2. päivä: Toinen tehoturismipäivä eli Kotorinlahden ympäri

Annikki levittää aurinkovoidetta niskaansa aamiaiselle mennessään. Mereltä puhaltava leppeä tuuli voi saa unohtamaan, että aurinko porottaa täydeltä terältä ja nahka on vaarassa palaa terassilla jo aamukahvia juodessa ja reittikarttaa tutkiessa. Dubrovnikista Budvaan on lyhimmillään  matkaa alle sata kilometriä.  Koska Annikilla ja Benitalla on koko päivä aikaa matkustaa tuohon Montenegron rantakaupunkiin, jossa Benitalla alkaisi maanantaina työkokous, he valitsevat pitemmän reitin, joka kiertäisi koko Kotorinlahden.

Dubrovnikista sen lentokentälle vievällä rantatiellä on useita paikkoja, joille voi pysähtyä ihailemaan upeaa maisemaa vuorille ja merelle päin. Pari kertaa Benita ajaa tien sivuun vain päästääkseen muutaman kiireisen paikallisen ohitse. Kaiken kaikkiaan liikenne Kroatiassa on kuitenkin hyvin maltillista eikä mutkaisilla teillä kaahailla. Ei Annikki silti lähtisi rinneteille pyöräilemään kuten pari täyteen lastatuin polkupyörin liikkeellä olevaa slovenialaista. Jo 35 asteen lämpötilan takia se on hänestä täysin hullua hommaa.

Tien kääntyessä sisämaahan päin, maisemaa alkavat hallita karut kukkulat, joiden rinteillä kasvaa hoikkia sypressejä. Siellä täällä näkyy villisioista varoittavia liikennemerkkejä. Annikki bongaa myös kyltin, joka ohjaa Sokol Gradiin eli kukkulan laella olevalle linnoitukselle. Ennen pikkutielle kääntymistään Annikki ja Benita täydentävät juomavarastojaan Annikin huomattua auki olevan ruokakaupan. Autossa on toki ilmastointi mutta ulkona kävellessä alkaa heti hiki virrata.

Tiessä on monta zikaania sen kiemurtaessa yhä ylemmäksi rinnettä. Muuta liikennettä ei sunnuntaina aamupäivällä juuri ole ja linnoituksen pieni parkkipaikkakin on tyhjä. Annikki ja Benita saavat kierrellä aivan kahdestaan linnoituksessa. Sokol Grad on vahvasti restauroitu mutta pienine museoineen se on Annikista ihan mukava turistikohde. Parasta siellä on hienot maisemat karuille vuorenrinteille.

Linnoitukselta ei ole enää pitkälti Kroatian ja Montenegron väliselle rajalle. Rajamuodollisuudet hoituvat molemmilla tarkastuspisteillä hyvin nopeasti ja kohta ollaankin poistuttu EU-alueelta. Annikki huomaa heti, että Montenegrossa eletään enemmän Jugoslavian ajassa kuin Kroatiassa. Tienvarren kylien talot ja liikehuoneistot sekä naapurimaata huonokuntoisemmat tiet ja vanhempi autokanta kielivät neuvostotyyppisestä kotikutoisuudesta ja pysähtyneisyydestä. Vaikutelmaa korostaa se, että vaikka tienviitoissa on latinalaiset kirjaimet, iso osa muista kylteistä ja tienvarsimainoksista on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Tien alkaessa taas seurata Adrianmeren rantaa Annikkki huomaa, että naapurimaansa lailla Montenegrossa on alettu panostaa turismiin. Rantatien varren pikkukaupungeissa ja kylissä on kolhojen kerrostalojen lisäksi uudehkoja hotelleja ja lomakyliä sekä lukuisia pikkuravintoloita.

Boka Kotorskan eli Kotorinlahden suulta olisi linnuntietä Budvaan vain kolmisenkymmentä kilometriä mutta siltaa ei ole. Vähäisen liikenteen ja varmaan myös seudun maanjäristysherkkyyden takia sellaista ei ole rakenteillakaan. Koko lahti kiertämällä Annikin ja Benitan määränpäähän tulee matkaa noin 90 kilometriä  mutta he ajavat mielellään Kotorinlahden rantareittiä. Maisemat ovat nimittäin aivan upeat tällä UNESCOn maailmanperintökohteeksi listatulla alueella. Turkoosinvärisenä kimmeltävää lahtea reunustavat jylhät vuoret ja asutusta on vain veden ja vuorenrinteen välisellä kapealla ranta-alueella. Kotorinlahti on oikeastaan neljän lahden muodostelma, joka on tulosta tulivuorenpurkauksista ja voimakkaasta kalkkipitoisen maaperän eroosiosta. Lahden kapeimman salmen kohdalla, Kamenarista Lepenateen on lauttayhteys mutta Annikki ja Benita jatkavat matkaansa rantatietä pitkin kohti viimeisen lahden perukkaa ja Kotorin kaupunkia.

Kolmannen lahden pohjukassa, Lipcissä Annikki huomaa uudenkarhean kyltin, joka kertoo kylässä olevan esihistoriallisia kalliopiirroksia. Kartta ei sellaista kohdetta tunne mutta Benita kääntää auton pikkutielle, jonne Annikki arvelee kyltin osoittavan. Kylätie kiemurtelee kapeana muutaman talon sivuitse ja päättyy vuoren alarinteelle. Mikään ei enää viittaa siihen, että paikalla olisi joku merkittävä nähtävyys. Annikki ja Benita lähtevät kuitenkin jo vain koipiaan oikoakseen seuraamaan metsikön halki johtavaa polkua, joka vie heidät jyrkän kallioseinämän juurelle. Pienen kallioluolan läheisyydessä, noin kymmenen metrin korkeudessa pystysuorassa kalliossa näkyy siihen uurrettuja kuvia sarvipäisistä peuroista sekä muutamia geometrisiä symboleita. Kyllä nämä varmaan ovat kolmisentuhatta vuotta vanhoja kalliopiirroksia, Annikki vakuuttaa Benitalle, joka ei ole ensin huomata kalliossa olevia kuvia.

Ystävysten päästyä takaisin rantatielle, tuulilasiin alkaa ripotella vettä ja seuraava, roomalaisaikaisista mosaiikeista kertova kyltti jätetään huomiotta. Sade alkaa yltyä niin, että Risanin paikkeilla tuntuu, että ajamisessa on syytä pitää tauko. Kun tien varresta löytyy sopivasti parkkipaikka muutaman kymmenen metrin päästä rantaravintolasta, Annikki ja Benita pääsevät kastumatta lounaspöytään. Rantaterassilla istuen he seuraavat, miten salamat välkkyvät vuorilla ja sadepilvet laskeutuvat alas rinnettä lahden ylle. Hetken aikaa vettä sataa oikein kunnolla ja tarjoilijan on valutettava sadevesi pois terassikatoksilta. Osa valuvasta vesivirrasta osuu suoraan sivupöydällä olevaan sokeripussikulhoon mutta se ei tunnu henkilökuntaa eikä naapuripöydässä olutta juovia paikallisia asiakkaita häiritsevän. Vaikkei ravintolan terassi ja sen rantatien toisella puolella sijaitseva varsinainen ravintolapuoli kovin kummoiselta näytäkään, siellä saatava ruoka on mainiota. Eivätkä Benitan grillatut mustekalat ja Annikin scampit maksakaan paljon mitään.

Lounaan aikana ukkoskuuro on mennyt ohi mutta sen verran yhä satelee, etteivät Annikki ja Benita pysähdykään viimeisen lahden pohjukassa olevaan Kotorin kaupunkiin. Heidän tuttujensa kauniiksi mainostaman vanhan kaupungin kapeilla ja liukkaiksi kuluneilla kujilla ei olisi mukava kulkea sateella. Voimme palata tänne paluumatkalla, he päättävät jatkaen matkaansa. Vrmacin parin kilometrin pituinen maantietunneli vie heidät rantatieltä vuorten toiselle puolelle, jonne sadepilvet eivät ylety. Päätie Kotorista Budvaan johtaa melko tylsännäköisen, pienteollisuuslaitosten ja huonekalukauppojen kirjoman tasangon halki. Matka ei ole kuin  kolmisenkymmentä kilometriä ja pian Annikki ja Benita kääntyvätkin kadulle, joka vie heidät aivan Budvan vanhan kaupungin kupeessa olevalle hotellille.

***

Hotellin eteispoika parkkeeraa Benitan puolesta auton takapihan parkkipaikalle sillä välin kuin toinen poika tarttuu Annikin ja Benitan matkalaukkuihin. Annikki ei ole moiseen palveluun tottunut ja pohtii pitäisikö siitä antaa juomarahaa. Kun Benita saa huoneiden avaimet, innokas henkilökunta on jo häipynyt muihin askareisiin ja Annikki saa rauhassa viedä itse laukkunsa hotellihuoneeseen. Annikki ei varmaan olisi valinnut majapaikakseen tätä suurta hotellia jos ei olisi saanut sieltä huonetta hyvin edulliseen sopimushintaan. Benitan työkokous pidettäisiin hotellin kokoussaleissa ja Annikin on kätevä majoittua Benitan kanssa samaan paikkaan.  Vastaanottotiskillä molempien käteen kiinnitetään ranneke, jonka Annikki tietysti pujottaa pois ranteestaan heti kun hotellivirkailijan silmä välttää. Valkoinen ranneke tuskin on yhtä tärkeä kuin siniset ja punaiset puoli- ja täysihoitoon oikeuttavat rannekkeet.

Hotellihuone parvekkeineen on OK vaikka massiiviset tummat huonekalut tekevät sen vähän ahtaaksi ja kylpyhuoneratkaisu on hieman erikoinen. Huoneessa on kaksi erillistä kylpyhuonetta, joista toisessa on kylpyamme ja wc ja toisessa suihku. Suihkuhuoneessa on osin lasiseinä, joka antaa suoraan makuuhuoneeseen. Pääasia on kuitenkin se, että hanoista tulee hyvällä paineella miellyttävän tuntuista vettä.

Muilta tiloiltaan hotelli on pimeä ja sokkeloinen ja täynnä merkillisiä umpikujia ja hyödyttömiä mahtipontisia auloja. Kummallisin rakennelma on pääsisäänkäynnin yläpuolella oleva suuri, tummasta kivestä tehty portti. Kaikki on kuitenkin siistiä vaarallisesti rapistuneita, leveälle kävelykadulle johtavia portaita lukuun ottamatta. Ne lienevätkin peräisin jo 1930-luvulla perustetun hotellin ensimmäiseltä suuruudenajalta. Hotelli on aivan meren rannassa ja hissillä pääsee lähes suoraan sen aurinkotuolien ja -varjojen täyttämälle hiekkarannalle. Annikki ja Benita käyvät tarkastamassa myös hotellin kylpylä- ja uima-allasosaston. Pyöreä ulkoallas on kieltämättä komeassa paikassa toisessa kerroksessa hiekkarannan päällä. Siinä uidessa voi ihailla näkymiä merelle jylhine rantakallioineen sekä vieressä olevaan vanhaan kaupunkiin.

***

Annikki ja Benita kävelevät korkean muurin ympäröimän pikkuruisen vanhan kaupungin halki suunnatessaan niemekkeen toisella puolella olevalle rantabulevardille. Kävelykadun varrella on monta ravintolaa, jotka kaikki tarjoavat meren herkkuja. Annikki ja Benita aloittavat illallisensa mustekalarisotolla ja merellisellä salaatilla. Nytkin pöydässä on öljyistä valkosipulikastiketta, joka tuntuu sopivan jokaiseen ruokalajiin. Benitan tekee vaihteeksi mieli liharuokaa ja hän tilaa tarjoilijan suositteleman annoksen. Se osoittautuu suureksi määräksi lihapullia lisukkeineen. Soikeat lihapullat ovat maukkaita mutta Benita ei millään jaksa syödä niitä kaikkia. Annikin sinisimpukka-annos on onneksi vähän pienempi.

Ruoan kanssa juotu montenegrolainen valkoviini osoittautuu yhtä hyväksi kuin eilen maistetut kroatialaiset viinit. Sen sijaan hotellin baarissa siemaistut lasilliset eivät olleet kovin kummoista viiniä ja siksi hotelliin palattua Annikki avaa Kroatiasta mukana tuodun valkoviinin hotellihuoneen parvekkeella nautittavaksi. Punaviinejä Annikki ja Benita eivät ole vielä maistaneet ja kuohuviineistäkin on testattu vasta Kroatian pullollinen. Täytyypä etsiä huomenna kauppa ja tutkia valmistetaanko Montenegrossakin kuohuviiniä, kuplajuomaan mieltynyt Annikki sanoo ennen kuin toivottaa toisen tehoturismia täynnä olleen päivän päätteeksi hyvää yötä.