Budapestiin on tullut kesä. Susivuorten paluulento kotimaahan on vasta illalla ja Annikki haluaisi jättää matkatavarat säilytykseen pyöriäkseen täydellä teholla auringossa kylpevässä kaupungissa. Vilho on kuitenkin oikeassa sanoessaan, että nyt otetaan kaikki tokajipulloja ja paprikatahnoja pursuavat laukut mukaan ja otetaan tämä viimeinen lomapäivä rauhallisesti. Koska on vilkas viikonloppu, Annikki hylkää myös ajatuksensa mennä Széchenyin kylpylään vaikka Budapestin kylpylät jäävät siten tällä kertaa kokematta.
Rauhallisesti Susivuoret ottavatkin. Ensimmäinen pysähdys on jo parinkymmenen metrin päässä ulko-ovesta. Annikki pujahtaa Zoo Caféseen sen kissoja tapaamaan. Jääköön Vilho ulos penkille seuraamaan toisenlaisten kisujen puuhia. Annikin juodessa cappuccinoaan, kääpiösiili kiipeilee hänen kameransa päällä ja yrittää tunkea myös käsilaukkuun. Annikki virittää siilille ruokalistasta katoksen, jonka alle se menee päiväunilleen. Koska kääpiökanit ryhtyivät juuri syömään, ei Annikki halua häiritä niitäkään. Hän vain silittelee kookasta, pehmeäturkkista kissaa, joka aikansa suuren maaoravaterraarion edessä väijyttyään tulee Annikin jalkoihin kiehnäämään. Kissaa harmittaa selvästi se, että oravat pääsivät pakenemaan sen lasiseinään kilpistynyttä hyökkäystä. Kahvilan kahta muuta kissaa eivät mokomat, puunrunkoa pitkin katonrajaan asti kiivenneet nököhampaat kiinnosta, vaan ne vetelevät sikeitä marsu- ja chinchillahäkkien päällä maaten. Annikin maksettua kahvinsa, tarjoilija käy pyyhkimässä pöydän desinfiontiaineella ja Annikki käy toistamiseen pesemässä kätensä ja huuhtelee ne vielä pöydässä olevalla käsidesillä. Kaikki kahvilan eläimet näyttävät terveiltä ja hyvinvoivilta mutta ne, samoin kuin Annikki, voivat silti kantaa ties mitä pöpöjä.
Kotikadulta päästyään Annikki ja Vilho kääntyvät kohti Tonavan rantaa ja istahtavat siellä aurinkoiselle terassille, jossa Vilho juo oman cappuccinonsa. Juoma on Vilhosta oikein hyvää, mikä vähän yllättää Annikin. Vilholla on nimittäin tapana moittia Pellinin paahtimon kahvia makuelämyksenä melko keskinkertaiseksi. Ei Annikkikaan pidä veronalaista Pelliniä Italian parhaana kahvimerkkinä mutta puolustaa silti aina vanhan kotikaupunkinsa kahvipaahtimoa. Budapestissä ja Veronassa on molemmissa kova, kalkkipitoinen vesijohtovesi ja kenties kahvi on siitä keitettynä parhaimmillaan. Tai sitten budapestiläiseen Pellini-kahviin on otettu vesi samanlaisesta pikkuruisesta mineraalivesipullosta, jollainen tuodaan naapuripöytään.
Tonavalle päin antava terassi on mainio paikka tarkkailla ohikulkijoita ja jokiristeilijöiltä purkautuvia turisteja. Tonavan rantatietä polkee monikymmenpäinen pyöräilijäjoukko, joka on pukeutunut tyylikkäisiin 1920-luvun asuihin. Mukana on myös vanhanmallisella tandempyörällä ajava pariskunta lemmikkikoirineen. Turistit puolestaan vaeltavat lämmöstä pöllämystyneinä kohti suurta kauppahallia mutta heidän suuaukinen joukkonsa harvenee jokaisen terassin kohdalla. Ruotsalaisseurue ohittaa Annikin ja Vilhon valitseman paikan ja suunnistaa viereiselle ahtaalle terassille, jossa on halvempaa olutta.
Aurinko hyväilee niin mukavan veltostuttavasti, että Annikki ja Vilho istuvat terassilla tyhjien kuppiensa ääressä kunnes heidän tulee nälkä. Ravintola, johon terassi kuuluu, näyttää selvästi hienommalta kuin ne ruokapaikat, joissa pihit Susivuoret tavallisesti lounastavat. Annikkia kuitenkin miellyttää avara, tyylikäs ruokasali ja lähes huomaamaton, mutta silti tehokas palvelu. Kun ruokalistan unkarilaiset erikoisuudet osoittautuvat kohtuuhintaisiksi, Vilho nostaa matkalaukut ruokasalin puolelle ja tilaa pötyä pöytään. Pian Vilho saa eteensä - tietysti - gulassin. Tällä kertaa se on tosi herkullinen lammasgulassi strapachkan kera. Strapachka osoittautuu slovakkien ja Unkarin palóc-vähemmistön suosimaksi, eräänlaiseksi pekonilla, laardilla ja lampaanjuustolla höystetyksi pastaksi. Se on siis hyvin täyttävää. Annikkikaan ei halua jälkiruokaa syötyään vasikankyljyksiä Temesvárin tapaan eli tomaattikastikkeen ja vihreiden papujen kera. Vaikka Annikin annos ei kaipaa mitään lisää, on hänen otettava pöydällä olevasta kauniista rasiasta yksi pieni kide. Rasiassa nimittäin lukee Le Saunier de Camargue ja siinä on violettiin vivahtavaa suolaa Camargue'ista. Annikkihan ei ole koskaan maistanut Camargue'in suolakukkia vaikka on käynyt kyseisillä suola-altailla Provencessa. Hän kun ei ole sen tason suolahifistelijä, että maksaisi kymmeniä euroja pikkupurkista, jonka pääsisältö on sangen epäterveellistä natriumkloridia.
***
Loppupäivänkin Annikki ja Vilho viettävät terassilla ohikulkijoita tarkkaillen. Nyt Susivuorten aurinkokeitaana on Ferenciek terillä sijaitseva Café Pio. Vasta kahvilan sisätiloissa käytyään Annikki huomaa, että kahvila on saanut nimensä italialaisen, pari vuotta sitten pyhimykseksi julistetun kapusiinimunkki Padre Pion mukaan. Kahvilan asiakkaat tarvitsevatkin pyhimysmäistä kärsivällisyyttä saadakseen tilauksensa täytetyiksi. Vaikka lukuisat tarjoilijat hyörivät innokkaasti terassilla eivät he oikein saa vastaanotettua ja toimitettua asiakkaiden tilauksia. Susivuoret saavat kuitenkin juomansa nopeasti sillä Vilho ei jää tutkimaan pitkää listaa vaan tilaa mutkattomasti lasilliset kuivaa valkoviiniä heti ensimmäisen tarjoilijan käväistessä heidän pöydässään.
Kolmen maissa aurinko porottaa jo niin kuumasti, että Annikki alkaa hivuttaa tuoliaan aurinkovarjon suojaan. Valosta ja lempeästä tuulenvireestä pitää kuitenkin nauttia täysimääräisesti. Huomiseksi Suomeen näytetään luvatun kylmää ja sateista eli ties koska tulisi seuraava tilaisuus vetelehtiä iltapäivän auringossa. Vilho juo vielä toisen viinilasillisen mutta Annikki kertoo tarjoilijalle haluavansa samaa, jota naapuripöydän budapestiläisrouvat nauttivat korkeista, jäämurskalla täytetyistä laseistaan. Juoma osoittautuu oivallisen raikkaaksi, mehevistä sitruunoista puristetuksi mehuksi.
***
Padren Pion suojeluksesta ei ole kuin pari askelta metroasemalle, josta M3 vie Susivuoret suoraan Kőbánya-Kispestiin ja bussi 200E:n pysäkille. Juuri lentokentälle saavuttaessa Annikki kuulee ja näkee bussin avoimesta ikkunasta töyhtökiurun. Kiurut laulelevat varmasti nyt jo myös Suomessa mutta entä haarapääskyt, joita Annikki näki viikko sittten lentelemässä Tonavan yllä? Ensimmäiset pääskyt ovat kyllä ehtineet Suomeen mutta eihän "yksi pääsky kesää tee". Toisaalta; kesään ei ole "pääskysestä päivääkään". Käteviä nuo toisensa kumoavat sananlaskut, tuumaa Annikki kaivaessaan päällystakkiaan laukustaan.
Lentokentän check in ja turvatarkastus sujuvat tutuksi tulleeseen unkarilaiseen tapaan; virkailijoita on paljon ja he ovat ystävällisiä mutta kaikkea toimintaa leimaa epäkäytännöllisyys ja hitaus. Ei Annikilta ja Vilholta kuitenkaan kauaa mene kun he ovat jälleen ravintolapöydän ääressä nauttimassa gulassia ja valkoviiniä. Vilhon gulassikeitto on hyvää ja hyvin kuumaa. Vaikka keitot, kuuminakin, ovat mainiota matkapäivien ruokaa, Annikki ei sellaista nyt halua vaan käyttää viimeiset satasensa lasilliseen kylmää juomaa. Se on tietysti unkarilaisista viineistä sitä, joka on eniten Annikin mieleen eli Tokajin Furmint-rypäleestä tehtyä rutikuivaa valkoviiniä.
Lyhyt lento Helsinkiin ja loputkin kotimatkasta sujuvat vaivattomasti. Annikin purkaessa matkatavaroitaan, kylmä sade alkaa ropista pihamaalle. Hän alkaakin heti kysellä Vilholta sitä, mikä on Susivuorten seuraava matkakohde. Mikä voisi olla gulassin ja Tokajin vastakohta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti