Roomalaisesta kaupunginmuurista on jäljellä pitkä pätkä Mirje-kadun varressa. Annikki kummastelee muurin portiksi muotoiltua pyramidia. Sellainen ei todellakaan ole voinut olla osa alkuperäistä muuria vaan se on joku myöhempien aikojen älytön lisäke. Paljastuu, että asialla on ollut ljubljanalainen arkkitehti Jože Plečnik, joka on omasta päästään keksinyt rakentaa 1930-luvulla tämän pyramidinkuvatuksen. Inspiraationa on ilmeisesti ollut Roomassa, nykyisellä protestanttisella hautausmaalla sijaitseva Cestiuksen pyramidi.
Vilho astelee rauhassa lintujen viserrystä kuunnellen suurten tamminen ja jalavien varjossa Annikin päivitellessä Ljubljanan "kuuluisan" arkkitehdin töitä. Paikalliset oppaat väittävät nimittäin Plečnikiä kuuluisaksi ja slovenialaiseksi mutta Annikin mielestä tämä Otto Wagnerin oppilas oli vain keskinkertainen itävaltalais-unkarilainen arkkitehti, joka sai suunnitella synnyinkaupunkiinsa muutaman rakennuksen ja sillan. Sen Annikki myöntää, että joen rannassa oleva rakennus, jossa on mm. kalatori sekä Tromostovje ovat viehättävä osa kaupunkikuvaa. Mutta eivät nekään ole mitään arkkitehtuurin mestariluomuksia. Pienillä, hiljattain itsenäistyneillä kansakunnilla tuntuu vaan olevan tapana luoda kansallisia suurmiehiä tarpeen tullen vaikka tyhjästä.
Toisaalta, Plečnikin pyramidilla on käyttöä kun yliopisto-opiskelijat istuvat sen kivillä lounastaan nauttien. Annikki ja Vilho pyörivät hetken yliopistorakennusten keskellä kunnes löytävät pari isoa kivenlohkaretta merkkinä roomalaisten cloaca maximasta. Nyt on Vilhon vuoro huomauttaa, ettei tämä viemärinpätkä voi olla alkuperäisellä paikallaan. Pääasia on kuitenkin se, että välttyy taas täpärästi joutumasta katuojaan, josta äiti aina niin varoitteli, Vilho naureskelee kaksikkomme jatkaessa matkaa kohti pientä arkeologiasta puistoa, jossa on nähtävissä suurehkon roomalaisen villan rauniot. Taivaalla lentävää tuulihaukkaparia seuratessaan Annikki ja Vilho kävelevät ensin ohitse portista, josta pääsee katsomaan mitä villasta on jäljellä. Olisi alun perinkin pitänyt seurata tuota koululuokkaa, Annikki toteaa kun he taas yhyttävät opettajansa perässä kävelevät pikkukoululaiset. Annikin ja Vilhon saapuessa villalle, oppilaat kirjaavat jo tunnollisesti vihkoihinsa näkemäänsä opettajan esitellessä heille villan lattiamosaiikkeja.
Toisessa arkeologisessa puistossa on nähtävissä jäänteitä ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevasta asuinrakennuksesta ja siihen kolmesataa vuotta myöhemmin lisätystä kristillisestä kastealtaasta mosaiikkeineen. Tässäkin paikassa on ryhmä alakoululaisia, jotka kuuntelevat tarkkaavaisesti opettajaansa. Koululaisten lisäksi Annikki ja Vilho taitavat olla ainoat, jotka tänään kiertävät Colonia Iulia Aemonan raunioita. Heidän kierroksensa alkaa olla tältä erää tehty sillä Annikki päättää, että nyt on nähty tärkeimmät paikat ja on lounasaika.
Vilhon pienestä vastustelusta huolimatta Annikki suuntaa joen yli kaupungin vanhaan osaan kohti Magistratia eli kaupungintaloa. Annikki tietää, että siellä on monta kohtuuhintaista ravintolaa, jossa voisi nauttia kevyen lounaan. Tällä kertaa pariskuntamme ei tapansa mukaan kävele kilometritolkulla pähkäilemässä sopivaa ruokapaikkaa vaan he astuvat sisään ensimmäiseen kiinnostavan näköiseen ravintolaan. Ajatus kevyestä lounaasta unohtuu saman tien Annikin ja Vilhon tutkiessa ruokalistaa. Hetken päästä pöytään kannetaankin suuren salaattiannoksen ja grillattujen vihannesten lisäksi kauriinselyksiä hapankirsikkakastikkeessa ja peuranpaistia herkkutattien kera. Tämän "kevyen" lounaan kyytipojaksi sopii oivallisesti talon punaviini ja ravintolan oman mikropanimon olut.
Ateria on erinomainen ja vasta jälkiruokaa nauttiessa ja ravintolan esitettä tutkiessaan Annikki huomaa, että he ovat osuneet Ljubljanan ehkä tunnetuimpaan slovenialaisia perinneruokia tarjoavaan paikkaan, Sokoliin. Hyvä, ettei tullut luettua niitä matkaoppaita sillä muuten emme varmasti olisi valinneet tätä turisteille suositeltua paikkaa, Annikki summaa hyvän ja kohtuuhintaisen aterian päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti