15. päivä: La necropoli di Sant'Andrea Priu ja pari nuraghea

Utuinen, kuuma sää jatkuu kun Annikki ja Vilho ajavat Osilosta kohti Macomeria. Ennen valtaväylälle kääntymistä pysähdytään Sassarissa viemässä roskat lajittelupisteelle, joita on Vilhon mieliksi joka puolella kaupunkia. Metallijätepussia tyhjentäessään Annikin on pysähdyttävä tutkimaan jäteastioiden kyljessä olevia ohjeita sillä Italiassa metallijäte kierrätetään milloin lasi- milloin muovijätteen mukana. Sassarissa juomatölkit, kruunukorkit ja purkinkannet käsketään panna keltaiseen muovijätelaatikkoon.

Hyvän matkan ennen Macomeria Susivuoret kääntyvät pikatieltä sivutielle, joka johtaa Bonorvaan. Kylätiellä on neljänkympin nopeusrajoitus mutta paikallispoliisin auto sujahtaa vauhdilla ohi Vilhomobiilista. Vilho kun noudattaa taajamissa tunnollisesti nopeusrajoituksia ja poliiseilla on selvästi kiire lounaspöytään. Pikkukaupunkien ja -kylien halki johtavilla kapeilla teillä on syytä olla kaahailematta sillä sakot napsahtavat helpoiten taajamissa. Tärkeämpi syy pitää vauhti kohtuullisena on tietysti se, että joka toisen kurvin takana on katua ylittävä mummo, vapaana hortoileva koira, keskelle tietä pysäköity auto tai joku muu yllättävä este. Kylien ulkopuolella nopeusrajoitukset ovat Annikin tulkinnan mukaan vain ohjeita eivätkä kieltoja ajaa kovempaa kuin liikennemerkissä on mainittu. Vuoristoteillä paikalliset ajavat aina niin kovaa kuin vanhalla ”Laatikko-Pandalla” ikinä pääsee sekalaisista nopeusrajoituksista välittämättä. Tiheässä olevat 10:n, 20:n, 30:n ja 50:n nopeusrajoitusmerkit toimivat vain muistutuksena, että tässä kohtaa tiessä on tasoristeys, jyrkkä mutka, kuoppia tai sortunut tienreuna.

Bonorvassa on nopeusrajoituskylttien lisäksi myös opasteet, joiden avulla Susivuoret löytävät kymmenen kilometrin päähän Sant’ Andrea Priuhun. Nekropolialue näkyy pikkutien laidassa mutta verkkoaitaan kiinnitetty nuoli kehottaa ajamaan vielä puoli kilometriä lippukassalle. Annikki käy maksamassa sisäänpääsymaksun ja saa pienen opaskirjasen Bonorvan seudun nähtävyyksistä sekä vakuutuksen siitä, että nekropolikukkulalla käyskentelevät naudat ovat rauhallisia ja kilttejä lehmiä. Annikin vähän matkan päässä näkemä kyltti ”Attenti al toro” ei siis koske tätä laidunta.

Palattuaan takaisin nekropolille, Susivuoret kiipeävät kukkulalle, jossa on kuin onkin härkä. Il Toro Sacro on etäisesti päätöntä härkää muistuttava iso kivi, jonka on tulkittu olevan härän muotoinen uhrialttari tai peräti kellotorni. Annikista uskottavin on arkeologi Antonio Taramellin lähes sata vuotta sitten antama selitys, että kyseessä on eroosion muovaama hypogeenihauta.

Härkäkiven luona on katos, jonka alla on aukko maan alle. Sieltä kuuluu puhetta, joka tuntuu kaikuvan syvältä kalliosta. Susivuoret etsiskelevät suuaukkoa luolaan ennen kuin tajuavat palata neljän valkoisen vasikan saattelemina rinteen juurelle, josta johtaa kivetty kävelytie luolan suulle. Varmaan tämä pöly- ja savuhiukkasista utuinen ilma ja 33 asteen lämpötila tekivät sen, että Annikki käveli pääkohteesta ensin ohi.

Pystysuoraan kallioseinämään louhittuun kolmeen Domus de janasiin vie kaikkiin kallioon hakatut portaat. Nämä olisivat kivoja kesämökkejä näillä main, Annikki toteaa kavuttuaan  Tomba a cameraan ja Tomba a capannaan. Tilavissa hautakammioissa on viileää ja niiden ”terasseilta” on hyvä näköala laaksoon ja vastapäisille kukkuloille.

Kolmas ja suurin myöhäisneoliittinen Ozieri-kulttuurin hauta La necropoli ipogeica di Sant'Andrea Priussa on La tomba del capo. Siellä Susivuoria on vastassa paikallinen opas, joka kertoo, että peräti 18 huonetta käsittävää, pinta-alaltaan lähes 250 neliömetrin kokoista hautakompleksia on käytetty vielä keskiajalla. Sen eteishallissa on näkyvissä jäänteitä roomalaisaikaisista seinämaalauksista ja suuressa keskushallissa on bysanttilaisia freskoja. Kaksipylväisen hallin katossa oleva, ylös kalliolle johtava aukko on kuulemma tehty silloin kuin tämä Domus de janas toimi varhaiskristillisenä kalliokirkkona.

Alueella on neljäskin iso Domus de janas mutta se on yksityisellä alueella ja siten suljettu yleisöltä. Mitenkähän paljon näitä ”yksityisiä” tai jopa kokonaan tuntemattomia kalliohautoja Sardiniassa mahtaa olla? Hautakammion viileydestä Susivuoret kävelevät kuumuutta hehkuvan niityn laitaa viereiselle kallioseinämälle, jossa siinäkin on usean metrin korkeudessa pari haudanmuotoista syvennystä. Ainakin tällaisia neliskulmaisia hautakoloja näkyy melkein joka toisella kivikukkulalla ajeltaessa Pohjois-Sardinian maaseudulla.

Ohitettuaan Sant’Andrea Priun pienen romaanisen kirkon, Annikki ja Vilho käväisevät katsomassa vielä Fonte nuragica di Su Lumarzua. Lähde, joka pulppuaa kivetyn atriumin takaa nuraghi-aikaan rakennutun kivimuurin syvennyksestä, on varmaan käytössä vieläkin vaikka sinne johtava kivetty polku on kasvanut osittain umpeen. Ovathan Susivuoret nähneet monen vastaavan näköisen lähteen luona väkeä täyttämässä vesikanistereitaan. Sassarin keskustassa, jossa ei ole nuraghe-lähteitä eikä -kaivoja, vettä jaetaan torilla isosta tankkiautosta. Kuivuus on varmasti todellinen kiusa Sardiniassa keskellä kuuminta kesää ja sitä vasten ei ole outoa, että Susivuorten talon puutarhassa Osilossa on tusinan verran vesipisteitä.

Ennen Sassariin vievälle pikatielle pääsemistä Susivuoret pysähtyvät katsomaan paria nuraghetornia. Nuraghe Oes on keskellä peltoa mutta Nuraghe Santu Antineen pääsisi pääsylipun ostettuaan käymään sisälläkin. Annikin ja Vilhon ”nuraghetili” on kuitenkin täyttynyt ja he nousevat autosta vain ottaakseen pari kuvaa komeista kivitorneista. Ei jokaista 7000 nuraghea jaksa millään tutkia kun Sardiniassa on sadoittain muitakin kiinnostavia esihistoriallisia kohteita. Emmehän ole edes käyneet yhdessäkään museossa, jossa on arkeologiset kokoelmat, Annikki toteaa nähdessään taas yhden kotiseutumuseon kyltin. Sardinian muinaisjäännöksille ja arkeologisiin museoihin on varmaan tultava uudemman kerran. Tarvittiinhan Sisiliankin maaseudulla kiertämiseen kolme, yhteensä parin kuukauden pituista reissua ilman, että kaikki kiinnostavat paikat tuli nähtyä.

Illan Susivuoret viettävät taas pihalla. Täplis-kissaa ei näy sillä mummo ja pappa ovat tulleet pariksi päiväksi maaseututalolleen naapuriin. Kissa pyörii varmaan emäntänsä ympärillä, joka kuuluu toteavan, että ”oletkin jo syönyt koska sinulle ei kelpaa nyt edes kalaruoka”. Ottaisipa mummo hoivaansa myös Susivuorten tontilla käyvän mustavalkoisen kissan, joka arkana ja nälkäisenä käy syömässä myös Täpliksen ja Mustafan nyt ylenkatsomat ruoat.

Auringon alkaessa laskea punarinta tekee vakiokierroksensa pihagrillin ympärillä. Kun se ei närhien ja mustarastaan lailla ylety juomaan terassin edessä olevasta rengasmaisesta, kivistä ladotusta altaasta, Vilho valuttaa siihen lisää vettä. Punarinta lennähtääkin altaan reunalle uudestaan ja saa nyt nokkansa veteen.

Annikki vaihtaa pieneen taskulamppuunsa pariston ja vertaillessaan sen valokeilaa Vilhon vielä pienemmän lampun kanssa, hän huomaa talon seinällä pari mielenkiintoista liskoa. Tuo paksu piikikäs on varmaan muurigekko mutta mikäköhän se pieni, tiilikaton alle livahtanut lisko mahtoi olla?

Tänä iltana Annikki muistaa marsalan ruokaa laittaessaan. Hän lorauttalee sitä runsaasti pannulla paistuvien ohuiden lihaviipaleiden päälle hauduttaessaan pienemmällä pannulla kuorimattomia valkosipulin kynsiä. Yksi Annikin ruokabravuureista on vasikanselykset marsalakastikkeessa mutta nyt on tyytyminen naudanihaan. Kuten Suomessa, vasikanlihaa ei ole Sardiniassa kovin paljon tarjolla. Ja jos onkin, se on tuotu Hollannista. Ruoanlaittonsa lomassa Annikki kaataa itselleen lasillisen Vilhon ystävällisesti avaamasta valkoviinipullosta. Nuuhkaistuaan ambranväristä viiniä hän tutkii tarkemmin pari päivää sitten ostamansa pullon etikettiä. Kyseessä ei olekaan tavallinen Vernaccia-valkoviini vaan hyvän sherryn kaltainen Vernaccia di Oristano –viini vuodelta 2007. Kuten pullon takaetiketissä kerrotaan, hienostunut viini sopii erinomaisesti aperitiiviksi.