5. päivä: Viimeinen ilta Budvassa eli kuinka Annikki päätyy luostarikierroksenkin päätteeksi kalaravintolaan

Keskiviikkona Annikki harkitsee pientä veneretkeä lähisaariin mutta sitä varten olisi pitänyt olla jo aamukymmeneltä vanhan kaupungin toisella puolella olevalla laiturilla. Perinteinen kiireetön rantalomailu sopii Annikille paremmin ja hän viettääkin koko päivän rannalla. Annikki on tyytyväinen uuteen kaksiosaiseen uimapukuunsa, jonka hän ennen matkaa kiireessä hankki. Nuori myyjätär oli todellakin oikeassa: Annikin mielestä vähän turhan räikeä, viidakkokuvioinen kirkkaanvihreä uima-asu on kuin onkin hyvännäköinen hänen päällään ja sopii täydellisesti Montenegron hehkuvaan auringonpaisteeseen ja Adrianmeren kirkkaaseen veteen. Kotona uimastadikalla pistäytyessä voisi sitten käyttää niitä hillitympiä, "suomalaisempia" uimapukuja.

Benitan työkiireet loppuvat tänään jo viiden maissa eli nyt on mahdollisuus käydä ajelulla Budvan ulkopuolella. Pääkaupunki Podgoricaan menevä päätie alkaa kivuta heti Budvassa serpentiininä vuorenrinnettä ylös ja Annikki ja Benita valitsevat loivempimutkaisen, Albanian rajalle vievän rantatien. Näin lyhyellä Montenegron matkalla ei ole aikaa lähteä tutustumaan tarkemmin maan vuoristoalueisiin ja kansallispuistoihin mutta ystävyksistä on mukava päästä edes pikaisesti näkemään muutakin kuin hotellin uimaranta ja Budvan kalaravintolat.

Rantatieltä on huikaisevat näkymät ilta-auringon valaisemalle merenlahdelle. Suoraan merestä kohoavilla vuorilla on useita luostareita, joista Annikki ja Benita pistäytyvät vilkaisemassa alarinteellä olevaa Monastir Praskvicaa. Pergolan varjossa istuva vanha munkki vilkuttaa heille kun he astelevat luostarin lehmähaan ja viinitarhan viertä ylempänä olevalle pienelle hautausmaalle. Slaavilaiseen tapaan hautoja koristavat tekokukat, jotka täällä on aseteltu lasirasioihin suojaan haalistumiselta. Hautausmaalta ja luostarilta on hienot näkymät merelle ja lempeä merituuli kuivattaa varmasti nopeasti luostarin seinustan pyykkinarulle ripustetut mustat munkinkaavut. Vuorenhuipuilla häämöttää useita 1000-luvulta alkaen perustettujen luostareiden kappeleita, mutta niitä Annikki ja Benita eivät lähde auringon alkaessa laskea jalan tavoittelemaan.

Sen sijaan he jatkavat matkaansa autolla vielä useita kilometrejä ylös vuorenrinnettä. Kapea ja kiemurainen tie johtaa Monastir Rustovolle. Nunnaluostarikaan ei ole enää näin myöhään yleisölle auki mutta Annikki ja Benita voivat katsella ulkoapäin luostarirakennuksia. Nuori mustakaapuinen nunna käy keräämässä kananmunia pienessä haassa ja saa kannoilleen kaikki aitauksen eläimet kanoja, ankkoja, lampaita, vuohia ja kaneja myöten. Ilmeisesti tämäkin luostari on hyvin omavarainen.  

Paluumatkalla alas rantatielle Annikki ja Benita pysähtyvät pienelle sankarihaudalle, jonka juurelta on hyvä näköala kauniille Sveti Stefanin saarelle. Pieni kannas yhdistää saaren mantereeseen mutta Annikin ja Benitan on turha yrittää mennä tutkimaan sitä lähempää. Saari on huippurikkaiden lomapaikka, johon tavallinen turisti ei ole tervetullut. Aurinko alkaa olla jo niin lähellä merenpintaa, ettei kannata enää ajaa Skadarsko Jezerolle eli Montenegron ja Albanian erottavalle järvelle asti.  Ystävykset lähtevät takaisin Budvaa kohti ehtiäkseen sinne ennen pimeän laskeutumista.

He ovat juuri sopivasti auringon laskettua hotellihuoneen parvekkeella voidakseen seurata viinilasit käsissään ohikiitäviä lepakkoja. Annikki on yllättynyt, ettei Benita ole kuulemma koskaan nähnyt lepakoita Suomessa ja ulkomaillakin vain muutaman harvan kerran. Vaikka Suomessa tavataan yli puolet vähemmän lepakkolajeja kuin esim. Montenegrossa, kyllä kotimaassakin onnistuu usein näkemään mm. pohjanlepakoita, korvayökköjä ja vesi- ja viiksisiippoja kunhan hakeutuu auringon laskiessa kaupungeissa puistoihin ja kesämökillä meren- tai järvenrantaan.

Lepakkonäytöksen loppuessa Annikki ja Benita ovat lähes tyhjentäneet pullollisen kevyttä montenegrolaista kuohuviiniä ja lähtevät kaupungille illalliselle. Siitä huolimatta, että heistä tuntuu, etteivät ole moneen päivään tehneet muuta kuin syöneet mustekaloja ja juoneet valkoviiniä. Tälläkin kertaa he kävelevät rantakadulle ja valitsevat ravintolan, jonka avoimen terassin pielessä on isot kala- ja hummerialtaat. Hummereita he eivät raaski tilata vaan valitsevat alkupaloiksi lajitelman montenegrolaisia juustoja ja Njeguški pršutia, Njegušin ilmakuivattua kinkkua, jossa on voimakas savunmaku sekä marinoituja mustekaloja, oliiveja ja tomaattisalaattia. Pöytään tuodaan myös pyöreä leipä ja tuttu kannullinen valkosipuliöljyä. Annikki ja Benita syövät huomaamattaan melkein kokonaisen lämpimän leivän ja lorauttelevat reilusti hyvää öljyä alkupaloilleen. Niinpä ennen kuin heidän eteensä kannetaan pääruoka eli iso vadillinen paistettua kalaa, kolmenlaisia mustekaloja, scampeja ja sini- ja kampasimpukoita pinaatti-perunagratiinilla höystettynä, he alkavat olla jo täynnä.  Täytyy pitää pieni tauko valkoviiniä maistellen ja odottaa rauhassa, että tarjoilijasetä tulee poistamaan kalasta ruodot. Viimeisen ravintolaillallisen kunniaksi Annikki on valinnut hieman heille tavanomaista kalliimman viinipullon. Tosiasia on, ettei Montenegrossa ole kovin suuri viinivalikoima ja ravintoloissa tarjolla olevat paikalliset valkoviinit aletaan olla kaikki maistettu. Tämäniltainenkin viini, Chardonnay- ja Sauvignon Blanc -rypäleistä tehty Pro Anima on maan suurimman tuottajan, Plantažen viiniä ja on oikein hyvää.

Annikkia ja Benitaa naurattaa kun ilmenee, että jonkun väärinymmärryksen takia tarjoilijasetä on saanut sellaisen käsityksen, että Annikki ja Benita ovat suomalaisia poliiseja. Pitkä ja urheilullinen Benita voisi näyttääkin vakuuttavalta kiltin poliisin univormussa mutta Annikki sopisi paremmin pahan poliisin rooliin. Ystävykset eivät ala oikoa väärinkäsitystä vaan päättävät esiintyä loppuillan nuhteettomina luku – ja kirjoitustaitoisina passipoliiseina.