Aah, ruusut tuoksuvat ja linnut laulavat kun Annikki raottaa silmänsä Vilhon “lepopäiväksi” julistaman maanantain aamuna. Ruusuntuoksu tulee Annikin yöpöydällä olevasta, puutarhasta poimitusta ruusunoksasta, jonka vaaleanpunaisista nupuista yksi on auennut kokonaan. Pihalta kuuluva linnunlaulu ei aivan vedä vertoja ruusun sulotuoksulle sillä siellä konsertoi kovaääninen nokivaris.
Säätiedotuksen mukaan päivä on sateinen mutta yöllisen sateen jälkeen taivaalla ei kyllä näy sadepilviä. Pilviä on kuitenkin niin paljon, että lämpöä on kymmenisen astetta vähemmän kuin eilen eli 14 astetta. Syksyisen sään “lepopäivä” tarkoittaa Vilhon mukaan sitä, ettei tänään lähdetä patikoimaan jyrkille rinteille vaan pysytellään helpossa maastossa kuten vaikka lähikauppojen tuntumassa.
Annikin saatua pyykit koneeseen, Susivuoret lähtevätkin palauttamaan tyhjiä Schorle-pulloja ruokakauppaan ja samalla täydentämään aamiaistarvikevalikoimaansa. Taitaapa Vilho havitella myös muutamaa olutpullollista. Susivuoret käväisevät myös monenmoista, laadukastakin pikkutavaraa myyvässä liikkeessä valitsemassa pienet tuliaiset kummitytöilleen.
***
Koska kello ei kauppareissulta palattuakaan ole vielä kovin paljon, Annikki pohtii lähtisikö sittenkin lähirinteille. Tuolihissillä tai köysiratavaunussa niille pääsisi ilman että tarvitsisi “lepopäivänä” rehkiä ylettömästi. Annikin tutkiessa karttoja Vilho näkyy jo pakkailevan reppuaan siihen malliin, että kohta lähdettäisiin ylämäkeen oli lepopäivä tai ei.
Matkaa Laberbergin huipulle johtavan reitin alkuun ei ole kuin vajaa kaksi kilometriä. Päivä on tosiaan sen verran viileä, ettei Annikin tule ylämäkeenkään kävellessä heti hiki. Kaksikon saavuttua Laber Bergbahnin asemalle Vilho painelee rinnepolulle Annikin käydessä toteamassa, että köysiradalla on meneillään lounastauko. Sen päättymistä odotellessa hän kapuaa pari sataa metriä reittiä, jota pitkin Vilho katosi kuusikon varjoon. Polku nousee niin jyrkästi, että Annikin polvea alkaa heti vihloa tuskallisesti. Äh, vuorenhuipulle päästäkseni minun on pakko turvautua köysirataan, Annikki manailee.
Annikki on masentua todetessaan, että hän on osa varsinaista valiojoukkoa. Muut köysiradan vaunuun ahtautuvat matkustajat kun ovat kolme muuta liikuntavammaista, reilusti ylipainoinen äiti pikkupoikineen sekä tupakanpolttoa tosissaan harrastava pariskunta sylikoirineen. Mutta onhan kuitenkin hienoa, että me huonokuntoisetkin pääsemme nauttimaan raikkaasta vuoristoilmasta sen sijaan, että löhöäisimme kotisohvalla perunalastupussi käden ulottuvilla, hän kuitenkin toteaa itsekseen.
Annikin mieliala kohoaa samaan tahtiin kuin vaunu nousee rinnettä ylös. Näkyviin tulee yhä uusia vuorenhuippuja mutta Annikki keskittyy tähyämään korkeiden kynttiläkuusten reunustamille jyrkille rinteille, jotka vaunu ylittää. Hän huomaakin yhdellä vihreällä kaistaleella gemssin!
Reilun kahden kilometrin köysiratamatka 780 metriä korkeammalle Laberin huipulle on huomattavasti nopeampi kuin Vilhon valitsema lähes viiden kilometrin pituinen patikointi. Vilholla menee pari tuntia päästä polkua pitkin 1686 metrin korkeuteen. Sillä välin Annikki käy huipulla ihailemassa näkymiä joka suuntaan. Pohjoisessa kukkuloiden takaa avautuu komea näkymä tasangolle järvineen ainakin Murnauhun ja Augsburgiin asti. Lännessä ja etelässä hohtavat Ammergaun korkeat Alpit. Annikki ei arvaa lähteä kävelemään kovin kauas köysirata-asemalta sillä molemmat sieltä lähtevät polut laskeutuvat kovin jyrkästi kohti Ettaleria tai Oberammergauta. Hän palaakin Bergstationin yhteydessä olevan Berggasthofin terassille kiikaroimaan Notkarspitzen ja Ziegspitzen yli niitä vieläkin korkeammille vuorille, joista Zugspitze peittyy pilviin. Terassin edessä on puulava, jonka Annikki arvelee olevan lähtöalusta riippuliitimille, joita hän näki lauantaina pyörivän Laberin yllä. Tänään vuorella ei näy ketään, joka haluisi pudottautua liitovarjon varassa jyrkänteeltä alas.
Vilhokaan ei ole putoamassa vuorenrinteeltä vaan ilmoittaa olevansa noin tunnin päästä Laberin huipulla ja kehottaa Annikkia sillä välin “viihdyttämään itseään”. Annikki tulkitsee viestin siten, että marssii Gasthofiin ja tilaa itselleen annoksen linssikeittoa ja Ettalin luostarin olutta. Kulhollinen sakeaa keittoa on todella maukasta ja tumma olutkin maistuu oikein hyvältä. Annikki viivyttelee pienen tuoppinsa ääressä niin kauan kunnes Vilho ilmestyy näkyviin. Vilho viittoilee vaihtavansa vähän sivummalla vaatteita ennen kuin liittyy punainen fleecetakkinsa päällään Annikin seuraan.
Vilho vahvistaa Annikin aavistuksen siitä, ettei hänen kannata lähteä kulkemaan Vilhon kiipeämää reittiä edes alaspäin. Polku on kulkenut niin täpärästi harjanteita pitkin, että Vilhokin on joutunut kulkemaan osan matkaa melkein nelinkontin. Helpompi reitti alas Oberammergauhun vie Soilenalmin kautta mutta matka on niin pitkä, että Annikki ja Vilho katsovat parhaaksi palata yhdessä suorinta tietä eli Bergbahnin kyydissä takaisin kotikyläänsä. Köysirata toimii vielä puolitoista tuntia ja Susivuorilla on hyvin aikaa levähtää Berghofissa upeista vuorimaisemista nauttien. Vuorille tähyilyn lomassa he syövät tuhdit annokset Bayerische Käsespätzleä. Ateriointinsa päätettyään Susivuoret käyvät ottamassa vielä pari maisemakuvaa ja Annikki saa napattua kuvan myös kuusenoksilla ruokailevista käpylinnuista. Mahtaa olla ristinokkasi pihkassa kun kävit noin raa’an kävyn kimppuun, Annikki toteaa linnulle, joka naputtaa vihreää kuusenkäpyä.
Valotaulu ilmoittaa seuraavan kyydin Oberammergauhun lähtevän vasta 25 minuutin päästä kello kuusitoista. Vilhon etsiskellessä turhaan lippukassaa, köysiratavaunun lastauksesta huolehtiva mies kuitenkin viittelöi Susivuoret astumaan sisään vaunuun ja näin he saavat yksityiskyydin alas laaksoon. Puolivälissä matkaa Annikki huomaa rinteellä pari gemssiä. Vilhokin on mielissään nähdessään nämä tyylikkäästi kuvioidut, antilooppimaiset villivuohet laiduntamassa jyrkällä rinteellä.
Alhaalla Talstationilla Vilho asioi vaunusta poistuttuaan lippukassalla. KöningsCardiaan näyttämällä hänen ei tarvitse maksaa kyydistä ja Annikki laskee, että etukortit ovat tuottaneet heille tänään köysiratalipuissa 25 euron säästön eli suurin piirtein saman verran kun he kuluttivat Laberin huipulla olevassa tavernassa. Saksalais-itävaltalainen matkailijan etukorttisysteemi on varmasti tarkkaan mietitty juttu. Hyödyntäessään kortin tarjoamia etuja — joita on niin moneen kohteeseen, ettei niistä viikossakaan voi käyttää kuin murto-osan — turisti varmasti käyttää rahaa paikallisissa ravintoloissa ja kaupoissa. Maksavatkohan etukortin tarjoavat majoittajat vuosimaksua tms. vai mitenköhän korttisysteemi mahtaa toimia? Etukorttiahan ei myydä suoraan turisteille vaan he saavat sen majoituttuaan sellaiseen Gasthausiin tai Fewoon, joka ilmoittaa olevansa KöningsCard Gastgeber.
Seuraavan kerran Annikki havahtuu ruusuntuoksuun vasta iltaseitsemältä. Vilhon lailla Annikki on huomaamattaan kiskaissut kunnon päiväunet. Annikin tyhjennettyä kuivausrummun ja pikkuruisen pullon Ettalerin luostarin yrttilikööriä, Vilho tutkii jo täyttä päätä reittikarttoja. Huomiseksi taitaa olla luvassa rankka “lepopäivä” Annikki aavistelee hamutessaan “turmahaukkaa” eli lasillista Turmfalke- eli tuulihaukka-nimistä Grauer Burgunder - viiniä.
Säätiedotuksen mukaan päivä on sateinen mutta yöllisen sateen jälkeen taivaalla ei kyllä näy sadepilviä. Pilviä on kuitenkin niin paljon, että lämpöä on kymmenisen astetta vähemmän kuin eilen eli 14 astetta. Syksyisen sään “lepopäivä” tarkoittaa Vilhon mukaan sitä, ettei tänään lähdetä patikoimaan jyrkille rinteille vaan pysytellään helpossa maastossa kuten vaikka lähikauppojen tuntumassa.
Annikin saatua pyykit koneeseen, Susivuoret lähtevätkin palauttamaan tyhjiä Schorle-pulloja ruokakauppaan ja samalla täydentämään aamiaistarvikevalikoimaansa. Taitaapa Vilho havitella myös muutamaa olutpullollista. Susivuoret käväisevät myös monenmoista, laadukastakin pikkutavaraa myyvässä liikkeessä valitsemassa pienet tuliaiset kummitytöilleen.
***
Koska kello ei kauppareissulta palattuakaan ole vielä kovin paljon, Annikki pohtii lähtisikö sittenkin lähirinteille. Tuolihissillä tai köysiratavaunussa niille pääsisi ilman että tarvitsisi “lepopäivänä” rehkiä ylettömästi. Annikin tutkiessa karttoja Vilho näkyy jo pakkailevan reppuaan siihen malliin, että kohta lähdettäisiin ylämäkeen oli lepopäivä tai ei.
Matkaa Laberbergin huipulle johtavan reitin alkuun ei ole kuin vajaa kaksi kilometriä. Päivä on tosiaan sen verran viileä, ettei Annikin tule ylämäkeenkään kävellessä heti hiki. Kaksikon saavuttua Laber Bergbahnin asemalle Vilho painelee rinnepolulle Annikin käydessä toteamassa, että köysiradalla on meneillään lounastauko. Sen päättymistä odotellessa hän kapuaa pari sataa metriä reittiä, jota pitkin Vilho katosi kuusikon varjoon. Polku nousee niin jyrkästi, että Annikin polvea alkaa heti vihloa tuskallisesti. Äh, vuorenhuipulle päästäkseni minun on pakko turvautua köysirataan, Annikki manailee.
Annikki on masentua todetessaan, että hän on osa varsinaista valiojoukkoa. Muut köysiradan vaunuun ahtautuvat matkustajat kun ovat kolme muuta liikuntavammaista, reilusti ylipainoinen äiti pikkupoikineen sekä tupakanpolttoa tosissaan harrastava pariskunta sylikoirineen. Mutta onhan kuitenkin hienoa, että me huonokuntoisetkin pääsemme nauttimaan raikkaasta vuoristoilmasta sen sijaan, että löhöäisimme kotisohvalla perunalastupussi käden ulottuvilla, hän kuitenkin toteaa itsekseen.
Annikin mieliala kohoaa samaan tahtiin kuin vaunu nousee rinnettä ylös. Näkyviin tulee yhä uusia vuorenhuippuja mutta Annikki keskittyy tähyämään korkeiden kynttiläkuusten reunustamille jyrkille rinteille, jotka vaunu ylittää. Hän huomaakin yhdellä vihreällä kaistaleella gemssin!
Reilun kahden kilometrin köysiratamatka 780 metriä korkeammalle Laberin huipulle on huomattavasti nopeampi kuin Vilhon valitsema lähes viiden kilometrin pituinen patikointi. Vilholla menee pari tuntia päästä polkua pitkin 1686 metrin korkeuteen. Sillä välin Annikki käy huipulla ihailemassa näkymiä joka suuntaan. Pohjoisessa kukkuloiden takaa avautuu komea näkymä tasangolle järvineen ainakin Murnauhun ja Augsburgiin asti. Lännessä ja etelässä hohtavat Ammergaun korkeat Alpit. Annikki ei arvaa lähteä kävelemään kovin kauas köysirata-asemalta sillä molemmat sieltä lähtevät polut laskeutuvat kovin jyrkästi kohti Ettaleria tai Oberammergauta. Hän palaakin Bergstationin yhteydessä olevan Berggasthofin terassille kiikaroimaan Notkarspitzen ja Ziegspitzen yli niitä vieläkin korkeammille vuorille, joista Zugspitze peittyy pilviin. Terassin edessä on puulava, jonka Annikki arvelee olevan lähtöalusta riippuliitimille, joita hän näki lauantaina pyörivän Laberin yllä. Tänään vuorella ei näy ketään, joka haluisi pudottautua liitovarjon varassa jyrkänteeltä alas.
Vilhokaan ei ole putoamassa vuorenrinteeltä vaan ilmoittaa olevansa noin tunnin päästä Laberin huipulla ja kehottaa Annikkia sillä välin “viihdyttämään itseään”. Annikki tulkitsee viestin siten, että marssii Gasthofiin ja tilaa itselleen annoksen linssikeittoa ja Ettalin luostarin olutta. Kulhollinen sakeaa keittoa on todella maukasta ja tumma olutkin maistuu oikein hyvältä. Annikki viivyttelee pienen tuoppinsa ääressä niin kauan kunnes Vilho ilmestyy näkyviin. Vilho viittoilee vaihtavansa vähän sivummalla vaatteita ennen kuin liittyy punainen fleecetakkinsa päällään Annikin seuraan.
Vilho vahvistaa Annikin aavistuksen siitä, ettei hänen kannata lähteä kulkemaan Vilhon kiipeämää reittiä edes alaspäin. Polku on kulkenut niin täpärästi harjanteita pitkin, että Vilhokin on joutunut kulkemaan osan matkaa melkein nelinkontin. Helpompi reitti alas Oberammergauhun vie Soilenalmin kautta mutta matka on niin pitkä, että Annikki ja Vilho katsovat parhaaksi palata yhdessä suorinta tietä eli Bergbahnin kyydissä takaisin kotikyläänsä. Köysirata toimii vielä puolitoista tuntia ja Susivuorilla on hyvin aikaa levähtää Berghofissa upeista vuorimaisemista nauttien. Vuorille tähyilyn lomassa he syövät tuhdit annokset Bayerische Käsespätzleä. Ateriointinsa päätettyään Susivuoret käyvät ottamassa vielä pari maisemakuvaa ja Annikki saa napattua kuvan myös kuusenoksilla ruokailevista käpylinnuista. Mahtaa olla ristinokkasi pihkassa kun kävit noin raa’an kävyn kimppuun, Annikki toteaa linnulle, joka naputtaa vihreää kuusenkäpyä.
Valotaulu ilmoittaa seuraavan kyydin Oberammergauhun lähtevän vasta 25 minuutin päästä kello kuusitoista. Vilhon etsiskellessä turhaan lippukassaa, köysiratavaunun lastauksesta huolehtiva mies kuitenkin viittelöi Susivuoret astumaan sisään vaunuun ja näin he saavat yksityiskyydin alas laaksoon. Puolivälissä matkaa Annikki huomaa rinteellä pari gemssiä. Vilhokin on mielissään nähdessään nämä tyylikkäästi kuvioidut, antilooppimaiset villivuohet laiduntamassa jyrkällä rinteellä.
Alhaalla Talstationilla Vilho asioi vaunusta poistuttuaan lippukassalla. KöningsCardiaan näyttämällä hänen ei tarvitse maksaa kyydistä ja Annikki laskee, että etukortit ovat tuottaneet heille tänään köysiratalipuissa 25 euron säästön eli suurin piirtein saman verran kun he kuluttivat Laberin huipulla olevassa tavernassa. Saksalais-itävaltalainen matkailijan etukorttisysteemi on varmasti tarkkaan mietitty juttu. Hyödyntäessään kortin tarjoamia etuja — joita on niin moneen kohteeseen, ettei niistä viikossakaan voi käyttää kuin murto-osan — turisti varmasti käyttää rahaa paikallisissa ravintoloissa ja kaupoissa. Maksavatkohan etukortin tarjoavat majoittajat vuosimaksua tms. vai mitenköhän korttisysteemi mahtaa toimia? Etukorttiahan ei myydä suoraan turisteille vaan he saavat sen majoituttuaan sellaiseen Gasthausiin tai Fewoon, joka ilmoittaa olevansa KöningsCard Gastgeber.
Seuraavan kerran Annikki havahtuu ruusuntuoksuun vasta iltaseitsemältä. Vilhon lailla Annikki on huomaamattaan kiskaissut kunnon päiväunet. Annikin tyhjennettyä kuivausrummun ja pikkuruisen pullon Ettalerin luostarin yrttilikööriä, Vilho tutkii jo täyttä päätä reittikarttoja. Huomiseksi taitaa olla luvassa rankka “lepopäivä” Annikki aavistelee hamutessaan “turmahaukkaa” eli lasillista Turmfalke- eli tuulihaukka-nimistä Grauer Burgunder - viiniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti