Jos sunnuntai oli lämmin päivä, on se maanantaina suorastaan kuuma. Lämpömittari näyttää jo aamusta 25 astetta Susivuorten lähtiessä Sassarin kautta kohti Sardinian länsirannikkoa. Varmaankin parin viileämmän yön tuloksena ilmassa on savumaista usvaa ja näkyvyys vuorille on heikko. Algherossa, lähellä merenrantaa ilma on kuitenkin kirkas.
Tuossa on varmaan Torbatoa, Annikki hihkuu nähdessään laajat viinitarhat tien molemmin puolin. Sardinian ehkä kuuluisin viinitalo, Sella & Mosca, sijaitsee näillä main ja eikös se ollut eilen illalla kun Annikki nautti talon Alghero DOC Torbato -viiniä. Kohta tien laidassa näkyy parikin La tenuta S&M:n kylttiä, jotka kutsuvat tutustumiskäynnille viinitaloon. Annikkia moinen retki houkutteleekin kovasti mutta nyt ollaan matkalla katsomaan nykyään S&M:n mailla olevaa esihistoriallista nekropolia.
La Necropolis di Anghelu Ruju löydettiin sattumalta vuonna 1903 kun samannimisellä viinitilalla tehtiin rakennustöihin liittyviä kaivauksia. Sittemmin maat ovat siirtyneet S&M:n haltuun. Se, että S&M:n perustajat Erminio Sella ja Edgardo Mosca olivat kumpikin kovin kiinnostuneita esi- ja varhaishistoriasta ja erityisesti egyptologiasta — mukaileehan S&M:n logokin muinaisegyptiläisestä mastabahaudasta löytynyttä reliefiä — vaikuttaa varmaan siihen, että paikalla on nykyään Sella & Moscan sponsoroima turistinähtävyys. Mistään isosta turistirysästä ei toki ole kysymys vaan S&M:n osuus näkyy siinä, että alueen opastetaulut ovat kunnossa.
Annikin ja Vilhon saapuessa Anghelu Rujuun, vajaan hehtaarin laajuisella alueella on vain muutama seurue, jotka varusteistaan päätellen ovat tullet pistäytymään sinne saadakseen vaihtelua rantalomaansa. Rantamekko- ja varvassandaaliporukan palattua takaisin aurinkotuoleihinsa, Susivuoret saavat könytä paikalla keskenään. Könyämistähän alueen pariinkymmeneen kallioon louhittuun hautaan tutustuminen on. Vanhimmat haudoista ovat Ozieri-kulttuurin ajalta noin kuuden tuhannen vuoden takaa. Monihuoneisia hautoja on käytetty pronssikaudella myös asuntoina. Osa näistä Bonnaro-kulttuurin aikana käytössä olleista Domus de Janaksista on niin suuria, että niissä voi seistä pystyssä mutta kulkuaukot näihinkin kammioihin ovat järjestään pieniä. Vain pariin suureen maanalaiseen huoneeseen vie leveähköt kiviset portaat mutta useimpiin on ahtauduttava sisään pienestä pyöreästä aukosta jättäen reppu ulkopuolelle. Annikki ei edes yritä päästä sisään niihin kammioihin, joiden ahtaan suuaukon edessä on vettä täynnä oleva syvennys. Vilho sen sijaan taiteilee itsensä sisään kaikkiin hautakammioihin ja kömpii niistä ulkoilmaan paidanselkämys pölyssä. Pyykkipäivä on muutenkin tiedossa sillä hiki virtaa. Haudoissa ei ole nimittäin yhtään sen viileämpää kuin ulkona auringonpaisteessa, jossa asteita on yli kolmekymmentä.
Viimeiseksi Annikki ja Vilho laskeutuvat suureen moniosaiseen hautaan, jonka keskussalissa on kaksi kivipylvästä. Salin seiniin on louhittu useita pienempiä kammioita, joita Annikki valaisee taskulampullaan. Yhden pimeän kammion katossa roikkuu puoli tusinaa lepakkoa, joista pari räpistelee siipiään. Kun yksi lepakoista sujahtaa Vilhon päälakea hipoen toiseen kammioon, Susivuoret päättävät, ettei lepakoita kannata häiritä enempää. He lähtevätkin haudasta kiireen vilkkaa toivoen, etteivät ole hengittäneet liian syvään lepakkojen eritteiden kyllästämää ilmaa. Lepakot ovat siinäkin mielessä kiehtovia eläimiä, että niistä on peräisin monta ihmiselle vaarallista taudinaiheuttajaa kuten esim. MERS- ja Ebola- virukset.
Kun auton ilmastointi on pantu täysille, matka jatkuu saatujen ohjeiden mukaan kohti Algheron lentokenttää. Eipä olla pitkästä aikaa ajettu näin viivasuoria teitä, Annikki toteaa kun Susivuoret ovat parin 90 asteen käännöksen jälkeen Il Nuraghe e villaggio di Palmaveran lippukassalla. Pääsylippuja nuraghelle ei tarvitse ostaa sillä Annikin Anghelu Rujussa ostamat 6 euron hintaiset liput oikeuttavat käymään tässäkin kohteessa.
Nuraghe di Palmaveran edustalla on useita jäänteitä pyöreistä taloista sekä isomman rakennuksen pohja, jonka on tulkittu olleen “kokoussali”. Nuraghetornissa on iso sisäpiha, josta on käynti muutamaan kammioon. Niistä toisessa on korkea, kivistä ladottu suippo katto. Onhan kivistä ladottu holveja jo neoliittisella ajalla mutta onkohan tämä pronssikautinen rakennelma alkuperäinen?, Annikki pohtii. Kaikki nähdyt ja kuvista katsotut nuraghetornit ovat nimittäin tasakattoisia ja rekonstruktioissa suippo katto on tehty puurimoista ja kaisloista eikä kivistä.
Nuraghelta Susivuoret palaavat kohti Algheroa rantatietä pitkin. Pitkillä hiekkarannoilla ei ole kuumasta päivästä huolimatta juuri ketään. Suljetut rantabaarit ja tyhjät parkkipaikat kertovat, että rantakausi on ohi. Algheron vanha kaupunki voi olla ihan viehättäväkin mutta kaupungin laitamilla näkymät ovat jokseenkin ankeita. Halvan näköisten loma-asuntojen joukossa on siellä täällä keskenjääneitä rakennustyömaita ja romahtamispisteessä olevia rakennuksia. Heti kun merenrantaan on yli 100 metriä, maisema on tasaisen tylsä ilman mitään, mikä houkuttaisi turistia. Ainakaan täältä Algheron lentokentän takamailta en tule vuokraamaan loma-asuntoa, jos toistamiseen matkustan Sardiniaan, Annikki päättää. Vaikka Algheron seutu on jossain määrin kuuluisa katalonialaisvaikutteisesta merellisestä keittiöstään, siitä ei ole kaupungin laidalla viitteitä.
Susivuoret jatkavat matkaansa sisämaahan päin, jossa on päivän kolmas esihistoriallinen kohde, La Necropolis di Santu Pedru. Toisin kuin hyvin merkityt Anghelu Ruju ja Palmavera, yksikään karttaohjelma ei tiedä, missä Santu Pedru on. Annikilla on tiedossa nekropolin summittainen sijainti mutta kun mitään opaskylttejä ei ole, Susivuoret ajavat paikan ohi ennen kuin parin kilometrin päästä päättelevät, että heidän vilaukselta näkemänsä onkalot kukkulan rinteellä täytyy olla se etsitty nekropoli. He palaavat takaisin kukkulan juurelle ja kääntyvät hylätylle tienpätkälle, joka tarjoaa sopivan levikkeen, jolle parkkeerata auto. Tarkemmin katsottuna paikalla on vääntynyt, lähes puhkiruostunut kyltti, josta voi juuri ja juuri erottaa tekstin “Santu Pedru”. Sella & Mosca eivät selvästikään vaikuta näillä main.
Aivan tienpätkän laidassa Susivuoret huomaavat luolansuun, joka on suljettu kalterein. Niiden raosta kurkkimalla voi todeta, että kyseessä on samantapainen neoliittinen suuri Domus de Janas kuin Anghelu Rujussa. Kukkulan rinteellä niitä täytyy olla lisää mutta sinne ei näytä olevan kulkuväylää. Susivuoret kuitenkin tietävät, että kaikkialle, mihin Italiassa ei ole erikseen estetty pääsyä lukoin ja korkein piikkilanka-aidoin, voi omatoimisesti mennä. Vilho kapuaakin matalan muurin yli ja auttaa Annikin perässään kinttupolulle, joka vie puolen metrin matkalta kumoon tallatulle verkkoaidalle. Aidan aukosta voi astua lammaslaitumena toimivalle rinteelle, jolta löytyy lisää neoliittisiä hautoja. Suurimmassa niistä on iso keskushalli kaksine pylväineen ja kallioseinään hakattuina valeovineen. Täälläkin on pimeissä sivukammioissa lepakoita ja Annikki ja Vilho lähtevät ennen kuin myöhään iltapäivällä heräämisaikeissa olevat nahkasiivet lähtisivät lentoon.
Lämpimän illan Susivuoret viettävät puutarhassa, josta Annikki käy poimimassa tarvikkeita illallisen valmistusta varten. Illan pimettyä Annikki lähtee keittiöpuuhiin Vilhon jäädessä Täplis-kissan kanssa katselemaan tähtitaivasta, jolla alkaa erottua Linnunrata. Vasta lisättyään puutarhan yrteissä ja valkoviinissä hauduttamiensa viiriäisten päälle granaattiomenan siemeniä, Annikki muistaa ruoanlaittoa varta vasten hankkimansa marsalapullon. Noh, täytyy valmistaa se marsalakastike vasta huomenna, Annikki toteaa ja kaataa unohtuneesta pullosta itselleen aperitiivin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti