17. päivä: Paimenessa Monti Sibillineillä

Tien kiemurrellessa rinnettä yhä ylemmäs ja sumun jäädessä alas laaksoon, Annikkikin uskoo, että päivästä tulee hieno. Vilho oli jo aamulla liikkeelle lähdettäessä varma, että aamun kosteus ja sumu haihtuisivat kunhan päivä Umbriassa taas viileän yön jälkeen lämpenee.

Annikin bongattua vaellusreitistä kertovan viitan, Susivuoret kääntyvät pikkutielle, joka vie kohti Castelluccion kylää, jonka muutamasta kymmenestä asukkaasta suurin osa on Sardiniasta ja Balkanin maista tulleita paimenia. Lehmipaimenista ei näy kuitenkaan vilaustakaan kun kaksikkomme tapaa ensimmäisen vuoristoniityllä laiduntavan nautaporukan, joka kuljeskelee tien poikki varsin omatoimisesti.

Suuret vaaleat lehmät ja niiden vasikat ohitettuaan, Annikki ja Vilho pysähtyvät ihailemaan ylätasangon ympärillä aukeavaa, huikaisevan upeaa näkymää. Pohjoisessa, Marchen puolella loistaa kirkkaassa auringon valossa Monti Sibillinin korkein huippu, kahden ja puolen kilometrin korkeuteen kohoava luminen Monte Vettore. Idässä ja lännessä maisemaa hallitsevat pyöreälakiset kukkulat, joiden rinteet auringon ja varjon leikki maalaa lukuisin vihreän ja ruskean sävyin. Tuo vihertävän tummanruskea väri on umbra, hihkuu Annikki Vilholle.

Jätettyään auton näköalapaikan läheisyydessä olevalle levikkeelle, Susivuoret lähtevät kapuamaan lähimmille kukkuloille ylänköniityn poikki kulkevaa polkua pitkin. Kovin pitkälle ylös rinnettä ei päästä kun on jo taas pysähdyttävä ihailemaan uusia näkyviin tulevia kukkuloita ja vuorenhuippua. Annikki on niin ihastunut jylhiin maisemiin, että poikkeaa polulta ja lähtee tavoittelemaa kirkkaan vihreän kukkulan lakea vieläkin komeampien näköalojen toivossa. Ennen lakea kukkulan rinne muuttuu kuitenkin niin jyrkäksi, että hänen on huudettava Vilho apuun päästäkseen laskeutumaan takaisin polulle. Helppohan se on neljällä sorkalla jyrkillä rinneniityillä kiipeillä, Annikki tuhisee kun on lehmänläjiä väisteltyään päässyt Vilhon käsipuolessa takaisin vähemmän kaltevalle pinnalle.

Polku johtaa pienen tammi- ja pyökkimetsikön sivuitse notkelmaan, josta voi kiikaroida alas ylätasangolle. Siellä, vuorten ja kukkuloiden ympäröimällä laajalla nurmikentällä on useita lammaslaumoja paimenineen. Lehmät puolestaan näyttävät lähteneen omatoimisesti kiipeilemään kukkulan rinteille. Keskellä tasankoa on myös pari vanhaa asuntovaunua - ilmeisesti paimenten asumuksia.

Annikki ja Vilho jatkavat matkaa vielä rinteelle, josta eväitä syöden näkee kukkuloiden toiselle puolelle aina Norcian kaupunkiin asti. Taukopaikan yli lentää hiirihaukka perässään jokin jalohaukka. Annikki ja Vilho seuraavat kuinka jalohaukka härnää ja jahtaa itseään isompaa hiirihaukkaa ympäri viereistä kukkulaa. Mutta kovin pitkää taukoa ei voi pitää sillä lämmittävästä auringonpaisteesta huolimatta tuulisella rinteellä tulee nopeasti kylmä. Liikkeelle lähdettyäkin myssy on pidettävä tiukasti päässä vaikka takki on kävellessä pian avattava.

Nelisen tuntia raikkaasta ilmasta nautittuaan, Susivuoret palaavat takaisin autolleen. Vaikka päiväunet houkuttelevat vietävästi, he päättävät käväistä vielä tasangolla. Kiemurreltuaan rinnettä alas, tie jatkuu ylätasangon poikki täysin viivasuorana kunnes sen toisella puolella nousee vuorten sivuitse taas mutkaisena ylöspäin. Tasangolla on lampaiden lisäksi myös vuohilaumoja paimenineen ja paimenkoirineen. Koirat ovat selvästi ammattimaisia paimenkoiria vartioidessaan tien laidassa, etteivät muuten vapaasti laiduntavat lampaat ja vuohet pääse tielle. Annikki laskeskelee, että sadan kunnan lampaan paimentamiseen tarvitaan kolme, neljä paimenkoiraa jos laidun rajoittuu tiehen. Kauempana tiestä olevalla rinteellä yksikin koira näyttää pystyvän ohjaamaan satapäistä lammaslaumaa. Osa paimenkoirista on suuria valkoisia koiria, joiden Annikki arvelee olevan rodultaan Abruzzon paimenkoiria. Pienemmät susimaiset koirat ovat varmaan ainakin osaksi paikallista cane toccatore -rotua.

***

Toivuttuaan reippailustaan päiväunin, Susivuoret ovat jälleen valmiita istumaan Cantina de Nursian ruokapöytään. Todettuaan toissailtana, että pikkuravintolan tarjoama ruoka ja juoma ovat hinta/laatu-suhteeltaan erinomaisia ja tarjoilu kerrassaan ystävällistä ja tehokasta, Susivuoret nimittäin päättävät mennä uudestaan syömään juri tähän samaan kivaan paikkaan Norciassa. Susivuorten "kantapöytä" ja koko viiden pöydän pääsali ovat täynnä ja nuori saliapulainen ohjaa heidät pienessä sivuhuoneessa olevan nurkkapöydän ääreen. Se onkin Annikille ja Vilholle mieluinen paikka sillä sieltä voi kätevästi seurata miten näppärästi keittiöhenkilökunta leikkaa ohuen ohuita siivuja Norcian ilmakuivatusta kinkusta.

Ensimmäiseltä vierailulta tuttu pitkä tarjoilijatar käy ensin huikkaamassa Susivuorille tervehdyksen ja tuo sitten heille ruokalistat tutkittaviksi. Susivuoret ovat tiukasti päättäneet välttää syömästä liikaa ja tilaavat vain kaksi ruokalajia ja yhden karahvillisen punaviiniä. Alkupaloiksi tuotu valikoima paikallisia leikkeleitä ja juustoja on ilman norcialaista prociuttoakin tavattoman runsas. Annikille riittää mainiosti pääruoaksi tomaattisalaatti ja maukas annos paikallista erikoisuutta, spelttipastaa ja jäniskastiketta. Vilhon grillattu villisika on todella herkullista ja annos sen verran suuri, että Vilho päättää pidättäytyä jälkiruoasta. Annikki haluaa jotain pientä makeaa, muttei osaa päättää mitä ja tulee tilanneeksi aivan liian ison valikoiman herkkuja. Annikin urakoidessa moussekulhojensa ja kakkulautastensa ääressä, Vilho nauttii pullollisen Norcian benediktiiniläismunkkien panemaa tummaa olutta. Ei Vilhonkaan "jälkiruoka" lopulta kovin kevyeksi jää sillä munkkioluessa on prosentteja peräti 10.