Annikin saatua kissat ja kanat ruokittua, Susivuoret hyppäävät jälleen autoon. Kotikylä Patsidesista menisi muutaman kerran päivässä bussi Iraklioniin mutta sen pitemmälle julkisilla kulkuneuvoilla olisi vaivalloista päästä. Vuokra-autollaan Susivuoret ovat hetkessä pohjoisrannikon Agios Nikolaokseen menevällä pikatiellä.
Iraklionin itäpuolella maisemat ovat karummat kuin länteenpäin mentäessä. Osa kukkuloista on sellaista pensaatonta kivikkoa, ettei siellä näy kilipukkejakaan. Ketteräjalkaiset vuohet kiipeilevät mieluummin rinteillä, joissa on edes muutama varpu nyhdettäväksi.
Rantatie vie muutaman, näin huhtikuun alussa aika väsähtäneen näköisen lomakylän ohi. Kaisloista kyhätyt tienvarsikojut ovat tyhjillään ja tavernat ovat kiinni. Annikki epäilee, ettei pikatien ja merenrannan välinen kapea alue huoneistohotelleineen ja minimarketteineen ole sen viehättävämpi vilkkaimman rantakauden alettuakaan. Hän ei ainakaan tulisi elokuussa Baliin, jossa parikin putiikkia mainostaa venäjäksi turkiksia ja timantteja.
Tien noustessa takaisin vuorenrinteellle maisemat vuoristoon ja merenlahdelle ovat taas komeat. Keltaisten kukkien kirjomat rinteet tuoksuvat väkevästi. Annikkista tuoksu muistuttaa kissanpissan hajua mutta naureskelee, että sen tuottaja ei kyllä ole äärimmäisen harvinainen, vuoristossa elävä villikissa vaan macchian voimakkaantuoksuiset kasvit.
Máliassa Susivuoret poistuvat pikatieltä ja ajavat kylän halki sen itäpuolella olevalle arkeologisille alueelle. Parkkipaikalla ei ole kuin yksi turistibussi ja sekin on jo lähdössä. Shortseihin ja varvassandaaleihin sonnustautunut nuoriso valuu Susivuoria vastaan heidän suunnatessa lippukassalle. Alueelle ei jää Annikin ja Vilhon lisäksi kuin englantilaisperhe pikkutyttöineen ja muutama pieni oppaansa perässä kulkeva saksalaisseurue.
Susivuoret kuljeksivat aikansa labyrinttimäisillä raunioilla. Siellä täällä on palasista koottuja jättimäisiä pithos-ruukkuja mutta mitään mielikuvituksellisia palatsien rekonstruktioita ei pääsosin kreikkalaisten arkeologien tutkimassa minolaisessa Máliassa ole. Annikkia on Vilhon lailla alkanut yhä enemmän ärsyttää Benkun (kts. Annikki Knossoksessa: Sir Arthur Evans => Betoni-Evans => Benkku) alkuunsaattama palatsihossötys. Heti kun hänen minolaiseksi nimeämänsä kulttuurin aikaisista raunioista löytyy leveät portaat, kyseessä on automaattisesti kuninkaan palatsi kuningattaren kylpyhuoneineen, prinssifreskoineen jne. Näinköhän vaan on, että Kreetan kokoiselle saarella on ollut tusina kuninkaanpalatseja ilman tietoa poliittisista kärhämöistä. Annikin mielestä olisi paljon uskottavampaa, että minolaiskaupunkien pylväskäytävien reunustamat keskusaukiot ja suurimmat rakennukset olisivat olleet kaupankäynnin ja hallinnon keskuksia. Luulisi, että kupari- ja pronssikauppaa ja minolaisten muuta liiketoimintaa varten on ollut byroo jos toinenkin.
Máliaa ei selvästikään ole kaivettu kokonaan esiin sillä sen tutkitut alueet eivät muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Annikkia vähän harmittaa, että alue “M” on lukitun portin takana. Siellä kun olisi Málian “työläiskaupunginosa” eli alue, josta on löydetty merkkejä erilaisiin pajoihin ja verstaisiin viittaavasta toiminnasta.
Lopuksi Annikki palaa vielä pieneen näyttelysaliin, jossa on esillä hänen kaipaamiaan piirroksia ja valokuvia alueen ensimmäisistä arkeologisista kaivauksista. Niiden joukossa on myös kuva komeasta pantterinmuotoisesta tikarinkahvasta, jota hän ihaili Iraklionin arkeologisessa museossa.
Máliasta Susivuoret jatkavat matkaansa läheiseen Gourniáan, jossa sielläkin on minolainen asuinpaikka. Kreetan arkeologisten alueiden sisäänpääsymaksujen suuruus näyttää suoraan korreloivan niillä käyvien turistien määrään. Gourniássa lippu maksaa vain 1/8 siitä, mitä Knossoksessa ja sinne vievän hiekkatien varteen on pysäköity vain yksi, lippukioskissa romaania lukevalle rouvalle kuuluva auto. Tässäpä taas kohde Susivuorten makuun!
Annikista Gournián minolainen asustuskeskus on hyvinkin kiinnostava. Ensinnäkin se on kukkulalla, josta on hienot näkymät sekä pohjoiseen merelle että etelässä kohoaville vuorille. Kukkulan laella on jälleen kivetty aukio ja jäänteet alueen suurimmasta rakennuksesta. Gourniássa on kaivettu esiin paremman väen huusholliin ja uskontoon ja kultteihin liittyvien paikkojen lisäksi ruutuasemakaavaa noudattava alue. Esinelöytöjen perusteella kapeiden kujien ja portaikkojen varrella olleissa pikkuruisissa taloissa on ollut monenmoista verstasta ja pajaa.
Gournián kaivaukset tehnyt amerikkalainen Harriet Boyd Haves oli ilmeisen pätevä arkeologi, jolla ei ollut samanlaista pakkomiellettä löytää loisteliasta muinaista kulttuuria kuin Benkulla. Vain puolimetriä korkeiden kiviseinien välissä edestakaisin kapuileva Annikki miettii, että olisi hienoa jos Kreetalta löydettäsiin vielä Egyptin Deir-el-Medinaa vastaava paikka. Mutta siihen tarvittaisiin Harriet Boyd Havesin, Ernosto Schiapparellin tai Jaroslav Černýn kaltainen tutkija eikä mitään englantilaislordeja. Toisaalta Deir-el-Medinankaan työläiskylää ei varmasti olisi löydetty ja tutkittu jos loordi Carnarvon ei olisi rahoittanut Howard Carterin vuosikausia kestänyttä operaatiota Tutankhamonin haudan löytämiseksi. Se nimittäin oli sellainen jymyjuttu, joka aivan taatusti takoi Benkunkin takaraivossa hänen yrittäessään tehdä samanlainen kuningaslöytö Kreetalla.
Mutta täytyihän Benkunkin tajuta, ettei Kreetalta ole mahdollsita löytää tuhansia vuosia vanhoja temppeleitä ja palatseja, jotka olisivat säilyneet yhtä hyvin kuin faaraoiden Egyptissä. Kreetan karu vuoristoinen saari on valloitettu niin moneen kertaan eri uskontoja harjoittavien toimesta, ettei täällä juuri ole jäänyt kiveä kiven päälle. Egyptissä Saharan kuiva hiekka sen sijaan peitti alleen temppelit ja kaupungit kauan ennen kuin kreikkalaiset ja makedonialaiset, roomalaiset, arabit ja myöhemmin ranskalaiset, englantilaiset, italialaiset ja saksalaiset olisivat voineet tuhota ne lopullisesti.
***
Gourniásta Susivuoret jatkavat matkaansa Agios Nikolaosin kaupungin ohi Mirambélloun lahden pohjukkaan, jonka kohdalla Kreeta on vain noin 15 kilometriä leveä. Etelärannikolle ja Ierápetraan päästään siis hetkessä. Ierápetrassa on erityisen tiheässä Kreetalla tyypillisiä keskeneräisiä rakennuksia. On tavallista, että kaksikerroksisen asuintalon tai liikerakennuksen alakerta on käytössä mutta ylempi kerros on tyhjillään ja usein kokonaan ilman seiniä ja kattoa. Aika paljon näkyy myös rakennuksia, joissa alakerroksestakin on valmista vain betonivalut ja siihen rakennustyöt ovat jääneet.
Ierápetran seutu näyttää olevan Kreetan vihannesaitta. Kasvihuoneita on joka puolella ja Annikki on näkevinään niissä samanlaisia isoja tomaatteja kuin on tarjolla vihanneskaupoissa. Kasvihuoneet loppuvat kun kun rantatieltä käännytään takaisin pohjoiseen ja kohti Lassíthin ylätasankoa. Archalochórin tielle päästyä ollaan jo tutulla reitillä ja Annikki panee videokameran reppuun. Ensi katsomalla Annikin autoiluvideot tuntuvat aina aivan järjettömiltä mutta muutaman vuoden päästä Annikki ja Vilho katselevat niitä ihan mielellään. Sitä paitsi ovathan ne realistisia kuvauksia Susivuorten yleensä aika päämäärättömistä ajeluista Euroopan syrjäseuduilla.
***
Annikki huomaa torkahtaneensa kun havahtuu pihalta kuuluvaan keskusteluun. Siellä Vilho kiittelee pappaa, joka tultuaan kastelemaan oliivitarhan ja kukkaistutukset, tuo Susivuorille itse tekemäänsä oliiviöljyä, rakia ja lasitölkillisen rusinoita. Oliiviöljytölkkiä ei ole tarvis nyt avata ja rakia on talossa monta pullollista ennestään. Annikki käy vain rusinatölkin kimppuun. Pappa on höystänyt keltaiset rusinat kanelinkuoren paloilla ja yrteillä, jotka tekevät makeat rusinat erityisen hyviksi makupaloiksi. Näitä täytyy pakata mukaan huomiselle retkelle, Annikki touhottaa muovipussia etsiessään.
Illalliseksi on lihapataa, jota Annikki haudutti koko eilisilllan. Liha onkin todella mureata ja maukasta. Annikki oli yrittänyt löytää lihakaupasta lammasta mutta sitä oli saatavilla vain yli kahden kilon paloina. Siksipä Susivuoret syövät nyt vuohta. Sen liha on hyvin samantapaisia kuin lampaanliha ja vaikka lihapaloissa oli reilusti rasvaa ja nahkaa, ei ruoka maistu yhtään villasukalta. Moni, ainakin iäkäs suomalainenhan vierastaa lampaanlihaa koska sanoo sen maun muistuttavan villaa. Totta on, että lammasruoasta voi saada villasukkamaisen jos ei osaa valmistaa sitä oikeaan tapaan kuten Annikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti