michelin-tähtiä ansainneet ravintolat eivät tietenkään edes ilmoita annostensa hintoja pääoviensa pielessä olevissa ruokalistoissaan. Se ei Annikkia ja Vilhoa liikuta sillä tuskin he edes tuoreina lottovoittajina menisivät illastamaan huippuravintolaksi tituleerattun paikkaan.

Juuri runsaasta aamiaispöydästä nousseina Annikki ja Vilho eivät ole tietenkään vielä menossa syömään. Ravintoloita katsastetaan tulevaa ilta-ateriaa varten muuten vaan kaupunkia kierrellessä. Norcian vanha kävelykeskusta on niin pieni, että hetken päästä ollaan vääjäämättömästi kaupungin keskusaukiolla, Piazza San Benedettolla. La Basilica di San Benedetto on tyhjillään mutta voimakkaasta suitsukkeen ja vahakynttilöiden tuoksusta päätellen aamumessu on päättynyt aivan äskettäin.

Pyhän Benedictuksen kirkon sanotaan rakennetun paikalle, jossa sijaitsi Benedetton ja hänen kaksoissisarensa Scolastican syntymäkoti. Annikin on myönnettävä, ettei hän muista koskaan kuulleensakaan Benedetton sisaresta. Annikki tulee kuitenkin tietämään, että varakkaan perheen tyttärenä Scolastica sai veljensä lailla opiskella Roomassa ja toteuttaa uskonnollista kutsumustaan. Veljen perustettua Monte Cassinon luostarin ja noin vuonna 540 benediktiiniläissääntökunnan, Scolastica seurasi tätä Cassinoon ja joidenkin lähteiden mukaan perusti itse Monte Cassinon rinteelle Piumarolan nunnaluostarin ja benediktiiniläisen sisarkunnan.

Santa Scolastica ei ole maailmalla yhtä tunnettu kuin veljensä San Benedetto, koko Euroopan suojeluspyhimys. Syntymäkaupunkinsa basilikassa sisarukset esiintyvät kuitenkin yhtä suurina patsaina, joiden molempien edessä on kynttilöitä palamassa. Annikki ihmettelee ensin San Benedetton kaavunliepeissä häärivää pelikaania kunnes tajuaa, että se onkin haalistunut San Benedetton attribuutti eli leipää nokassaan pitelevä korppi. Santa Scolastican käsivarrella istuvasta linnusta Annikki ei erehdy; se on selvästi valkoinen kyyhky.

***

Illalla Susivuoret keskittyvät täysin benediktiiniläisihanteiden vastaiseen toimintaan. He kuikkivat päivällä valitsemansa ravintolan ovella jo ennen sen keittiön avautumista. Tarjoilijatar kuitenkin viittoilee heidät sisään ja ehdottaa ruokalistojen tutkimista kaikessa rauhassa valkoviinikarahvillisen ääressä. Illallinen aloitetaan syömällä alkupalat: maistiaisia norcialaisista linssikeitoista, kuutisen sorttia erilaisia salami- ja makkarasiivuja, Norcian ilmakuivattua kinkkua sekä kolmea erilaista juustoa hunajan kanssa. Antipasto-tarjottimen runsauden olisi pitänyt toimia varoituksena, mutta Annikki ja Vilho ovat salaattipäivänsä päätteeksi päättäneet syödä kerrankin sekä primon että secondon. Annikin tryffeliraviolit hienostuneine aromeineen ovat kerrassaan maistuvia eikä Vilhon villisikapastassakaan ole moittimista. Talon punaviinikin on mainiota ja sitä tilataan pääruoan saapuessa lisää. 

Vilhon ja Annikin pääruoiksi valitsemia villisikaa ja kaurista kannetaan pöytään sen verran suuret annokset, ettei raikas vihreä salaatti riitä täysin keventämään niitä. Jälkiruoaksi Vilhon on tyydyttävä pelkkään espressoon mutta Annikki, hetken toki huokaistuaan, tilaa kahvin lisäksi myös lasillisen Vin Santoa, johon dipata zippuroita eli Norcian versioita cantuccino-pikkuleivistä. 

Saatuaan raahauduttua täysine vatsoineen takaisin majapaikkaansa, Susivuorten on välittömästi heittäydyttävä vuoteelleen selälleen. Vaikka vatsassa painaa, he kertailevat erinomaisen illallisensa vaiheita päättäen, että seuraavalla kerralla keskitytään määrän kustannuksella vieläkin enemmän laatuun.

14. päivä: Assisista Norciaan - San Benedetto puuttuu peliin

Susivuorten astellessa Assisin Basilica di San Francescolta ylemmäksi kaupunkiin, pikkukauppojen tarjoamat tavarat vaihtuvat vähitellen yhä maallisemmiksi; oliivipuisten kaularistien ja fransiskaanimunkin kaapuun puettujen likööripullojen sijaan kaupan on oliivipuisia keittiötarvikkeita ja tryffeliöljyä. Kenkäkauppojen ikkunoissa alkaa olla munkinsandaalien lisäksi myös korkokenkiä.

Kierrellessään kaupungin Piazza del Comunen ja kaupungin duomon, San Rufinon liepeillä Annikki ja Vilho alkavat tutkia ravintoloiden ruokalistoja. Pikaruokapaikoista saa tietysti standardipizzaa ja paninoita kolajuoman kera mutta muuten tarjonta painottuu umbrialaisiin ruokiin ja viineihin. Ennen lounaalle menoa kiivetään vielä katsomaan Rocca Maggioren keskiaikaista linnoitusta ja kurkistetaan Tempio di Minervaan.  Roomalaisesta temppelistä on jäljellä vain fasadi komeine pylväineen. Se, että itse temppeli on nykyään barokkikrääsällä kuorrutettu kirkko, ei pilaa Susivuorten ruokahalua vaan he painelevat reippaasti Fransiskuksen susiystävän lailla kasvisravintolaan.

Annikki taitaa muistaa legendan Fransiskuksesta ja Gubbion sudesta hieman väärin. Eivät Susivuoretkaan täysin tyydy kasvisruokaan. Annikin annos lasagna d’autunnoa eli syyslasagnea sisältää metsäsienten lisäksi kauden kasviksia mutta Vilholle tuodussa lasagna alla norcinassa on tryffeleiden lisäksi myös villisianlihaa. Molemmat, annosvuoissa paistetut ruoat ovat herkullisia mutta juuri ”norcialainen lasagne” taitaa olla se, joka saa kaksikkomme kiirehtimään kohti mustista tryffeleistään ja villisioistaan kuulua Norciaa.

Matkalla Norcian pikkukaupunkiin ohitetaan Trevi, jonka alueella sanotaan tuotettavan Italian parasta oliiviöljyä. Sen laatu varmasti korvaa ainakin tuotetun määrän sillä Italian varsinaiseen oliiviöljyntuotantoalueeseen eli Pugliaan verrattuna oliivipuita on Trevissä mitätön määrä.  Annikki muistelee, että maistellessaan Veronan suurilla viini- ja ruokamessuilla tarjottuja kymmeniä erimakuisia ja -värisiä oliiviöljyjä, hän taisi mieltyä juuri Umbrian ja Toscanan öljyihin. Apenniinien rinteillä kasvaneista oliiveista voi hyvinkin saada puristettua hienostuneemman makuista öljyä kuin Puglian tasankojen valtavien oliivitarhojen sadosta. Toisaalta italialaisessa keittiössä on käyttöä hyvin monille erityyppisille oliiviöljyille. Tietyt ruoat suorastaan vaativat robustia ja toiset taas hienoaromista öljyä. Esimerkiksi Italian suurimpiin extravergine-oliiviöljyn tuottajiin kuuluva Monini, jonka pääkonttorin Annikki bongaa Spoletossa, valmistaa paljon muitakin kuin vain Umbrian D.O.P-öljyjä.

Umbrian ”öljykentät” jätetään taakse heti Spoleton jälkeen tien sukeltaessa tunneliin. Norciaan johtavat Apenniinien tietunnelit eivät vedä pituudessa vertoja Bologna-Firenze -radan 18.7 km:n tunnelille mutta kyllä yli neljän kilometrin matkakin vuoren sisässä on pitkä. Varsinkin jos Annikin lailla tuijottaa tunnelissa tasaisin välein olevia kylttejä, jotka kertovat kummalle sen suuaukoista on lyhyempi juoksumatka hätätilanteessa.

Serravallen laaksoon päästyä tunnelit loppuvat ja loppumatka Norciaan mennään verrattain loivasti mutkittelevaa tietä saapuen suoraan hotellille, joka sijaitsee täpärästi kaupunginmuurin ulkopuolella.

Hotel Palatina on kuitenkin täysin pimeänä ja Annikin painaman soittokellon pirinä kaikuu hotellin tyhjässä aulassa. Annikin kaivettua puhelimensa esiin, hän huomaa, että siihen on tullut puhelu Assisin basilikakierroksen aikana. Soitto näytön osoittamaan numeroon selvittää tilanteen: pirteä naisääni antaa Annikille ohjeet saapua viereiseen hotelliin. Siellä Annikki saa kuulla, että hotelli, johon hänellä on ”vahvistettu” varaus on suljettu mutta Hotel Saliconesta järjestyy korvaava majapaikka. Susivuoret ovat tähän hyvin tyytyväisiä, onhan Salicone selvästi parempitasoinen hotelli kuin ne, joihin he yleensä majoittuvat. Kaikenlisäksi suuri, rauhallinen huone huippumukavine vuoteineen maksaa heille täsmälleen saman kuin vaatimattomampi yösija Palatinassa. Jos Annikki olisi tehnyt nettivarauksensa suoraan tähän uuteen hotelliin, lasku olisi ollut lähes kaksinkertainen. Vilho arvelee yllättävän tasokorotuksen olevan Pyhän Fransiskuksen ansiota mutta kuumaan vaahtokylpyyn pulahtava Annikki on varma, että asialla on San Benedetto da Norcia eli Benedictus Nursilainen. Onhan Norcian Pyhä Pentti myös kurittomien koululaisten suojeluspyhimys.

14. päivä: Basilica di San Francesco - Fransiskus Assisilainen puhuttelee Annikkia

Assisiin ei ole kuin kolmisenkymmentä kilometriä mutta matkaan menee strada statalea pitkin ajellessa aikansa. Tien kiemurtaessa yhä ylemmäksi lämpötila laskee 7 asteeseen, joka on lähes 20 astetta vähemmän kuin reilu viikko sitten Susivuorten noustessa strada provincialea Monte Olivetolle. Mutta tien kategorian lisäksi regione eli hallintoalue, jossa tänään liikutaan on toinen; Toscanan loivarinteiset kukkulat ja vuoret ovat muuttuneet Umbrian niitä jylhempään Monte Subasioon.

SS444 on paikoin hyvin huonossa kunnossa. Onneksi maanantaiaamun liikenne on lähes olematonta ja Vilho pystyy ongelmitta väistämään kuopat ja kokonaan sortuneen tienpätkän. Tiellä maleksivien suurten nautojen takia on toki hetkeksi pysähdyttävä kokonaan.

Reittivalintansa tähden kaksikkomme saapuu Assisiin ikään kuin takaoven kautta. Vasta iltapäivällä kaupungista poistuttaessa nähdään miltä kaupungin paraatipuoli Pyhän Fransiskuksen basilikoineen näyttää alhaalta laaksosta katsottuna. Koillisesta kaupunkia lähestyvät Susivuoret näkevät vain jyrkänteellä olevat kaupunginmuurit kävellessään pitkää, korkeiden sypressien reunustamaa tietä kohti Porta di San Giacomoa. 

Sattumoisin Pyhän Jaakobin portista pääsee lähes suoraan Basilica di San Francescon edessä olevalle aukiolle. Itse Pyhän Fransiskuksen basilikan, tai oikeastaan rakennuskokonaisuuden yläosan, Basilica superioren, hillitty fasadi ei paljasta sen sisälle kätkeytyviä taideaarteita. Auringon paistaessa kosmaattinen ruusuikkuna ja Giotton pienet lasimaalaukset näyttävät ulkoapäin täysin värittömiltä.

Annikki ja Vilho menevät ensiksi yläkirkon kautta Basilica inferioreen eli ensin rakennettuun alempaan basilikaan. Melko pian vaatimatonta elämäntapaa korostaneen, 1200-luvun alussa fransiskaaniveljeskunnan perustaneen Fransiskus Assisilaisen kuoleman jälkeen rakennettu kirkko on kaikkea muuta kuin vaatimaton. Cimabuen ja Giotton freskojen lisäksi seiniä koristavat Lorenzettin freskot, joista Vilho tuntuu erityisesti vaikuttavan. 

Kaksoiskirkon ylempää osaa hallitsevat Giotton maalamat,  Pyhän Fransiskuksen elämästä ja ihmeteoista kertovat freskot. Yläkirkon freskot ovat tyyliltään toisenlaisia kuin alakirkon niitä vanhemmat teokset. Tyyliero näkyy selvästi vertaamalla Maestro di San Francescon ja Giotton näkemystä samasta aiheesta eli Fransiskuksesta juttelemassa linnuille. Näitä kuvia tutkiessaan Annikki muistaa sen ainoan kerran kun sai koulun kirkkohistorian kokeesta kiitettävän arvosanan. Kristinuskoon aina kovin kriittisesti suhtautuva Annikki selosti koevastauksessaan Fransiskus Assisilaisen eli arvostamansa eläintenystävän ajatuksia perin pohjin ja sai siitä täydet pisteet. Annikin harvinaisen hyvään koemenestykseen saattoi kyllä vaikuttaa sekin, että arvostelijana oli koululais-Annikin mielestä täysin kristillisten hyveiden vastaisesti opetusta antavan vakituisen opettaja-akan avaramielinen sijainen. Huonosti opetusta seuranneena ja monet, liian aikaisin aamulla alkaneet uskonnon- ja kirkkohistorian tunnit lintsanneena, Annikki ei enää muista sitä, mitä Fransiskus opetti vääryyden kokemisesta ja anteeksiannosta. Annikin taitaa olla paras keskittyä kaksoiskirkon tarjoamiin taide-elämyksiin. Hänen uskonnollisuutensa ja varsinkaan sen puute ei anna edellytyksiä muuhun.

Susivuoret laskeutuvat myös kappeliin, jonne Pyhä Fransiskus on haudattu sekä huoneeseen, jossa on esillä Fransiskuksen paikattu munkinkaapu, tohvelit ja muita pyhimyksen käyttämiä tavaroita. Annikki yrittää olla häiritsemättä kanssamatkailijoita, joille näillä paikoilla ja esineillä on selvästi suuri merkitys. Assisi on katolilaisten tärkeä pyhiinvaelluskohde, josta on kotoisin Pyhän Fransiskuksen lisäksi puolitusinaa muutakin pyhimystä. Nytkin molemmissa basilikoissa kiertää italialaisten lisäksi ryhminä ainakin ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaista ja brasilialaisia seuraten hartaina oppaittensa selostusta, kirjoittaen esirukouspyyntöjä ja ostellen basilikan puodista rukousnauhoja ja pyhimyksenkuvia. Annikkikin pudottaa parin leivän edestä kolikoita lippaaseen, joka lupaa "pane per i poveri" ja ottaa luettavakseen Fransiskuksesta kertovan lehtisen. 

13. päivä: Pääkaupunkilaiset Spellossa

Spoleton laakso huokuu sunnuntaiaamun rauhaa Susivuorten ajellessa hiljakseen Monte Subasion viertä kohti etelää. Olisi varmaan ihan sama mihin alueen pikkukaupungeista ja kylistä pistäytyisi. Spello, Bevagna, Foligno jne. ovat kaikki somia kukkuloillaan. Annikki ja Vilho päätyvät ties mistä syystä Spelloon.

Tutustuminen Spellon pikkukaupunkiin sujuu saman kaavan mukaan kuin Susivuorten edellispäivien kaupunkikierrokset mäkisessä ja vuoristoisessa Toscanassa ja Umbriassa. Vilhomobiili parkkiin alarinteeseen kaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten kapuamaan kaupunginportista sisään vanhankaupungin kapeille kujille. Toki tämän päivän koitos on mittakaavaltaan selvästi Sienan, San Gimignanon, Orvieton ja Volterran kierroksia kevyempi. 

Spellon Santa Maria Maggioressa on meneillään sunnuntain messu ja Annikki ja Vilho viivähtävät vain hetken kirkon takaosassa, josta voi nähdä vilauksen muutamasta Pinturicchion freskosta. Palattuaan ulos leppeän auringonpaisteeseen Susivuoret vaeltelevat muutaman roomalaisturistin lailla keskiaikaisen kaupungin idyllisiä taloja ja kujia katsellen. Suurkaupunkilaiset tuntuvat olevan perin ihastuneita pikkukaupungin siisteyteen, raikkaaseen ilmaan ja rauhaan. Heitä houkuttavat myös paikallisia erikoisuuksia tarjoavat pikkuravintolat ja käsitöitä myyvät kaupat. Annikkikin tutkii uteliaasti herkkukaupan ikkunaa ja kohta hänelle jo tarjotaan maistiaisia spellolaisista suolaisista ja makeista kekseistä. Molemmissa maistuu mukavasti kumina tai anis. 

Susivuorten rauhallinen päivä kääntyy lopulta melko riehakkaaksi illaksi. Colsantangelon asunnolla Serie A:n pelejä seurataan lämmikkeenä mm. Annikin uunissa paistamat herkulliset, paikalliset villisikatuoremakkarat ja Franca-emännän antama pullo talon omaa hyvää Montefalco rosso-viiniä. 

12. päivä: Maaseudun rauhaan Nocera Umbraan

Riministä Susivuorten matka jatkuu Adrianmeren rantaa pitkin etelään, Marcheen ja aina Pesaroon asti. Matkan varren pienissä rantakaupungeissa on lounasravintoloita, jotka tarjoaisivat Annikin himoitsemia meren herkkuja. Mutta nyt ei malteta pysähtyä kuin vain katsomaan merta ja käväisemään hakemassa kaupasta matkaeväät.

Ennen Anconaa, Vilhon käännettyä auton sisämaahan kohti Apenniineja, matka alkaa sujua joutuisasti. Rantatiellä oli yhtenään liikenneympyröitä ja niissä parin, kolmen auton aikaansaamia sumppuja. Lauantai kun on, tiellä liikkuu myös paljon pyöräilijöitä. Giro d'Italiasta tuttuihin pyöräilytallien asuihin pukeutuneita polkijoita painaa maantien laitaa yksin, kaksin ja parinkymmenen hengen joukkoina. Muuhun liikenteeseen pyöräilijät tuntuvat Annikin mielestä suhtautuvan aivan liian huolettomasti. Paikoin pyöräilijät ajavat kolmekin rinnan varusteitaan tai puhelimiaan räpläten vaikka molemmista suunnista suhahtelee autoja ohitse. Rantatiellä tavattiin myös useita karabinieerien ja paikallispoliisin partioita ja moni autoilija pysäytettiinkin viranomaisten puhuteltavaksi. Taitaa olla myös niin, että samalla vähenivät pisteet kaahareiden ajokorttitileiltä.

Pidettyään evästauon harjanteella katsellen Jesin pikkukaupunkiin, jonka - yllätys, yllätys - Annikki tuntee vain Verdicchio dei Castelli di Jesi -viinipullon kyljestä, kaksikkomme seuraava haaste on Apenniinit. Korkeimmille vuorenrinteille ei tarvitse kiivetä vaan tie Umbrian puolelle vie vuorten lävitse lukuisia tunneleita pitkin. 

Umbriassa maisemat ovat aivan toisenlaiset kuin Emilia-Romagnassa ja Marchessa. Apenniinien rinteet kasvavat sankkaa metsää ja puurajan yläpuolella on paikoin lunta. Seutu on enimmäkseen syvää maaseutua ja kylät ja kaupungit ovat kovin pieniä. Vilhon kääntyessä Nocera Umbran Schiagnissa, kylän baarin kulmalta ylös rinteeseen, kolme baarin edustalla jutustelevaa pappaa ja pikkupoika kääntyvät katsomaan Vilhomobiilin perään. Noin viidenkymmenen asukkaan Schiagniin lomaviettäjiä kun tapaa tulla vain kesäkuukausina.

Tie pienenee edelleen mutta Annikki vakuuttaa, että ylhäältä kukkulalta, Colsantangelosta löytyisi Le Case Vacanze San Michele. Kohta Vilho kurvaakin suuren maalaistalon pihaan ja heitä tulee talon koiran lisäksi vastaanottamaan emäntä pikkupoikineen. Susivuoret ohjataan ulkorappuja pitkin yläkerran ovelle, josta pääsee pieneen asuntoon, jonne he majoittuvat seuraavaksi pariksi päiväksi. Vilhon siirtäessä auton ylemmäksi rinteeseen lähelle asunnon ulko-ovea pienen kirkon eteen, Annikki tutkii tarkemmin asuntoa. Se on siisti ja kylpyhuone ja keittiö suorastaan kiiltävät. Keittiönkalusteet jääkaappia lukuun ottamatta näyttävät tuliteriltä mutta se sekä pieni tv ja makuuhuoneen kalusteet ovat menneiltä vuosikymmeniltä. Suuri kaasuliesi vaikuttaa erittäin pätevältä ja Annikki availee keittiönkaappeja patoja ja pannuja etsien. Pettymyksekseen hän ei löydä kuin muutamia lautasia, laseja ja ruokailuvälineitä. 

Vilhon vielä kantaessa matkatavaroita sisään, Annikki menee uudestaan tapaamaan talon Franca-emäntää ja palaa hetken päästä mukanaan pino kattiloita, kahvipannu ja muita keittiövälineitä. Emäntä antaa myös öljy- ja viinietikkapullot, kahvia ja muuta tarpeellista. Annikin suunnittelema pyykinpesu hoituu siten, että Franca kehottaa tuomaan pyykit hänen pestäväkseen ja silitettäväkseen. Annikin heittäessä paikallisen tuorepastan kiehumaan, asunnon patterit alkavat hohkata lämpöä. Kaikki on siis taas kunnossa.

Päivällisen jälkeen Susivuorten kävelyretki ylärinteen oliivilehtoon loppuu siihen, että puiden siimeksessä piilossa olevan koiratarhan kaksi asukkia alkavat haukkua räkyttää. Annikki palaa Vilhon kanssa kiireen vilkkaa takaisin yläpihan Chiesetta di San Michele Arcangelolle. Kukkula pikku kirkkoineen on siis nimetty arkkienkeli Mikaelin mukaan, joka on kuvattu myös Francan Susivuorille muistoksi lahjoittamaan pieneen keramiikkalautaseen. 

Metsästyskoirien sijaan Annikki käy katsomassa talon kanoja, ankkoja ja kaneja ennen kuin seuraa Vilhoa kärrypolkua ylös kukkulalle. Laelle asti ei kuitenkaan päästä sillä aurinko alkaa jo laskea ja on paras kääntyä takaisin. Pian tähtitaivas jo tuikkiikin hipihiljaisen Santangelon yllä.

11. päivä: Veropakolaisena San Marinossa

"Käänny seuraavasta mutkasta oikealle", Annikki komentaa Vilhoa havaittuaan hyvän liikennemerkkiyhdistelmän. Merkkien mukaan vuorenrinteen puolivälissä on parkkipaikka ja köysirata-asema.

Vilhon ladatessa muutaman euron parkkimittariin, Annikki painelee lippuluukulle ostamaan piletit parin minuutin funivia-matkaan San Marinon kaupunkiin. Vaihtorahana Annikki saa kiiltävän kolikon, joka on kuin onkin San Marinon euro.

Annikki ei odota päiväretkeltä San Marinon kääpiövaltioon mitään erikoista, kunhan käydään katsomassa onko veroparatiisin (harmaa) talous paremmassa kuosissa kuin sitä ympäröivässä EU-maassa. Ravintoloissa ja tavallisissa ruokakaupoissa hinnat ovat samaa tasoa kuin naapurimaassa mutta bensiini näyttäisi olevan halvempaa. 

Ylhäältä Monte Titanolta on hyvät näkymät Adrianmeren rantaan sekä Apenniineille. Annikki ja Vilho kapuavat vanhan kaupunginmuurin laitaa sen ensimmäiselle tornille eli La Rocca Guiatalla ja siitä vielä eteenpäin kohti toista ja kolmatta tornia. Annikkia naurattaa kun juuri Passo delle Streghen eli noitien solassa vastaan tulee kolme aika rajusti meikattua venäläisturistia. Venäläisiä San Marinossa varmaan vieraileekin paljon sillä monien pikkukauppojen ikkunoissa tarjotaan venäjäksi eurokolikoita ja postimerkkejä. Kovin montaa turistia mistään maasta ei tänään kuitenkaan ole liikkeellä. 

San Marino mainostaa itseään rauhaarakastavana tasavaltana, mutta turisteille kaupataan mitä hurjimman näköisiä terä- ja ampuma-aseita. Vilho huomauttaa, että viimemainitut ovat lähinnä värikuulapyssyjä sekä jäljitelmäaseita, joita ei saa Italiassa myydä. Puukkojen ja konetuliaseiden sijaan Annikkia kiinnostavat kaupat, joissa tarjotaan hajuvesiä tax free -hinnoin. Enää kotimatkalla, Rooman lentokentältä kosmetiikkaa ei kannattaisi ostaa. Hinnat ovat siellä korkeammat kuin Helsingin Stockalla, Annikki tietää. Niinpä hän pujahtaa tuoksuvaan liikkeeseen ja palaa sieltä mukanaan iso pullo yhtä lempihajuvettään. Tutkiessaan illalla tarkemmin ostamaansa edullista hajuvesipakkausta, Annikki huomaa, että kyseessä on tavanomaista suurempi, ns. testeri-pullo.  Kauniisti muotoiltu sinetöity pullo ja sen sisältö ovat aitoa tavaraa mutta päällyslaatikossa ilmoitetaan, että kyseessä on duty free -tuote, jota ei ole tarkoitettu myyntiin. Myiväthän kuitenkin, Annikki virnuilee suihkutellessaan tuoksua illalla ympäri kylpyhuonetta.

Illalla pariskuntamme tekee pienen kävelyretken meren rantaan ja Riminin huvivenesatamaan. Suurista huvijahdeista ja purjeveneistä päätellen San Marinon lisäksi myös Italiassa riittää väkeä, joiden kaikki tulot eivät mene verojenmaksuun.  Asunnolla nautitun illallisen päättää sanmarinolainen kuohuviini, joka vetää hyvin vertoja naapurimaan kuivalle spumantelle.

10.-11. päivä: A m'arcòrd - Annikin muistojen Rimini

Classesta, Ravennan kulmilta kaksikkomme matka jatkuu Adrianmeren rantaa seuraten etelään. Maisema on tasaisen tylsää eikä Annikki voi käsittää miksi Vilho haluaa luuhata rantakauden jo aikaa sitten loputtua näitä lomakyliä. Harmaata tien viertä täplittävät huoltoasemat ja sexy shopien mainokset. Meri on kuitenkin lähellä ja Apenniinitkin siintävät näköetäisyydellä.

Heinä-elokuussa rantahotelleissa ja huvipuistoissa on taatusti lokakuista vilkkaampaa. Annikki tosin epäilee, ettei kuhina ole enää samaa luokkaa kuin takavuosina. Italiassa kahviloiden ja ravintoloiden pitäjät ja majoituspalveluita tarjoavat kun ovat valittaneet jo pitkään asiakkaiden puutetta. Huonon työllisyystilanteen ja korkeiden elinkustannusten takia italialaisilla ei ole enää varaa lomailla ja syödä ravintoloissa entiseen malliin. Lienevätkö Adrianmeren rantalomakohteet olla enää muidenkaan länsieurooppalaisten suosiossa? Alueen matkailuelinkeinonharjoittajat ovat venäjänkielisten mainoskylttien perusteella panneet toivonsa ruplissa rypeviin turisteihin.

Kaksikkomme lähestyessä Riminiä, Annikki muistelee sitä, kuinka ensi kertaa vieraili Italiassa ja nimenomaan Riminissä. Matkan kohde ei suinkaan silloin ollut itse Rimini vaan sieltä parin bussi- ja junamatkan päässä oleva Forlìn pikkukaupunki sisämaassa. Ennen ns. halpalentoyhtiöiden aikaa Suomesta kun vain sattui pääsemään lentäen Riminiin noin viidenneksellä siitä hinnasta, jonka reittilentolippu Bolognaan olisi maksanut. Annikin paluulentokin oli Riministä ja kulutettuaan viimeiset, vähäiset liiransa Riminin rautatieaseman matkatavarasäilytykseen, nuori Annikki teki kierroksen Amarcordista "tutussa", aurinkoisessa ja vilkkaassa pikkukaupungissa. 

Pienten rantahotellien Riminillä, jonne Annikki ja Vilho nyt suunnistavat, ei ole paljon yhteistä Fellinin 1930-luvun Riminin kanssa. Näin lokakuun lopussa perin säntilliseltä tuntuva alue on hiljainen ja matkalaistemme on odotettava tovi ennen kuin pimeänä olevaan huoneistohotelliin päästään majoittumaan. Annikki tietysti kiukuttelee huonoa internet-yhteyttä mutta muuten pienessä huoneistossa ei ole moittimista. Residenssissä ei ole kuin muutama muu asukas ja ei voi kuin ihmetellä, miten näillä taksoilla sen ylläpito ympäri vuoden voi olla kannattavaa. Ehkä varsinaisen sesonkikauden moninkertaiset hinnat paikkaavat talven tappiot.

Seuraavan päivän retki Riminin keskustaan paljastaa hiljaista ranta-aluetta elävämmän kaupungin. Tyylikkäästi pukeutuneiden, polkupyörillä liikkuvien herrasmiesten lisäksi kaupungin vanhan mahtisuvun - I Malatesta - kirkon edustalla pyörii nuorisoa. Annikki ja Vilho poikkeavat Tempio Malatestianoon, jossa Vilho kertoo olevan jonkun Giotton nuoruudenteoksen.  Annikki tutkii kirkossa "Pahapäisten" hautamuistomerkkejä norsuineen ja huomaa erääseen pylvääseen kaiverretun taskuravun, Riminin symbolin.

Vilho painelee jo täyttä päätä duomolle Annikin pysähdellessä katselemaan lukuisten kenkä- ja laukkuliikkeiden ikkunoita. Kotimaassaan sangen vaatimattomasti elävät, kuitenkin keskituloisiksi luokiteltavat Susivuoret kuuluvat Italiassa aina johonkin muuhun kuin "keskiluokkaan". Milanon, ja jopa piskuisen Riminin muotikaduilla astellessaan he lähes ovat halveksittuja itäeurooppalaisia rääsyläisiä. Parin sadan metrin päässä, Riminin rautatieaseman tuntumassa, jossa tapaa tuulilasinpesua tarjoavia tummia afrikkalaisia, heidät asetetaan paljon äskeistä korkeampaan, mm. oletettuun varallisuuteen ja etniseen alkuperään perustuvaan kategoriaan. 

Jos Annikin olisi sopeutettava nyt (ainakin toistaiseksi) saamansa palkka Italian kulutusmenoihin, aika nopeasti olisi luovuttava kaikista niistä herkuista, joita Susivuoret ovat nauttineet viimeisen parin viikon aikana. Toscanan hienot punaviinit ja villisikasalamit olisi vaihdettava Abruzzon ja Puglian bulkkiviineihin ja Emilia-Romagnan perus-prosciuttoon. Kulloisenkin sesongin vihannekset ja hedelmät olisivat toki halpoja mutta miten maksettaisiin tolkuttomat sähkö- ja kaasulaskut?

Taloushuolet jäävät taakse Annikin astellessa mielestään kohtuullisen tyylikkäässä, Milanon ja Balkanin välimaille sijoittuvassa asussaan pienelle aukiolle, josta kantautuu huumaava suklaan tuoksu. Vaikka Vilho katoaa näkyvistä, Annikki ei malta olla pysähtymättä kojuille, joista hänelle tarjotaan maistiaisia eri maakunnissa tehdyistä suklaatuotteista. Euroopan talouskriisiin keskellä on ihanaa nauttia hetki La Dolce Vitasta!

10. päivä: Basilica di Sant' Apollinare in Classe

Basilica di Sant'Apollinare in Classen kellotornin kelloko se Annikin herättää? Annikki laskee vain kuusi lyöntiä ja vaipuu takaisin kevyeen uneensa. Vasta parin, kolmen tunnin päästä, hotelliaamiaisen jälkeen kun Annikki ja Vilho kiertävät hotellin terassin, varmistuu kuinka lähellä - seinänaapurina - kaksikkomme päivän pääkohde onkaan. 

Kymmenisen kilometriä Ravennan keskustasta sijaitseva Classe, keisari Augustuksen perustama Civitas Classis, oli aikoinaan merkittävä satamakaupunki mutta tänä päivänä Classe basilikoineen on syrjäistä tasankoa kaukana Adrianmeren rannasta. Jylhä Basilica di Sant' Apollinare saa nyt yksin hallita tasaista maisemaa.

Annikin lisäksi myös basilikan lippukassan hoitaja on tyytyväinen siitä, että Annikki maksaa pääsyliput pikkukolikoilla. Miksi ihmeessä Italiassa on vielä käytössä 1 ja 2 sentin kolikot? Italia on jopa Suomeen verrattuna niin kallis maa, ettei moisilla hiluilla 5 sentin kolikot mukaan lukien ole mitään arvoa. Ehkä syynä siihen, ettei pienimmistä senteistä ole luovuttu, on tietyt poliittiset motiivit. Yhden sentin killingistä kun löytyy Italian eurojen ainoa aihe - Castel del Monte - Rooman eteläpuolelta. 

Puolisentoista tuhatta vuotta sitten rakennettu Pyhän Apollinariksen kirkko on sisätiloiltaan mykistävä. Sen lattioiden ja sivuseinien mosaiikeista ei ole enää mitään jäljellä, mutta absidin kuvakentät ovat yhä loistossaan. Katse kiinnittyy väkisin Kristuksen transfiguraatiota Tabor-vuorella esittävään kohtaukseen. Sen alla kolme apostolia - Pietari, Johannes ja Jaakob - on esitetty kolmena valkoisena lampaana kultaa ja vihreää loistavassa puutarhassa. Kupolin alimmassa kentässä kaikki 12 lammasta eli apostolia kulkevat jonossa valkoisten liljojen kirjomalla niityllä. Vaikkei olisi kiinnostunut mosaiikkien uskonnollisesta sanomasta, niiden kertomat tarinat ovat vangitsevia. Annikki kiinnittää huomionsa myös siihen, että apostolien mallina olleet lampaat ovat samantapaista pitkähäntäistä rotua, joka laiduntaa seudulla edelleen.

9. päivä: Ravenna pieninä paloina eli Teoderikin ja Justianiuksen mosaiikit

Annikki pyörittelee käsissään kaupungin karttaa, jolla on nyt toistamiseen käyttöä. Yleensä kymmeniä vuosia kotona säilytetyt kartat ja opaskirjat jäävät löytymättä tai muuten matkasta kun suunnitelmissa on matkustaa ennestään tuttuun paikkaan. Tätä matkaa varten Annikki varta vasten penkoi laatikoistaan kaikki mahdolliset Italian kartat ja esitteet. Euroopan syvä lama näet vaikuttaa myös matkailualaan ja moni turisti-info on suljettu eikä ilmaisia kaupunginkarttoja enää jaella joka kadunkulmassa. 

Ravennassa varmaan kyllä pärjäisi ilman karttaakin sillä jalan kulkevia turisteja varten kaupungissa on hyvät opasteet. Annikki tarvitsee kuitenkin karttaansa sillä autolle on löydettävä parkkipaikka kävelykeskustan ulkopuolelta ja mieluiten paikasta, josta alkaen voi ilman edestakaista hortoilua kiertää tehokkaasti kaikki Ravennan kiinnostavat nähtävyydet. 

Yritettyään ensin turhaan löytää reitin duomon parkkialueelle, jossa ilmoitetaan olevan ensin 41 ja sitten 20 vapaata paikkaa, Vilho tapansa mukaan hermostuu ja kääntää Vilhomobiilin kadunkulmasta päinvastaiseen suuntaan kuin Annikki viittoilee. Loppujen lopuksi parkkipaikka löytyy helposti pieneltä sivukadulta aivan kaupunginmuurin läheltä. Annikin hätäillessä 252 minuutin maksimiparkkiajan riittävyyttä, Vilho murahtaa kaupungin olevan niin pieni, että hän käväisee parissa minuutissa panemassa 50 senttiä lisää parkkimittariin jos on tarvis. Annikki on usein intoillut Vilholle Ravennan ainutlaatuisista mosaiikeista ja on varma, että niitä tutkiessa menisi koko päivä. Saatuaan ensimmäisessä tiellensä osuneesta baarissa eteensä kuumat cappuccinot,  Annikki ja Vilho molemmat rauhoittuvat. Vilhon mielestä kun juoma on tällä matkalla nautituista cappuccoista ehdottomasti paras. Kaksikkomme voi siis sovussa ja hyvillä mielin astua Porta Saffin eli Porta Adrianan läpi Ravennan mosaiikkimaailmaan.

***

Basilica di San Vitale eli varhaiskristillinen kirkko 500-luvulta näyttää ulkoapäin suorastaan vaatimattomalta. Ainakin jos verrataan sen kahdeksankulmaista tiilistä ulkokuorta sen sisätilojen mosaiikkiloistoon. Pelkästään Basilican absidin kokonaan peittävissä bysanttilaisissa mosaiikeissa olisi loputtomasti tutkittavaa. Raamatun henkilöiden ja tapahtumien lisäksi mosaiikkeihin on kuvattu mm. keisaripari Justianus ja Teodora. Annikki viittoo Vilhoa katsomaan hyvin elävän näköistä harjalintua kupolin kaaressa. Muitakin siivekkäitä, kuten jalohaikaroita, riikinkukkoja, sinisorsia ja nokikanoja, mosaiikeista löytyy. 

Basilican vieressä, Chiesa di Santa Crocen kupeessa on Mauseleo di Galla Placidia. Keisari Teodosiuksen tytärtä ei tiettävästi haudattu tähän hänelle 400-luvulla rakennettuun mausoleumiin vaan Roomaan, lähelle paikkaa, jonne reilusti yli tuhat vuotta myöhemmin alettiin rakentaa Pietarinkirkkoa. Basilican di San Vitalen tavoin Galla Placidian hautamuistomerkki näyttää ulkoapäin vaatimattomalta mutta sen sisäseiniä ja - kattoa koristavat uskomattoman kauniit mosaiikit. Sinistä ja kultaa hohtavat holvien katot tekevät pienestä tilasta juhlallisen. 

***

Takaisin auringonpaisteeseen päästyään, Annikki ja Vilho suunnistavat kohti duomoa. Matkan varrella poiketaan Chiesa di Sant'Eufemiaan, jonka takaosassa on Domus dei Tappetti di Pietra. Myös täältä, vasta v. 1993 parkkihallia rakennettaessa löydetyt "kiviset matot" ovat mosaiikkia. Varhempien, 100-200 -lukujen mosaiikkilattioiden lisäksi alkuperäiselle paikalleen on restauroinnin jälkeen palautettu 500-luvun alun bysanttilaisen palatsin lattiamosaiikit, joissa kuvataan Danza dei Geni delle Stagioni sekä Buon Pastore. Tyyliltään nämä vuodenaikojen henkien tanssia ja hyvää paimenta viehättävästi ilmentävät mosaiikit ovat Annikista selvästi arkisempia kuin esim. San Vitalen suurin piirtein samanaikaiset kuvat. Mutta nämä ovatkin ruokasalin lattian, eivätkä kirkon seinien koristuksia. 

***

Duomon takana on pieni kastekappeli, Battistero Neoniano. Erotukseksi  Nikean kirkolliskokouksessa anateemaan asetettujen areiolaisten kastekappelista, tätä pientä 400-luvun rakennusta kutsutaan myös nimellä Battistero degli Ortodossi. Sen suuren kastealtaan yläpuolelle kattoon on kuvattu, mosaiikein tietysti, Jeesuksen kastaminen.

Itse Duomo, joka on peräisin vasta 1700-luvulta ei jaksa Annikkia ja Vilhoa kiinnostaa. Annikki ei ole kovin innostunut myöskään Museo Arcivescovilestä mutta sinne on mentävä nähdäkseen Cappella di Sant' Andrea vuodelta 495. Tämänkin kappelin mosaiikit ovat vaikuttavia mutta pientä mosaiikkiväsymystä alkaa olla havaittavissa sillä Vilho on näkevinään mosaiikeissa Markuksen leijonan syövän pizzaa. Annikin mielestä evankelistan leijona vain haukottelee nälissään. 

Arkkipiispan museon tärkeimmäksi mainittu esine on norsunluulla päällystetty piispanistuin. Piispa Maksimianukselle tehdyn istuimen norsunluureliefit ovat toki taidokkaita ja kauniitakin mutta Annikki ei voi olla ajattelematta sitä, kuinka moni eläin menetti henkensä tämän turhakkeen valmistamiseksi.

***

Museolta kävelee muutamassa minuutissa Basilica di Sant' Apollinare Nuovolle. Suuri hallimainen basilika rakennettiin alun perin areolaisten kirkoksi ostrogoottien kuninkaan ja sittemmin myös Italian ja Itä-Rooman hallitsijan Teoderik Suuren toimesta. Basilika ei saanut kuitenkaan kauaa toimia Teoderikin hovikirkkona. Bysantin keisari Justianuksen valloitettua Ravennan v. 540,  basilikasta tehtiin katolinen kirkko ja sen harhaoppiseen areiolaisuuteen viittaavat mosaiikit pantiin uusiksi. Alkuperäisistä mosaiikeista säilytettiin vain ne, joissa kuvattiin vähiten kiistanalaisia aiheita kuten Jeesuksen elämänvaiheet sekä profeetat ja pyhimykset. Myös Teoderikin kohtalo mosaiikeissa oli lähes täydellinen damnatio memoriae; vain kuvapinta, jossa Teoderik hoveineen saapuu laivalla Classen satamaan Ravennan lähistöllä, säilytettiin. 

Justianuksen aikaiset mosaiikit kuten koko kirkkolaivan seinän pituiset marttyyrien ja neitsyeiden kulkueet ovat selvästi eri tyyliä kuin niitä vain viitisenkymmentä vuotta vanhemmat Teoderikin mosaiikit. Basilikan mosaiikkeja voisi katsella ikonografiseltakin kannalta vaikka kuinka kauan jos vain niska kestäisi. Annikista mielenkiintoisimmat ja kauneimmat mosaiikit ovat tietysti niin korkealla, että niitä on katsottava rasittavasti pää takakenossa. 

Kirkon absidin mosaiikit ovat tuhoutuneet aikanaan maanjäristyksessä mutta niiden oletetaan olleen samantapaiset kuin alkuperäisessä Pyhälle Apollinarikselle omistetussa kirkossa, Basilica di Sant'Apollinare in Classe. Ravennan Uudeksi Pyhän Apollinariksen basilikaksi kutsuttu kirkko omistettiin Ravennan ensimmäiselle piispalle vasta 800-luvulla kun hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin tänne turvaan Classen basilikasta. 

***

Päivän viimeiset mosaiikit Annikki ja Vilho käyvät katsomassa läheisessä areiolaisten kastekappelissa Battistero degli Ariani, joka sekin on Teoderikin rakennuttama. Pieni kappeli on ulkoapäin huomaamaton ja toista metriä nykyisen katutason alapuolella. Annikki ja Vilho tutkivat tunnollisesti sen kattomosaiikit ennen kuin painelevat viereiseen ravintolaan hyvälle lounaalle. 

****

Mosaiikkikierrokseen Ravennassa meni lopulta parin minuutin tarkkuudella juuri se parkkimittarin suoma aika. Edes Annikki ja Vilho eivät olisi jaksaneet keskittyä huimiin mosaiikkeihin yhtään se pitempään yhden päivän aikana. 

Ennen majapaikkaan ajamista pysähdytään katsomaan Mausoleo di Teodorico kaupungin laidalla. Alkuperäisistä patsaistaan ja muista mahdollisista ornamenteistaan riisuttunakin Teoderik Suuren mausoleumi on vaikuttava monumentti. Annikkia ärsyttää pari nykytaideteosta, jotka on pantu näytteille mausoleumiin. Häkkyrät voisivat olla ihan OK jossain muualla mutta miksi pilata jylhä varhaiskristillinen rakennus ylimääräisellä rojulla? Eikö muka mausoleumi ja sen yhdestä Istrian kalkkikivilohkareesta tehty lähes 500 tonnin kupoli ole yksinään riittävä taideteos?