Torstaiaamuna lähimmät vuorenhuiput ovat pilvessä ja sumu laskeutuu rinnettä alas peittäen näkymät Susivuorten terassilta. Seuratessaan hedelmätarhan yllä lekuttelevaa tuulihaukkaa, Annikki kuuntelee vain puolella korvalla mitä Vilho selostaa päivän reitistä. Tarkoitus on kai mennä katsomaan esihistoriallisia megaliittihautoja jossain Villanova Strisailin suunnalla.
Lopulta Susivuoret eivät kuitenkaan tule löytämään kyseistä “jättiläisten hautaa”, Tomba dei giganti. He panevat tämän epäonnistumisen täysin auton navigaattorin piikkiin huomioimatta sitä, etteivät itse vaivautuneet tekemään kohteesta oikeastaan mitään ennakkoselvitystä. Navigaattori ohjaa nimittäin Vilhon ajamaan sellaista reittiä, joka vaatisi menopeliksi pikku Fiatin sijaan oikean maastoauton. Seikkailtuaan aikansa mutkittelevilla ja kuoppaisilla kärrypoluilla, Susivuoret onnistuvat kuin ihmeen kaupalla palaamaan Nuoroon vievälle päällystetylle tielle. Risteys on tietysti sama, josta he navigaattorin harhauttamina kääntyivät sen keksimälle “oikoreitille” kolme varttia aikaisemmin.
Strada provinciale 55 ei ole sekään mikään pikatie kiemurtaessaan vuorenrinnettä ylöspäin. Seitsemänsadan metrin korkeudessa näkymät vuorten väliseen solaan ovat komeat. Vilho onnistuu löytämään tien sivusta levikkeen, jolle kaksikkomme voi pysähtyä räpsimään pari kännykkäkuvaa viestien liitteiksi. Autosta noustaessa täytyy vaan olla tarkkana, ettei ota yhtään ylimääräistä askelta ja putoa rotkoon.
Seuraavaksi tie vie Talanaan, noin tuhannen asukkaan kylään, jossa Annikki huomaa parikin “postikorttimummoa”. On siis totta, että iäkkäät naiset pukeutuvat yhä perinteiseen, huivia myöten mustaan asuun. Perinteitä tunnutaan kunnioitettavan myös ylätasangolla, jossa lehmät, vuohet lampaat, aasit ja hevoset laiduntavat vapaina. Suurten tammien alla on myös mustia luppakorvaisia sikoja maata tonkimassa. Suurtehonavettoja ja -sikaloita ei näillä main näy.
Susivuorten ohitettua tiellä hyppelevät kilipukit, maisema alkaa näyttää samalta kuin vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa, joissa seikkaillaan Kuun pinnalla. Seutu on yhtä autiota kuin Kuussa ja Vilho voikin pysäyttää auton keskelle tietä Annikin tahtoessa ottaa kuvan tien laidassa olevaan aidantolppaan laskeutuneesta ampuhaukasta.
Vastoin odotuksia, navigaattorin tuntemassa maalikylässä ei ole ensimmäistäkään merkkiä mistään muinaisjäännöksistä. Karun komeat maisemat ovat Annikista kyllä aivan riittävä syy tulla Villagrande Strisailiin. Mitään muuta suurta ei koreasti nimetystä kyläpahasessa ole. Sään muuttuessa entistä harmaammaksi, Susivuoret pitävät tiukan neuvottelun autonavigaattorin ja Annikin puhelimen karttaohjelman kanssa. Sen tuloksena he onnistuvat palaamaan helpoksi luonnehdittavaa reittiä takaisin Triein kulmilla olevaan huvilaansa.
***
Vasta internetin pariin päästyään Annikille selviää, ettei Tomba dei giganti olekaan yksi tietty megaliittihauta vaan, että jättiläisten hautoja on Sardiniassa pitkälti toistakymmentä. Kaiken lisäksi yksi niistä on vain kolmen kilometrin päässä Susivuorten majapaikasta. Vilho painaakin kruunukorkin takaisin juuri avaamaansa sardinialaiseen Ichnusa-olutpulloon ja tarttuu uudestaan “Kaaliperhon” rattiin. Autonavigaattori on jätetty kämpille miettimään töppäilyjään Annikin yrittäessä muistinvaraisesti suunnistaa G-mapsin ohjeiden mukaan kohti Ósonoa.
Ennen kuin huomaavatkaan, Susivuoret ovat taas kapealla ja kuoppaisella hiekkatiellä matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Annikki on jo valmis kääntymään takaisin sadeveden uurtamalta rinnereitiltä kun hän autosta poistuttuaan ja pari sataa metriä käveltyään huomaa kiikareidensa avulla edessäpäin olevan kyltin. Koska kyltti on “selkä” Annikkiin päin, hän ei saa selvää sen sanomasta mutta hän arvelee kyltin olevan kaivattu opaste. Mitään muuta ehjännäköistä kylttiä macchian peittämällä rinteellä ei voi olla. Metsästyksen kieltävät kyltit kun on täällä järjestään ammuttu reikiä täyteen.
La tomba dei giganti di Ósono osittautuu varsin kiinnostavaksi paikaksi. Susivuoret tietenkin epäilevät vahvasti megaliitin edustalla olevan kivikehän autenttisuutta mutta ovathan näkymiltään jylhässä ympäristössä olevat kivirakennelmat heistä aina kiinnostavia. Vilho könyää sisään menorcalaista navetaa muistuttavaan hautakammioon Annikin jäädessä sateenvarjonsa suojaan ottamaan valokuvia ja nuuskimaan sadekuuron macchiasta irrottamaa voimakasta yrttien tuoksua.
***
Vaikka päivä on ollut kotoisaan tyyliin harmaa ja sateinen, ulkolämpötila on parikymmentä astetta korkeampi kuin koti-Suomessa. Annikki ja Vilho istuskelevatkin vielä pitkään auringon laskettua Raituri seuranaan terassilla.
Huvilan hieno, 5-pisteinen kaasuliesi on koko ajan toiminut ns. säästöliekillä ja juuri kun Annikki on ilmoittanut asiasta vuokraemännälle, kaasuliekki sammuu kokonaan. Annikin paistamat viiriäiset ovat onneksi silloin jo hautuneet kypsiksi ja kaasua ei tarvittaisi kuin vasta aamulla. Aamuyhdeksältä Anna toisi uuden tombolan kaasua.
Annikki on — varmaankin legendaarisen ranskalaisherkkusuu Brillat-Savarinin kirjoituksia luettuaan — pitänyt viiriäisiä kalliina gourmet-ruokana. Siitä huolimatta, että on itsekin ostanut omasta kauppahallistaan sangen kohtuuhintaisia viiriäisiä. Sardinialaiset viiriäiset ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Ensinnäkin, kokonainen kynitty ja suolistettu lintu maksaa vain noin puolitoista euroa kappale. Toiseksi, kyseessä tosiaankin on kokonainen lintu kaula- ja koipilihoja ja kivipiiraa sekä muutamaa kynimättä jäänyttä höyhentä myöten. Ruokalautaselle päätyvä sardinialainen siivekäs onkin paljon herkullisempi kuin Suomen markkinoilla saatava, epäilyttävän paljon broileria muistuttava ranskalaisviiräinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti