Vilho ajaa Embalse de Santillanan ohi ja kääntyy pienelle sivutielle. Ennen kuin hiekkatie muuttuu kovin kiviseksi ja kuoppaiseksi, hän parkkeeraa auton pienlle levikkeelle, josta on alle parin kilometrin kävelymatka Parque Regional Cuenca Alta Manzanaresiin. Reitti GR-10 La Pedriza -vuoren suuntaan on sinänsä helppokulkuinen mutta Annikin harmiksi siinä on alkajaisiksi melko jyrkkä nousu. Ensimmäinen pieni tauko on pidettävä heti alkumatkasta jo senkin takia, että Annikin on siveltävä paljaisiin käsivarsiinsa ja niskaansa aurinkovoidetta. Vuoriston kirkas auringonpaiste polttaa helposti ruskettuneenkin ihon, Annikki muistuttaa Vilhoa ojentaessaan tälle suojakertoimeltaan 50 olevan voiteen.
Reitti muuttuu Annikista helpommaksi kun kivinen kärrypolku loppuu ja kapea, vuoren kuvetta seuraava polku alkaa. Toki polullakin saa olla tarkkana, ettei kompastu tai revi itseään piikkipensaisiin. Kuin tätä uumoillen, Susivuorten yllä alkaa totuttuun tapaan kierrellä korppikotkia. Suuret linnut kuitenkin liitelevät niin korkealla vuorten välissä, etteivät ne taida olla tosissaan kiinnostuneita Annikista.
Annikki iloitsee myös vuoristoseuduille tyypillisestä nopeasta säätilan muutoksesta. Tällä kertaa se tapahtui niin päin, että kylmä sumu vaihtui ihanaksi, lämmittäväksi auringonpaisteeksi. Upeana marraskuisena päivänä reitillä on muutamia muitakin kulkijoita. Espanjalaisten retkeilijöiden lähestymisen kuulee jo kaukaa sillä oli heitä 2 tai 10, tauoton pulina on kovaa. Annikki ja Vilho patikoivat mieluummin hiljaisina kuunnelleen lintujen viserryksiä ja muita luonnon ääniä.
Tiaisia kiikaroidessaan Annikki on jäänyt Vilhosta parikymmentä metriä jälkeen mutta huomaa kun Vilho viittelöi kiiruhtamaan luokseen. Vastapäisellä rinteellä on lauma vuorikauriita. Nuo ovat varmasti pyreneidenvuorikauriita ja todennäköisesti vieläpä alalajiltaan Gredosin vuorikauriita, Annikki intoilee. Parinkymmenen eläimen lauma käyskentelee kivikkoisella rinteellä ruokailemassa. Lauman suurimman, vaikuttavan kokoisilla käyrillä sarvilla varustautuneen vuoripukin nyhtäessä lehvästöä, nuorimmat kauriit kisailevat keskenään. Annikki katsoo ihaillen kuinka kevyesti pari vuorikaurista loikkaa isolle kalliopaadelle. Pääsisinpä minäkin noin ketterästi rinnettä ylös ja alas, Annikki huokaa Susivuorten jatkaessa matkaansa polkua ylöspäin.
Ennen kuin polku vie toistamseen paahteiselle rinteelle, se menee varjoisan mäntymetsän halki. Kaiken kaikkiaan kasvillisuus Sierra de Guadarramassa on monipuolista eikä Annikki tunnista lajilleen läheskään kaikkia pensaita, kuivuneista ruohokasveista puhumattakaan. Polkua pitkin olisi aika helppo jatkaa ylemmäksikin vuorenrinnettä mutta pidettyään evästauon laakealla kalliolla reilussa 1300 metrissä, Susivuorten on aika lähteä paluumatkalle.
Samoin kuin ylöspäin kavutessa, Annikille kävelyretken hankalin paikka on jyrkästi laskeutuva kivinen tienpätkä. Kaiken lisäksi tiellä näkyy maleksivan isoja nautoja. Eilistä valtavaa liha-ateriaansa katuen, Annikki kiertää sarvipäät mahdollisimman huomaamattomasti pientareen puolelta.
Sarvipäistä selvittyään, Annikki kaivaa taas kiikarinsa esiin. Susivuorten terassilta näkyville rinteille ja järvelle tähyillessään Annikki kiinnittää huomionsa merkillisen muotoiseen kiveen. Vilhonkin on myönnettävä, että tonnien painoinen kivimuodostelma on kuin Batmanin valtava rintakuva.
Batman eli El Canto del Berrueco
Autolle päästyään Annikki kaivaa takaluukusta puutarhasakset. Rinnepolun varrella olisi ollut monenlaisia hienoja pensaita mutta eihän luonnonpuistosta sovi mennä ottamaan oksia. Niinpä Annikki kerää materiaalit ikebana-asetelmaansa tienvarren pöheiköstä. Annikkia vähän harmittaa, ettei joutomaalla satu kasvamaan sellaista upeasti marjovaa pensasta kuin ylärinteellä mutta eiköhän hän saa tehtyä näistäkin materiaaleista mielenkiintoisen asetelman Sierra de Guadarraman väreissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti